puheluita. Nyt on sitten tutkittu sekin asia, että valitusvirsien kuuntelu vahingoittaa aivoja. Enää en aio olla empaattinen kuuntelija oman terveyteni kustannuksella.
Valittajat puhukoot kotona vaikka itselleen peilin edessä tai sitten kai aina joku jaksaa tärvätä aivojaan.
http://www.iltalehti.fi/terveys/2012082215985520_tr.shtml
Valittajat puhukoot kotona vaikka itselleen peilin edessä tai sitten kai aina joku jaksaa tärvätä aivojaan.
http://www.iltalehti.fi/terveys/2012082215985520_tr.shtml
Vastaukset 7
Vanhimmat
Joopa joo, kaipa vähitellen empaattisuus pääsee diagnoiduksi sairaudeksi?
Minkähän numeron saanee?
Ihmisyys, minulle, vaatii ottamaan osaa, edes sanallisesti. Voihan olla vastaamatta valittajan puhelinnumerolle, kun ei hutsaa.
Kyynärpäätaktiikka ja itsekkyyden maksimointi lienevät nykyisin parasta, mitä ihminen osaa?
Aivot on luotu käytettäväksi. Nivelkin toimii, kun sitä käytetään.
Mikähän kruunu annetaan heille, joille oma napa on tärkein koko maailmankaikkeudessa?
Ihmisyys on yhteyttä toisiin ihmisiin, ei itse yksin ole onni.
Joops, ei kannata alkaa keittämään itkusoppaa ihan liian isolla liekillä.
Vaikeaa on vain, ainakin hetkittäin, jos valittaja valittaa valittamisesta päästyään.
Mutta usein sekin on kellon ajasta pääteltävää.
Silti on vaikeaa olla ottamatta osaa.
Surujen summa ei ole yhteneväinen, jos sitä ulkoapäin joku tuomari mittaisi.
Jatkan vielä matkaa.
Mikseivät "neurokirurgit" ajattele asiaa valittajan näkökulmasta?
Kuinka pahalta tuntuu valittajasta, jos koskaan kukaan ei korvaansa lotkauta hänen puoleensa.
Eli, summa summarum, nykyaika on terveiden ja hyvinvoivien.
Muut voivat ryömiä maanalaisiin koloihinsa.
Eivät kaikki pääse pinnalle surun suonsilmäkkeen imevyydestä.
Se tuntuu hukuttavan, kuin lentohiekka.
Ei niitä kukaan ole ennenkään kuunnellut, ei toisten murheet ketään kiinnosta, kaikilla omiakin.
=DW=
Surua ja vihaa lienee välillä
kaikkien elämässä, eniten kai noissa maissa missä
on sota tai joku muu vakava kriisi käynnissä.
Köyhyys, taudit, nälänhätä ja vaikka mitä.
Jokaisen on kai vain pakko hyväksyä tunteensa, joskus vaan tuntuu siltä että mitä
suurempia uhkia ja pelkoja joutuu mielessään käsittelemään, sitä vihaisemmaksi väki muuttuu.
Voiko sitä nimittää psyko-fyysis-sosiaaliseksi stressiksi? Ei aina niin sosiaalisilta ihmiset vaikuta, pikemminkin useimmat antaa jo kättelyssä hyvin epäsosiaalisen ihmisen vaikutelman. No mitäs sitte uskotaan kun pitää vaan pärjätä omien ristiriitaisten ajatustensa kanssa....
Kai sitä sodanjälk. sukupolven lapset muistaa kuinka sai pelätä ja surrakin.
Samanaikaisesti piti olla vahva ja rohkea, vaikka kammo oli jossain sielun johonkin sopukkaan kätkettynä.
Lasten piti olla pikku aikuisia, eihän nuorisomuotikaan ollut kuin uusi 50-luvun ilmiö.
Ja aina piti olla "täydellinen" --- ihan syvään uupumukseen saakka, vaikka vatsassa kurni nälkä ja ihan raskas fyysinen työ uuvutti.
Tän päivän nuorilla lienee ihan samat ongelmat, on vielä toi armoton kilpailu pisteistä, opiskelu- ja työpaikoistakin.
Jos se on vaan ihmisen osa tässä maailmassa, joka sukupolvi kai odottaa parempaa
huomista --- kaikista uhkakuvista huolimatta.