Yhteekuuluvaisuus tärkeämpää kuin kieli
Mikael Kosk
Nuoret keksivät suomenruotsalaisen identiteetin uudelleen. He ovat ylpeitä ollessaan kaksikielisiä ja löytävät yhteisöllisyyttä pitämällä itseään suomenruotsalaisina.
Ajatelkaa jos ei olekaan mitään kiristynyttä kieli-ilmapiiriä joka halveksii suomenruotsalaisia ja kyseenalaistaa kaksikielisyyttä! Ajatelkaa jos ne ovat suomenruotsalaiset itse jotka kuvaavat toisen kieliryhmän negatiivisessa valossa ja esiintyvät valheellisessa uhrin roolissa? Ne jotka kokevat olevansa sorrettuja voivat itse antaa tarvetta ajatuskuvioihin joita he kokevat, että toisella on pahantahtoisessa salakavaluudessaan.
Tohtori Camilla Koveron raportti siitä kuinka oppilaat ruotsinkielisissä kouluissa kokevat suomenruotsalaisen identiteetin auttaa heitä jotka näkevät uhkia joka puolella hieraisemaan silmiään. Samoin tekee tohtoriopiskelija Anna Henning-Lindblomin väitöskirja niistä asenteista joita suomen- ja ruotsinkielisillä on suhteessa enemmistöön ja vähemmistöön Suomessa ja Ruotsissa (Hbl 23.8). Lähes kaikki suomenruotsalaiset samaistuvat suomenmaalaisiksi ja suomenruotsalainen identiteetti ei vähene siitä, että on samanaikaisesti suomen- tai kaksikielinen.
Se on luonnollista, että vähemmistöt kokevat, että he ovat uhanalaisessa asemassa, mutta se ei välttämättä kuvasta enemmistön suhtautumista heihin. Henning-Lindblom kokosi oman materiaalinsa jo 2000-luvun alussa, joten on mahdollista, että kielellinen ilmapiirin muutos on tapahtunut sen jälkeen. Kaikesta huolimatta jyrkkiä asennemuutoksia tapahtuu harvoin lyhyen ajan sisällä. Tuskin on mitään syytä epäillä, etteikö kaikilla suomenmaalaisilla olisi pohjalla yhteinen identiteetti riippumatta siitä puhuuko hän yhtä, kahta tai useampaa kieltä.
Koveron sisältörikas raportti, joka on jatkoa aikaisemmille tutkimuksille ajatushautomo Magmalle kuvaa kuinka identiteetti ottaa muotoa nuorilla ruotsinkielisissä kouluissa. Yksi hänen huomionarvoisimmista tuloksista on, että nuorilla on helppoa tunnistaa itsensä suomenruotsalaiseksi. On kysymys yhteenkuuluvaisuuden tunteesta joka on tärkeämpää kuin se kieli jota puhutaan.
Vanhemmalle sukupolvelle voi käsitys suomenmaalainen olla latautunut ja herättää vastenmielisyyttä, ja se johtuu siitä, että sillä on tietty historiallinen rasite. Suomenmaalaiset keksittiin 1900-luvun alussa osana sen ajan kansakunnan muodostamista ja kielellistä polarisointia. Syntyi mielikuva suomenruotsalaisuudesta kielenä ja kulttuurina ja josta tuli lyömäase katkerissa kieliriidoissa.
Aikaisempi mielikuva, että suomenruotsalaiset ovat erilaatuisia ihmisiä on vanhentunut. (Huomautuksena voidaan mainita, että vieläkin tämän erilaatuisuuden alullepanijan nimeä kantavaa mitalia jaetaan tietyt arvot omaaville suomenmaalaisille ja niille suomenkielisille jotka haluavat tätä eriarvoisuutta puolustaa.)
Nykypäivän nuoret ovat onnellisesti tietämättömiä historiallisesta painolastista ja voivat antaa uuden, vapautuneen sisällön identiteetille olla suomenmaalainen. Viisitoistavuotiaalle pojalle pääkaupunkiseudulla on suomenmaalainen ”tavallinen ihminen joka luultavasti puhuu ruotsia”.
Kielellisistä tuntomerkeistä tulee epäselvempiä ja korvataan kootulla identiteetillä joka muokkautuu kotona, koulussa ja lähipiirissä. Yhteinen nimittäjä, että äidinkieli on yhdistävä tekijä identiteetille ei katoa.
Koveron raportti osoittaa selvästi kuinka erilaiset lähtökohdat kielelliselle identiteetille ovat kaksikielisessä Etelä-Suomessa, yksikielisellä Pohjanmaalla ja kielisaarekkeilla suomenkielisessä Suomessa. Pääkaupunkiseudulla ainoastaan murto-osa nuoremmista ikäluokista on yksikielisiä. Joka puolella muuttuu oppilaitten kielellinen tausta yhä koukeroisemmaksi.
Se on toivoa antavaa, että oppilaitten halu antaa ruotsin elää jatkossakin vaikuttaa vahvalta ja, että suomenmaalainen identiteetti on avoin ja mukaansa ottava, myöskin maahanmuuttajille joilla on toinen kotikieli kuin ruotsi tai suomi.
Rikkonainen kielellinen tausta puhuu yksikielisten ruotsinkielisten koulujen puolesta. Se on aina vähemmistökieli joka tarvitsee tukea riippumatta siitä mitä kieltä oppilas puhuu kotona. (Huomautuksena, Ruotsissa tämäkin on täysin toisin, siellä kaikkien on OSATTAVA ruotsia.)
Se koskee myöskin suomenkielen opetusta paikkakunnilla joissa ruotsin kielellä on enemmistöasema.
http://hbl.fi/opinion/ledare/2012-08-24/samhorigheten-viktigare-spraket
Mikael Kosk
Nuoret keksivät suomenruotsalaisen identiteetin uudelleen. He ovat ylpeitä ollessaan kaksikielisiä ja löytävät yhteisöllisyyttä pitämällä itseään suomenruotsalaisina.
Ajatelkaa jos ei olekaan mitään kiristynyttä kieli-ilmapiiriä joka halveksii suomenruotsalaisia ja kyseenalaistaa kaksikielisyyttä! Ajatelkaa jos ne ovat suomenruotsalaiset itse jotka kuvaavat toisen kieliryhmän negatiivisessa valossa ja esiintyvät valheellisessa uhrin roolissa? Ne jotka kokevat olevansa sorrettuja voivat itse antaa tarvetta ajatuskuvioihin joita he kokevat, että toisella on pahantahtoisessa salakavaluudessaan.
Tohtori Camilla Koveron raportti siitä kuinka oppilaat ruotsinkielisissä kouluissa kokevat suomenruotsalaisen identiteetin auttaa heitä jotka näkevät uhkia joka puolella hieraisemaan silmiään. Samoin tekee tohtoriopiskelija Anna Henning-Lindblomin väitöskirja niistä asenteista joita suomen- ja ruotsinkielisillä on suhteessa enemmistöön ja vähemmistöön Suomessa ja Ruotsissa (Hbl 23.8). Lähes kaikki suomenruotsalaiset samaistuvat suomenmaalaisiksi ja suomenruotsalainen identiteetti ei vähene siitä, että on samanaikaisesti suomen- tai kaksikielinen.
Se on luonnollista, että vähemmistöt kokevat, että he ovat uhanalaisessa asemassa, mutta se ei välttämättä kuvasta enemmistön suhtautumista heihin. Henning-Lindblom kokosi oman materiaalinsa jo 2000-luvun alussa, joten on mahdollista, että kielellinen ilmapiirin muutos on tapahtunut sen jälkeen. Kaikesta huolimatta jyrkkiä asennemuutoksia tapahtuu harvoin lyhyen ajan sisällä. Tuskin on mitään syytä epäillä, etteikö kaikilla suomenmaalaisilla olisi pohjalla yhteinen identiteetti riippumatta siitä puhuuko hän yhtä, kahta tai useampaa kieltä.
Koveron sisältörikas raportti, joka on jatkoa aikaisemmille tutkimuksille ajatushautomo Magmalle kuvaa kuinka identiteetti ottaa muotoa nuorilla ruotsinkielisissä kouluissa. Yksi hänen huomionarvoisimmista tuloksista on, että nuorilla on helppoa tunnistaa itsensä suomenruotsalaiseksi. On kysymys yhteenkuuluvaisuuden tunteesta joka on tärkeämpää kuin se kieli jota puhutaan.
Vanhemmalle sukupolvelle voi käsitys suomenmaalainen olla latautunut ja herättää vastenmielisyyttä, ja se johtuu siitä, että sillä on tietty historiallinen rasite. Suomenmaalaiset keksittiin 1900-luvun alussa osana sen ajan kansakunnan muodostamista ja kielellistä polarisointia. Syntyi mielikuva suomenruotsalaisuudesta kielenä ja kulttuurina ja josta tuli lyömäase katkerissa kieliriidoissa.
Aikaisempi mielikuva, että suomenruotsalaiset ovat erilaatuisia ihmisiä on vanhentunut. (Huomautuksena voidaan mainita, että vieläkin tämän erilaatuisuuden alullepanijan nimeä kantavaa mitalia jaetaan tietyt arvot omaaville suomenmaalaisille ja niille suomenkielisille jotka haluavat tätä eriarvoisuutta puolustaa.)
Nykypäivän nuoret ovat onnellisesti tietämättömiä historiallisesta painolastista ja voivat antaa uuden, vapautuneen sisällön identiteetille olla suomenmaalainen. Viisitoistavuotiaalle pojalle pääkaupunkiseudulla on suomenmaalainen ”tavallinen ihminen joka luultavasti puhuu ruotsia”.
Kielellisistä tuntomerkeistä tulee epäselvempiä ja korvataan kootulla identiteetillä joka muokkautuu kotona, koulussa ja lähipiirissä. Yhteinen nimittäjä, että äidinkieli on yhdistävä tekijä identiteetille ei katoa.
Koveron raportti osoittaa selvästi kuinka erilaiset lähtökohdat kielelliselle identiteetille ovat kaksikielisessä Etelä-Suomessa, yksikielisellä Pohjanmaalla ja kielisaarekkeilla suomenkielisessä Suomessa. Pääkaupunkiseudulla ainoastaan murto-osa nuoremmista ikäluokista on yksikielisiä. Joka puolella muuttuu oppilaitten kielellinen tausta yhä koukeroisemmaksi.
Se on toivoa antavaa, että oppilaitten halu antaa ruotsin elää jatkossakin vaikuttaa vahvalta ja, että suomenmaalainen identiteetti on avoin ja mukaansa ottava, myöskin maahanmuuttajille joilla on toinen kotikieli kuin ruotsi tai suomi.
Rikkonainen kielellinen tausta puhuu yksikielisten ruotsinkielisten koulujen puolesta. Se on aina vähemmistökieli joka tarvitsee tukea riippumatta siitä mitä kieltä oppilas puhuu kotona. (Huomautuksena, Ruotsissa tämäkin on täysin toisin, siellä kaikkien on OSATTAVA ruotsia.)
Se koskee myöskin suomenkielen opetusta paikkakunnilla joissa ruotsin kielellä on enemmistöasema.
http://hbl.fi/opinion/ledare/2012-08-24/samhorigheten-viktigare-spraket
Vastaukset 6
Vanhimmat
"kaksikielisessä Etelä-Suomessa, yksikielisellä Pohjanmaalla"
Etelä-Suomi on käytännössä yksikielinen, Pohjanmaa puolestaan on kaksikielinen.
Pohjanmaa kylläkin on aika yksikielinen näiden kaupunkien ulkopuolella, eli jos Vaasa ja Keski-Pohjanmaan Kokkola jätetään pois, jotka ovat selvästi suomenkielisiä, ja sitten Kristiinan sekä Kaskisten kokonaisuus sekä Pietarsaari, joita voi pitää aidosti kaksikielisinä, niin kyllä loppu on aika puhtaasti ruotsinkielistä aluetta, eli Pohjanmaan maaseutu on hyvin yksikielistä.
Ja onhan etelässäkin alueita kuten Tammisaari, jossa ruotsilla on edelleen vahva asema. Eli ei voi käyttää tuollaisia kärjistyksiä tai yleistyksiä, koska se antaa väärän kuvan.
Sinulla vaasalaisena on suppea näkemys Pohjanmaasta surujen tavoin. Pohjanmaa on laaja alue, paljon muutakin kuin Etelä-Pohjanmaan rannikko. Suurin osa Pohjanmaata on yksikielisesti suomenkielistä.
Pohjanmaalla tarkoitetaan yleensä nykyistä Pohjanmaan maakuntaa, eli juuri sitä rannikkokaistaletta ja suomenkielisestä Etelä-Pohjanmaasta siihen kuuluvaa lähinnä Kyrönmaata.
Tietenkin jos vedetään jokin historiallinen Pohjanmaa aina Etelä-Pohjanmaan Suupohjasta, aina Peräpohjolan ja varsinaisen Lapin rajoille jonnekin Rovaniemen pohjoispuolelle asti, niin silloin tietenkin on maakunnan enemmistö suomenkielisiä ja lähes yksikielisesti.
Mutta Kosk, jonka artikkelia kommentti koski, viittasi Koveron tutkimukseen jossa yksikielisellä Pohjanmaalla tarkoitettiin juuri tätä Pohjanmaata, eli tutkimuspaikkakuntia joita oli Pietarsaari, Närpiö ja muistaakseni Kristiina. Tällöin on olennaista puhua rannikon kieliolosuhteista. Täällä ei ole kaksikielisyyttä juuri muualla kuin kertomissani paikoissa, tietenkin on joitain yksittäisiä kyliä siellä täällä myös ruotsinkielisellä alueella, jotka ovat kaksikielisiä, mutta ne ovat poikkeuksia.
Milloinkas suru tai hurri ei antais väärää kuvaa jos kysymyksessä on pakkoruotsi...?
Suomessa..!
Koko tuon jutun ja pinnalle nousseen aiheen juoni on siinä, että surusvekot ovat HUOLISSAAN surunuorten suomettumisesta ja heidän suruidentiteetin katoamisesta.
Siksi asiaa väännellään ja käännellään näyttämään myönteiseltä kehitykseltä tyypilliseen svekotapaan. Tulee mieleen svekosurujen vanha valhe, että kaksikielistyminen olisi muka mahdollisuus eikä uhka surukansan olemassaolon kannalta.