Tulin todella surulliseksi ja levottomaksi tuosta seiska lehden uutisesta, että tv juontaja marianne alasen vauva syntyi kuolleena. Näin itsekkin vauvaa odottavana ja laskettuun aikaan ei ole edes pitkä aika enää, niin kyllähän se pistää ajattelemaan et mitä jos niin käy myös itselle.. En yhtään ihmettele, että mariannen ajatus oli että haluaa kuolla itsekin, niin minäkin ajattelisin... Sitä ei kai voi ennustaa mitenkään etukäteen? Vaikka vauva olisi ollut koko raskauden ajan täysin terve eikä mitään ongelmia olisi, vauva voi silti kuolla? Ihan kamalaa.. Voimia ja jaksamista mariannelle!!! Otan osaa suruusi:,(
Niin surullista:,(
Tuleva äiti(kö)
9576
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Luin myös itse jutun ja täytyy sanoa että sydämessä särähti. Ihan kamalaa,eikä tuollaista toivo kenenkään kohdalle tapahtuvaksi.
Itsellä on jo kohta 2 v. lapsi ja ajattelin että mitä jos hänet olisi meiltä otettu samanlailla pois. Olisin varmasti halunnut myös itse kuolla.
Tämä taas todisti sen ettei niitä lapsia niin vaan hankita. Ne saadaan.
Vauvan menettäneenä on pakko todeta, että en ymmärrä miksi äidin pitäisi haluta kuolla? Ei se ole rakkautta ketään kohtaan tuhota itseään! Kyllähän mun sydän särkyi, mutta koen että mun pitää jatkaa elämää ja pitää itsestäni ja rakkaistani hyvää huolta. Mitä mun lapseni muuten ajattelisi, jos katselee tuolta jostain minua? Jos jälleennäkemiseen uskoo, niin kyllä sen sitten ehtii myöhemmin kun on katsonut, mitä muuta tällä elämällä on tarjota...
Ja mitä pelkoihin tulee, niin sellaiset pitää vaan koettaa karkoittaa mielestä. Jos jotain niin kamalaa (ja epätodennäköistä!) osuu omalle kohdalle, niin ei sille sitten voi mitään. Ei tällaiseen voi, eikä kannata valmistautua. Pitäkää huolta itsestänne, ja muista.
Ihania hetkiä raskauteen, ja vauvan kanssa.
Sinäkö sen määräät mitä äiti saa tuntea ja mitä ei?
Jos sinä et itse tuntenut kuoleman halua niin se ei TODELLAKAAN tarkoita etteikö joku muu voisi niin tuntea.
Jopa asiatonta edes kommentoida ettet ymmärrä.
Jokaisella on erilaiset tuntemukset asioihin.
Hei, ei lähdetä tuolle tielle... jooko? Kierre on valmis, kun sinä nyt tuomitset taas sen, ettei ymmärrä miksi toinen tuntee jotain ja niin edelleen. Kyllä varmasti "Miksi pitäisi?" myös tietää, että ihmisillä voi olla erilaisia tunteita.
Ihan hirveää varmasti menettää lapsensa, tapahtui se sitten missä vaiheessa vain. Ja ihan mahtavaa, että saa sanoa miltä tuntuu. Suruahan ei voi kukaan ottaa pois ja siihen on oikeus.
Ei pahempaa kohtaloa voi kuvitellakaan kuin se, että odotat lähes 9 kk innoissasi ensimmäistä lastasi ja todennäköisesti olet jo hankkinutkin vaikka mitä valmiiksi ja sitten joudutkin synnyttämään kuolleen lapsen. :( Ihan hirveätä, ei sellaiseen löydy edes mitään sanoja, jotka lohduttaisivat. Lapsen kuolema, tapahtui se sitten missä vaiheessa tahansa, on sellainen asia, josta ei toivu koskaan.
Ja vaikkei sitä ihan kirjaimellisesti tarkoittaisikaan, suurin osa varmaan haluaisi mieluummin itsekin sillä hetkellä kuolla kuin jäädä sen pohjattoman surun kanssa elämään ilman pienokaistaan.
Toki elämä jatkuu ja sen onkin jatkuttava, mutta miten kukakin oppii ja pystyy elämään sen pohjattoman surun kanssa, on yksilöllistä. Kukin meistä käsittelee surua ja menetystä omalla tavallaan ja siihen jokaisella on oikeuskin. On erittäin ajattelematonta lähteä arvostelemaan sitä, kuulostipa se omaan korvaan kuinka yliampuvalta tahansa. Kukin tavallaan, kunnioittakaamme sitä.
Ihan oikeassa olette: en tarkoittanut etteikö Marianne Alanen tai kuka tahansa jonkun suuren suren kohdannut saisi tuntea tuollaisia tai ihan minkälaisia ajatuksia. Toki saa, vaikka ei itsetuhoisuus surutyössä pidemmän päälle hyväksi ehkä olekaan. Tarkoitin oikeastaan kertoa, että itselleni on ollut ahdistavaa suuren suruni keskellä kuulla muilta (läheisiltä) ihmisiltä niin paljon sääliä ja tuollaisia välillä aika järkyttäviä ajatuksia heidän kuvitelmistaan, kuinka kamalalta minusta täytyy tuntuakaan, ja kuinka he eivät siitä selviytyisi. Mitä mä siihen sanon, kun aion selviytyä? (vaikkei se yhtään helppoa olekaan)
Sori muuten, että kirjoittelen tästä tänne odotus-palstalle. älkää rakkaat ihmiset murehtiko tällaisista kohtaloista - on todella epätodennäköistä, että se osuisi kohdallenne.
Tuo läheisten suhtautuminen on monesti heille itselleenkin vaikeaa, kun haluaisi lohduttaa, muttei välttämättä osaa/tiedä, miten. Surijasta tietynlaiset lohduksi tarkoitetut sanat voivat tuntua enemmänkin loukkaavilta tai muuten vaan pahentaa oloa entisestään.
Paras neuvo lohduttajalle, jonka olen kuullut, on se, että kysyy surijalta, voiko tehdä hänen hyväkseen mitään. Muuten riittää, että on läsnä ja kuuntelee, kun/jos surija on valmis purkamaan sisintään. Eikä loukkaannut, vaikkei surija apua haluaisikaan.
miksi pitäisi?-nimimerkille: Pahoitteluni menetyksesi johdosta (näin olin ymmärtävinäni rivien välistä).
Lunatar- 72: Kiitos. Ja oikeassa olet.
Ymmärrän että tällainen suru on vaikeaa läheisillekin. Siksi periaatteessa olen sitä mieltä, että vääränlaisia yhteydenottoja ei ole. Kuitenkin mielummin kuulen kysymyksenä jotain neutraalia/positiivishenkistä kuin kovin negatiivista. Eli jos sattuu olemaan hyvä hetki/päivä ja itseä saattaa jopa hymyilyttää, niin tuntuu hiukan pahalta kun kaveri tulee naama kurtussa ja hartiat lysyssä toteamaan "voi ei, sä voit varmaan aivan kamalan huonosti (?)". Mut varmaan ihan henkilöstä kiinni, miten kokee jokainen nää tosiaan.