Miten pärjäätte siis te aikuiset, joilla on lapsena diagnosoitus dysfasia tai jokin muu kielenkehityksen häiriö? Itselläni on edelleen usein kommunikaatio-ongelmia toisten kanssa yhdistettynä sanojen unohtelu ja tietynlainen sosiaalinen arkuus. Olen joskus saanut niin paljon hämmennystä osakseni (noloja tilanteita) että se on tuottanut minulle jonkinlaisen trauman että välttelen sosiaalisia tilanteita. En ole työelämässä mutta ehkä jossain vaiheessa saatan saada itsetuntoni niin hyväksi että pärjään siellä.
Esimerkiksi jos joskus yhtäkkiä alkaisin puhumaan vaahtosammuttimesta niin saatan lipsauttaa sen puhaltimeksi, jolloin ihan heti ei muille valkene mistä puhun. Tai jos minun pitää kertoa miehen veljen vaimosta niin saatan sanoa vahingossa että mieheni vaimo. Tämä antaa minusta yksinkertaisen kuvan, mutta minulla on siis selkeä kuva asiasta päässäni mutten saa sitä ulos oikealla lailla. En voi muistaa myöskään monta ohjetta samaan aikaan, vaan pahimmassa tapauksessa unohdan puolet.
Miten pärjätä puheongelmien kanssa? Tietääkö läheisenne tästä ja miten se näkyy teidän jokapäiväisessä elämässä?
Esimerkiksi jos joskus yhtäkkiä alkaisin puhumaan vaahtosammuttimesta niin saatan lipsauttaa sen puhaltimeksi, jolloin ihan heti ei muille valkene mistä puhun. Tai jos minun pitää kertoa miehen veljen vaimosta niin saatan sanoa vahingossa että mieheni vaimo. Tämä antaa minusta yksinkertaisen kuvan, mutta minulla on siis selkeä kuva asiasta päässäni mutten saa sitä ulos oikealla lailla. En voi muistaa myöskään monta ohjetta samaan aikaan, vaan pahimmassa tapauksessa unohdan puolet.
Miten pärjätä puheongelmien kanssa? Tietääkö läheisenne tästä ja miten se näkyy teidän jokapäiväisessä elämässä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei,
Minulta meni pitkä aika, ennenkuin sain tietää miehelläni olevan Dysfasiaa. Tunsimme toisemme vuosikaudet, juttelimme välillä päivittäin, välillä meni pitkikähkö aika, ettei nähty ollenkaan, mutta vasta, kun aloimme seurustelemaan, hän uskalsi kertoa asiastaan minulle.
Hänellä oli tuolloin - tututtuessamme - tilanne imeisesti niin hyvin hallussa (diagnoosin asteena oli lievä dysfasia), että saatoin selittää hänen ymmärtämättömyyshetkensä omalla puheliaisuudellani. Tilanne on kuitenkin vaikeutunut sen kymmenen vuoden aikana merkittävästi, mitä me olemme olleet yhdessä. Molempien työllistymisvaikeudet suhteemme alkutaipaleella (viimeisin lama-aika) ja sittemmin pelkästään hänen osakseen jääneet pätkätyösuhteet, jatkuvat koeajat ja työttömyys/lomautusjaksot ovat murentaneet hänen itsetuntonsa siihen pisteeseen, ettei edes kotona mikään suju.
Kertomasi esimerkit ovat kuin suoraan meidän elämästä. Mieheni ei pysty ottamaan moniosaisia ohjeita vastaan. Hän kuitenkin turhautuu, jos tehtävät annetaan hänen käsityskyvylleen sopiviksi paloiteltuina, koska hän haluaisi olla tilanteen herra, eikä pelkkä juoksupoika toisten asioilla.
Hän ei esim. ymmärrä autoista tuon taivaallista - minä meillä tankkaan ja huollan(/huollatan) menopelit säännöllisesti. Hän kuitenkin yrittää tulla pätemään, muttei kykene löytämään edes oikeankokoista kiintoavainta, jos se ei visusti ole seinällä sille varatulla paikalla, vaan esim. lojuu aputasolla vähän matkan päässä hänestä siten, etten juuri ja juuri itse ylety sitä juuri silloin ottamaan, kun tarvitsisin. Hän ottaa nopeasti itseensä, jos ei onnistukaan olemaan avuksi, ja minä hermostun, koska hän on kuin lapsi, enemmän tiellä kuin avuksi, vaikka yrittääkin osallistua vaihtelevalla aktiivisuudella.
Uskoin asioiden paranevan, kun voisimme luottaa ja tukea toisiamme. Nyt meidän henkiset valtasuhteet ovat vinoutuneet äiti-lapsi -suhteeksi, enkä minä jaksa sitä, koska tiedän, että mieheni pystyisi ottamaan vastuuta valinnoistaan ja tekemisistään, jos tahtoisi. Olin itse n. 3v. sitten hyvin vakavasti sairas, enkä pystynyt hoitamaan arkiasioita täysipainoisesti. Mieheni nousi tuolloin aktiivisemmaksi: huolehti lääkkeistäni, syömiset, pakolliset asioinnit, jne... kunnes tervehdyin. :)
Asiat huononivat radikaalisti, kun hän sai ensimmäisen vakituisen työnsä ja me muutimme nykyiseen asuntoomme. Mies sai kenkää pian sen jälkeen, kun firman työkkäriltä saama työllistämistuki päättyi, mutta muuton ja potkujen välissä jokin naksahti hänen päässään, ja hän lakkasi vähitellen kiihtyvällä tahdilla hoitamasta omaa osuuttaan asioistaan. Tällä hetkellä hän on pätkäsuhdeiden ja väissä tapahtuneen, erittäin raskaan irtisanomisen jälkeen taas koeajalla jossain tehtaassa ja minä lasken päiviä koeajan päättymispäivää edeltävään päivään jolloin hän on tavanomaisesti lentänyt pihalle. Kukaan ei halua ottaa väsynyttä, ymmärtämätöntä, herkkänahkaista tussahtelijaa lopullisesti pysyvään työsuhteeseen. Olisi pitänyt itsekin lempata koko ukko koeajan lopulla, vähän ennen häitä, kuiten silloin olin ajatellutkin, mutta kun halusin pystyä todistamaan, että tämmöinen miesmäinen ämmä (Haarautuvan rakkauden talo -elokuvan hahmoja lainaten) ja perhekeskeinen, pitkäpiuhainen mies, pystyisivät luomaan kestävän parisuhteen.
Jos minua ei olisi kasvatettu ajatukseen avioeron olevan häpeällinen parisuhteen epäonnistumisen myöntäminen, eikä meillä olisi valtavaa asuntolainaa, lähtisin kävelemään tästä suhteesta välittömästi. Centtiäkään en erossa maksa, koska minun rahoillani monet meidän hankinnoista on loppujen lopuksi jo kustannettukin!
Minulla ei ole diagnosoitu dysfasiaa, mutta olen aivan varma, että meidän perheessä kulkee dysfasia geeneissä. Sanat ovat toistuvasti hukassa, asioiden selittäminen on aika takkuista, koska täytyy kiertää unohtunutta sanaa, vähän kuin leikkisi koko ajan aliasta: "se sellainen, jolla vaihdetaan kanavia tv:stä" (lue: kaukosäädin), "Tuo pieni sininen, keltainen eikun siis musta, joka juoksee tuossa juuri nyt" (Lue: koira). Meillä asia on aina otettu huumorilla, ja hyvin on kaikesta kuitenkin selvitty. Kaikki olemme työelämässä, älykkyyttä riittää ja ilolla pääsee pitkälle. Niin kuin keskustelunaloittaja kirjoittikin, asiat ovat kyllä selkeinä mielessä, mutta kun täytyy puhua ja kertoa ajatukset ääneen jollekin, niin yhtäkkiä on puolet sanoista kadoksissa. Kirjoittaminen, tekeminen, laskeminen, laulaminen, lukeminen ja muu sellainen onnistuu kyllä aivan hyvin. Ja vielä selittämisen hetkelläkin asiat ovat omassa päässä ihan kristallin kirkkaita, ääneen sanottuja oikeita sanoja ei vain löydy.
Työelämässä tästä voi olla paljon haittaa, jos ei osaa itse ottaa sanojen hukkaamista rennosti. Itse olen korkeassa asemassa, teen asiantuntijuutta vaativaa työtä, ja mikäs on sen nolompaa kuin asiantuntija, joka selittää ihan outoja juttuja väärillä termeillä? :D Mutta kun itse on rento, selittää asiallisesti, että puhe takkuaa, mutta asia on hallussa, niin kyllä ne asiat saa kuitenkin hoidettua ja myös osoitettua oman kykynsä ja tietonsa.
Tsemppiä molemmille kirjoittajille! Uskon tosin, että Dysfaatikon vaimo ei voi syyttää pelkästään dysfasiasta miehensä ongelmallista käytöstä. Siihen voi ehkä liittyä muitakin sairauksia tai ongelmia.