Olen kuusihenkisen perheen toisiksi nuorin lapsi ja meillä on aina ollut todella kiinteä ja luotettava suhde keskenämme. Vaikka lapsina keskenämme tapeltiin, niin kodin ulkopuolella isoveli puolusti pikkusiskoaan. Nyt nuorina aikuisinakin olemme tekemisissä toistemme kanssa useampaan kertaan viikossa (sekä sisarukset että vanhempien kanssa).
Koulussa minulla on aina ollut hyviä ystäviä ja suurin osa ystävistä on säilynyt tähän päivään asti. Opiskelen parhaillaan korkeakoulututkintoa ja tulen kohtuullisen hyvin toimeen kaikkien koulutovereideni kanssa, muutaman koen jopa ystäväkseni. Viime syksynä koin kovan kolauksen, kun kuulin, että toinen opiskelija oli haukkunut ja parjannut minua selkäni takana niin ulkonäköni kuin opiskelutapani ja yksityiselämäni takia. Tästä alkoi alamäki.
Tuntuu, että olen sulkeutunut kaikelta. Ensin pidin yhteyttä lähimpiin ja rakkaimpiin ystäviini, mutta nyt koen senkin ahdistavaksi ja turhaksi. Olen erakoitunut perheestäni, en enää jaa tunteitani ja ajatuksiani kenenkään kanssa vaan sulkeudun omaan kämppääni ja olen vaan. Koen että sisarukseni karttavat minua ja pilkkaavat minua, vaikka vanhempani väittävät toisin. Yhdessäollessamme piiloudun huumorin taakse ja pakotan naamalleni hymyn.
Koulu on taas alkamassa ja arkielämä kutsuu, mutten tiedä miten jaksan olla ja esittää ehjää kun olen selvästikin rikki? Mistä aloittaa? En uskalla puhua näistä asioista kuin yhdelle ihmiselle, joka epäsuorasti kuuluu lähiperheeseen. Ystäville on uskalla sanoa sanaakaan, kun uskon hedän säälivän tai tuomitsevan...
Koulussa minulla on aina ollut hyviä ystäviä ja suurin osa ystävistä on säilynyt tähän päivään asti. Opiskelen parhaillaan korkeakoulututkintoa ja tulen kohtuullisen hyvin toimeen kaikkien koulutovereideni kanssa, muutaman koen jopa ystäväkseni. Viime syksynä koin kovan kolauksen, kun kuulin, että toinen opiskelija oli haukkunut ja parjannut minua selkäni takana niin ulkonäköni kuin opiskelutapani ja yksityiselämäni takia. Tästä alkoi alamäki.
Tuntuu, että olen sulkeutunut kaikelta. Ensin pidin yhteyttä lähimpiin ja rakkaimpiin ystäviini, mutta nyt koen senkin ahdistavaksi ja turhaksi. Olen erakoitunut perheestäni, en enää jaa tunteitani ja ajatuksiani kenenkään kanssa vaan sulkeudun omaan kämppääni ja olen vaan. Koen että sisarukseni karttavat minua ja pilkkaavat minua, vaikka vanhempani väittävät toisin. Yhdessäollessamme piiloudun huumorin taakse ja pakotan naamalleni hymyn.
Koulu on taas alkamassa ja arkielämä kutsuu, mutten tiedä miten jaksan olla ja esittää ehjää kun olen selvästikin rikki? Mistä aloittaa? En uskalla puhua näistä asioista kuin yhdelle ihmiselle, joka epäsuorasti kuuluu lähiperheeseen. Ystäville on uskalla sanoa sanaakaan, kun uskon hedän säälivän tai tuomitsevan...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mua haukuttiin ja kiusattiin koulussa. No se oli ysiluokkaa ja mä sit kerran hermostuin ja hakkasin kaks kiusaajaa kunnolla. Olisin varmaan tappanut ne jollei joku olis tullut väliin mut löin sitä toista naamaan varmaan 10 kertaa et ei sen äiti varmaan tunnistanut sitä enään. No lopetin sit koulun siihen paikkaan. Ei mulla ollut muutenkaan kavereita joten aivan sama. Ei ole kavereita ollut sen jälkeenkään ja siitä on jo 15 vuotta. Menin sit töihin ja viime vuonna lopetin työn kun en enään jaksanut. samaa duunia tein 12 vuotta.
Toivon, ettei mulla mee ihan noin:( Oon niin pahoillani sun puolesta...Mua kiusattiin kolmosluokalta ihan lukion tokaan asti, ja luulin et siihen loppui kun kerta aikuisia jo ollaan...Ei näköjään ole näin...
Edessä odottaa mieliä raastavat ja rankat harjoittelujakson terveysalalla ja voimia tarvitaan paljon...Haluaisin, että mulla olis jonkinlainen tukiverkosto, mut sellaista on todella vaikeaa alkaa luomaan... Tarvitaan paljon rohkeutta ja voimia, joita kumpaakaan mulla ei juuri nyt ole...
Viime syksynä tämän tapahtuman jälkeen olin ihan pohjalla. Itkin vain, olin koulussa täysin haamu ja kotona ihan koomassa. Lopulta kun kanavat avautui sain tukea ja luulin päässeeni asiasta yli ainakin jollain tasolla...Nyt olen tajunnut, että tein vain kuten "yhteisö" odotti. Annoin anteeksi ja unohdin, vaikka todellisuudessa olin ihan juuriani myöten rikki. En osaa päästää lähelle ketään.
Ongelmanani on se, että olen hyvä esittämään ehjää, iloista, fiksua ja filmaattista, itseensä tyytyväistä nuorta naista. Mutta todellisuudessa olen äärettömän yksinäinen, surullinen ja masentunut. En muista milloin viimeksi nauroin sydämestäni ja tämä pelottaa...
Miten tästä pääsee yli?