Mikä isääni vaivaa?

Sano isällesi että: kuvitteletko että joku poika minut huolisi vaimokseen jos SINÄ (isäsi) ei myy jo taloa ja peltojaan sen edestä, en ole niin kaunis.

Tarina on hyvin samankaltainen oman kohtaloni kanssa. Olen sinua pari vuotta nuorempi mies.

Minäkin siis olen jo reilusti yli kolmekymppinen, mutta vanhempani ja varisnkin sukulaistätini sekaantuvat asioihini jatkuvasti (onneksi tämä alkaa olla taakse jäävää elämää). Oikeastaan elämäni ei ole päässyt koskaan käyntiin... paitsi ehkä nyt.

Sekamuotoisen ahdistuksen ja parikymmentä vuotta sitten puhjenneen psykoottisen masennuksen vuoksi päädyin vuosituhannen vaihteessa Kelan tukemaan psykoterapiaan, koska tuolloin olin korkeakouluopiskelija. Yksilöterapia toki auttoi ensimmäiset viisi vuotta melko hyvin. Sittemmin asiat ovat junnanneet paikoillaan pitkälti oman tyhmyyteni vuoksi. En ollut kovin halukas vastaanottamaan (terveyden)hoidollista apua tai edes kavereiden kehoituksia hakeutua enemmän ihmisten seuraan ja ottaa rennommin.

"Jälleen kasvoilta voi lukea, että olin suurinpiirteen rikosta tekemässä. Minä siinä ajattelin, että se oli auto joka hajosi, ei mikään liikennerikos, " Tämä lause kertoo isästäsi kaiken. Tätä on mahdoton ymmärtää, ellei itse ole kokenut samaa. Itse olen koko ikäni pähkäillyt, mikä isääni vaivaa. Isäni kanssa olen olen keskustellut kymmeniä, satoja ja tuhansia tunteja. Mihinkään lopputulokseen eivät nämä keskustelut johda.

Hyvin todennäköisesti saat hyvää tarkoittavia neuvoja, joissa kehotetaan keskustelemaan isän kanssa, ja ilmaisemaan että loukkaannut hänen sanoistaan. Samaan olen itsekin pyrkinyt jo kaksitoista vuotta. Lopputulos: ei auta.

...........Jatkoa!

Ei sinun eikä minunkaan vanhemmilleni ole mitään merkitystä, oletko 18, 28, 38 vaiko 48 vuotta vanha. Tällaiset vanhemmat roikkuvat meissä omaan loppuunsa saakka, eivätkä koskaan hyväksy meidän pyrkimyksiämme tai sitä, mitä haluaisimme oikeasti tehdä elämässämme. Kuluneena kesänä olen hoksannut, että menetän terveyteni lopullisesti, ellen hae ulkopuolista apua. Yksin en selviä tästä mitenkään.

Yksi hyvä paikka on mielenterveysyhdistys, jollaisia on maanlaajuisesti. Sinne kun menee seurustelemaan, muut tajuavat jo parista lauseesta, mitä haluat sanoa. Tavallisille ihmisille joutuu selittämään aika kauan, eivätkä he siloinkaan aina käsitä, mistä on kyse.

Mielenterveyspiireihin hakeutumisessa ei pitäisi olla mitään häpeällistä. Asioiden hautominen yksinäisyydessä vie pitkän ajan kuluessa ennen aikaisesti hautaan. Vielä alle kolmekymppisenä yksinäisyydestä syntyvän ahdistuksen ja puristuksen tunteen vielä pystyi sietämään, mutta nyt jälkeen päin ihmettelen, kuinka yksin silloin olinkaan.

Normaali-ihmisten ja kavereiden seurassa olo on niin ullkopuolinen, että vertaistuki on todella tarpeen, oli kyseessä mikä henkinen ongelma tahansa. Sitten taaas jaksaa ajatella menevänsä sinne normaali-ihmisten seuraan.

Kannattaa myös mennä kyselemään psykiatrilta, mitä mahdollisuuksia on. Itse olen harvakseltaan käynyt psykiatrin juttusilla juttelemassa ihan yleisistä jutuista. Mielestäni lääkärit ajattelevat monipuolisesti ja käytännöllisesti, eikä homma ole pelkkää reseptien kirjoittelua. Ota vaikka rahaa vanhemmiltasi sitä varten. (Jos kerran olet heille kuin alaikäinen, kai he antavat rahaa pikku pojalleen. Niin ainakin he tekevät minulle. Mutta sairastahan tämä tällainen on...)

Omaa tilannettani mutkistaa taloudellinen riippuvuus vanhemmista. Asun pääkaupunkiseudulla, he asuvat sisämaassa. Samoin kuin aloittajan asunnolla pyörii oma isä sekaantumassa kaikkeen elämään, minun isäni tekee saman ennen kaikkea puhelimella. Soittoja tulee joka viikko, vaikka sanon aina, että haluaisin olla rauhassa ja keskittyä työnhakuun. Mutta ei auta. Vaikka usein jätän vastaamatta puhelimeen, soittoyrityksiä tulee enemmän kuin puhelinmyyjiltä yhteensä. On sellainen tunne, ettei koskaan pääse isää karkuun. Umpikujaan päätymisen tunne on lohduton. Minkäänlaista työtä en saa koulutuksesta huolimatta (johtuu monesta onnettomasta sattumasta). Vuorokausirytmi on hävinnyt jo pari vuotta sitten, eikä kuntoilukaan ole maistunut. Kaverit, joiden kanssa joskus käytiin baarissa, tapahtumissa ja retkillä, ovat nykyään perheellisiä.

Pirullista kohtalossa on se, että isäni on kotiseudullaan arvostettu hyväpalkkainen erikoislääkäri. Lisäksi hän on koko ikänsä harrastunut kuntoilua, virallisesti suositeltuja terveitä elämäntapoja ja ruumiillista työtä. Itse tunnen aina olevani avuton pikkupoika, jolle raivotaan. Lamaannun aina, kun isä raivostuu minulle jostain käsittämättömästä syystä. Vastaansanominen ei auta, vaan isän raivo yltyy. Samoin kuin aloittajan isän kasvoilta, voi minunkin isäni kasvoilta lukea syyttävän ilmeen.

Isäni mielestä olen heikkolahjainen ja fyysisesti/ruumiillisesti kelvoton. Lääkärinä ja terveystietoisena hän tietää kaikki mahdolliset sairaudet, joita velttoilu ja liian rennosti ottaminen voi aiheuttaa, ja mitä sairauksia minulle mahdollisesti tulee. Minulla on huono ryhti, saan diabeteksen koska nautin liikaa hyvästä ruuasta (äidin tekemästä) ja ties mitä. Kävelytyylini on vääränlainen. Aina on jotain huomautettavaa. Näin on ollut yläasteajoistani lähtien.

Kaikki opiskeluun ja työhön liittyvä on aina arvostelun kohteena. Kun valmistuin ammattikorkeakoulusta, se oli tietysti "onneksi olkoon". Sitten kun en yhtenä jouluna halunnut mennä vanhempien luo, sain loppiaisen jälkeen puhelinsoiton. Hän alkoi kiljua raivosta, millaista en ole koskaan kuullut. Isä oli sanojensa mukaan suunnitellut "vähän bisneksiä". Kysyi tiukasti työn saannista. Sitten huusi: OPETETTIINKO SIELLÄ AMMATTIKOULUSSA KONEENKORJAUSTA!? Olin ikään kuin vähempiarvoinen. Hän itse on jumala, mutta hänen mielestään olen käynyt jonkin rahvaanomaisen koulun, joka ei edes ole akateeminen.

Itsekään en ymmärrä, kuinka olen päästänyt tilanteen menemään näin pitkälle.

Tunnen itseni vähän typeräksi, kun liian pitkälle olen erehtynyt toteuttamaan isän toiveita ja sitten äitini toivetta olla kiltti, ja sitten tätini toivetta olla hänen oma pikku ystävänsä. En pysty mitenkään sanomaan, onko isäni halunnut minulle mitään tiettyä elämänuraa. Minulla on siitä aavistuksia kyllä.

Ehkä hän itse olisi halunnut olla koneenrakennuksen tai sähkön diplomi-insinööri. Ennen kaikkea raivokkaaseen huutoon yltänyt isänmaallisuus on ollut aina lähellä hänen sydäntään.

Äidistä: "Todellisuudessa minun olisi tullut pariutua äidilleni sopivan naisen kanssa, luultavasti siksi, että hän saisi kaverin." Varmasti näin on minullakin, mutta ennen kaikkea äitini haluaa minusta jonkin näyttelyesineen ja oman statuksensa kohottajan, vaikkei sitä myönnäkään tai edes itse tiedosta. Julkinen seurustelu vain lisäisi pyyntöjä tulla perhekuvaan tai sukutapaamisiin (vaikkei mitään isoja sukuja edes ole.)

Minun oma kuppini meni lopullisesti nurin kesällä, ja ymmärsin lopulta olevan aika vaikuttaa asioihin itse.

Äidin kanssa juttelimme omista mielenterveydellisistä asioistani, ja mahdollisista tulevista kuntoutuksista. Asuminen oli vahvasti tapetilla myös. Sitten äiti sanoi "haluaisitko muuttaa takaisin kotiin, meidän luo?"

Tuon puhelinkeskustelun jälkeen olen voinut todella pahoin.

Nyt on aika rajoittaa yhteydenpitoa vanhempiin. Jos haen lääkärin ja Kelan kautta kuntoutukseen, se ei todellakaan kuulu muille!

Poistin myös äidin puhelinnumeron kännykästä. Jossain määrin äiti ymmärtää ahdinkoani, ja tarjoaa apuaan, mutta joskus taas hän laittaa minut päättämään asioita puolestaan, kun ei itse osaa.

Ehkä pidän yhteyttä vain kirjeitse. En tiedä. Puhelinsoitot äidinkin kanssa ovat aina täynnä äidin huolta. En minä ole missään hädässä, vaan äiti on.

Totta kai molemmat vanhempani välittävät minusta jollakin tavalla.

Nyt on aika hakeutua kuntoutuksiin, ihmisten pariin, ilmaisiin harrastuksiin ja lopettaa kuvitelmat siitä, että pitäisi olla jossakin kokopäivätyössä käyvä kunnon ihminen. Minusta ei ole käymään kokopäivätyössä. JOssain muualla voin käydäkin. En ole tyhmä tai heikkolahjainen, mutta voimavarani vain eivät riitä samaan kuin asentajilla ja tekniikan tohtoreilla, lääkäreillä ja opettajilla yms.

En tiedä pystynkö antamaan itselleni anteeksi. Minulla on ollut paljon mahdollisuuksia tarjolla, mutten ole ymmärtänyt tarttua niihin. Nyt olen vain ylikoulutettu töihin kelpaamaton vanha ihminen, joka ei osaa mitään.

"Tätä jatkuu kaikilla elämän osa-alueilla. "

Nimenomaan. Itselläni se alkoi yläasteella. Loppua ei ole näköpiirissä.

Käsittämättömintä on hyväksynnän ja halveksunnan vuorottelu.

Esim:
1) "saat tehdä elämässäsi mitä haluat"
2) "sinä et tee niin kuin minä sanon"

Esim:
1) "sinä olet älykäs"
2) "sinä olet tyhmä"

Esim:
1) "ei ole kiirettä"
2) "homman piti olla jo valmis"

Esim:
1) huutaa minulle
2) kiistää huutaneensa minulle

Varsinkin:
1) arvostelee minua joka joulu pyhien jälkeen
2) kiistää koskaan arvostelleensa minua joulun aikoihin

"Tässä kun olen saanut niskoilleni yhteiskunnan ja läheisteni joukkohalveksunan ja joukkovihan, niin olen saanut olla työttömänä"

Saatko muuten läheisiltäsi rahaa tai muuta apua? Jos et saa mitään, eihän sinulla ole mitään syytä olla heihin yhteydessä. Jos taas saat, ei tarvitse kaikkiin vierailuvaatimuksiin suostua (tiedän, voi olla vaikeaa.)

"Pitänee vain ihmetellä, etteikö 38v mies ole jo aikuinen ja että alkaa olla melkoisen lapsellista ympäristöltä"

Onhan se aikuinen ;)

Oma isäni ei käsitä, että olemme eri ihmisiä. Meidän molempien ovat henkisesti sairaita. Terveet isät antavat pojalleen tilaa jo ehkä 18-vuotissynttäristä lähtien. Itse olin vielä 28-vuotiaana isäni jatkuvassa (puhelin)valvonnassa, enkä edes ymmärtänyt hakeutua mihinkään keskusteluryhmiin, joissa olisin päässyt näkemään, kuinka terveet aikuiset miehet puhuvat.

"Tässä kun olen saanut niskoilleni yhteiskunnan ja läheisteni joukkohalveksunan ja joukkovihan, niin olen saanut olla työttömänä ja tokihan jopa oikeuteni ansiosidonnaiseen työttömyysrahaan ollaan kyseenalaistettu. "

Olethan kuitenkin ollut jo ansiotyössä ja työelämässä, ja tiedät miten homma toimii.... joten olen sinulle jopa hiukan kateellinen.

Itse en edes aiemmin tiennyt, kuinka töihin pääsee, mutta nettihakemuksella pääsin pari kertaa tuotantolinjalle ja pari kertaa siivaomaan. Siinäpä se työkokemus pitkälti onkin.

Minun osaltani homma on mennyt haahuiluksi. Suurimman osan kaikesta vapaa-ajasta olen viettänyt radiota kuunnellen, netissä tai sitten kävelemällä pääkaupunkiseudun ulkoilualueilla. Kahteen kymmeneen vuoteen en ole käynyt oikeastaan missään, lukuunottamatta paria kaveria, joiden kanssa käytiin joskus baareissa. Naisia olen vältellyt aina, koskaan pelkään seuraavia kysymyksiä:
- missä olet töissä
- mitä opiskelet
- oletko käynyt armeijan

Miespuolisten seurassa olen aina ollut jotenkin jännittynyt, vaikkei syytä olisikaan. Viime aikojen maailman kuvan avarrus on helpottanut asiaa.

Nyt olen sitten hoksannut, että kaiken maailman yhdistykset tarjoavat loputtomasti harrastustoimintaa, joten tekemistä voi saada muutenkin kuin palkkatyössä. Työntekoideoita kyllä rajoittaa työvoimapolitiikka. Työmarkkinatuella tuettuja työjaksoja toki on, mutta niihin liittyvät rajoitukset ovat melkoinen viidakko.

Huomaamattani olen omaksunut isäni ajattelutavan ja maailmankatsomuksen:
- ylimielisyys myöntää itselleen kärsivänsä mielenterveysongelmista
- ennakkoluuloisuus kokeilla mitään uutta
- muiden halveksunta

En ole koskaan halunnut olla mikään insinööri tai talousmies, enkä varsinkaan sotilas, kuten minun on haluttu olevan.

En tarvitse mitään hyväpalkkaista työtä jossakin suunnittelukonttorissa, mihin kyllä käymäni koulut ovat tähdänneet, ja niitä kouluja sitten olen vastentahtoisesti käynyt.

Tunnen lähes täysin parantuneeni masennuksesta, kun olen antanut itselleni luvan ottaa rennosti ja olla kiinnostumatta matemaattis-luonnontieteellisistä aineista. En oikeasti ole kiinnostunut mistään tieteestä ja kehityksestä, vaan käytännöllisestä elämäntyylistä.

Oletko muuten tullut ajatelleeksi, kuinka lukemattomia tunteja kuluu keskusteluihin isän kanssa?

Niistä tulee yhteensä päiviä ja kuukausia, varsinkin puhelinkeskusteluista.

Ei se johda mihinkään. Eikä se lopu koskaan.

Ennemmin kannattaa keskustella suomi24:ssa. Oikeasti. Tai mieluummin mielenterveysyhdistyksessä.

Lopputulos: isäni välittää minusta jollakin tavalla, mutta on niin tyhmä ja sairas, ettei hyväksy, että minun lahjakkuuteni ja kiinnostukseni ja ajattelutapani on erilainen kuin hänen.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen edes vähän iloinen, kun huomaan, ettei minun tarvitse pyytää keneltäkään anteeksi.

Jos olen työtön ja työkyvytön, ei siinä ole anteeksi pyydettävää. Yhteiskuntaan voi osallistua muutenkin kuin turvallisessa palkkatyössä käymällä.

Jos tuhat työnhakuyritystä ei tuota mitään, kannattaa käyttää aikansa hyvällä omallatunnolla ilmaisiin harastuksiin.

Ja siitäkin olen iloinen, että vajaakuntoisille on tarjolla mahdollisuuksia, kunhan uskaltaa ottaa niistä selvää. Emmehän me ole mitään poliisimurhaajia tai lapsenraiskaajia, ja on meilläkin oikeus elää tässä yhteiskunnassa.

Sinällään ilahduin lukemastani,etten ookkaan ainut joka on kokenut moista! Voimat ei vielä riitä tarinani kertomiseen mutta itse tein lopulta niin että "katosin". Sukulaiset eivät minua enää löydä,näin on ollut noin 20 vuotta ja hyvä on ollut! Tsemppiä!!
Ja tuo taloudellinen riippuvuus,se on aikas hankalaa ottaa irtiotto mutta kannattavaa!
Yhteiskunta tukee kyllä!