Usein multa kysytään, et ''miks?'' No, sitä mäki usein kysyn iteltäni.
Masentuneen elämässä ei tapahdu mitään. Ei ole kuulumisia kerrottavana eikä jaksa muiden ihmisten kyselyä niistä. Elämä on pysähtynyttä. Siltä se tuntuu.
''Ei sul oikeesti oo mikää, haluut vaa huomioo, kyl sä jaksat.'' Voi kuinka kovasti toivonki et se ois noin. Mut ei oo. Mikään mun tekemä asia tääl ei osota et haluisin huomiota, ainoo mitä haluun, on terve elämä ja apu.
''Miks sä et puhu mulle? Eksä enää haluu olla mun kaveri?'' Noin kaveri kysy mult fb:ssä. Kaveri, joka oli mun paras kaveri. En jaksa vaa nähä ketää, oon pohjalla, myönnän sen. Mut miten voisin selittää sen ihmiselle, jonka oon tuntenu niin kauan, ja joka luottaa/luotti muhun? Siks mä en puhu sille, en haluu valehdella miks ei voida nähä. Totuus on se, et en uskalla nähä ihmisii, luottaa niihin, esittää ilosta yms.
Enkä mä enää tunne itteeni. Haluun kuolla, en vaa enää jaksa. Oon sekottanu kaikki asiani niin pahasti, ettei täst enää oo nousemista. Ja vaik parantuisin, mikä mua odottais ? Oon menettäny kaikkien luottamuksen, ja suhteet. Mul ois enää jäljel toivoton tulevaisuus, ja pelko masentuu uudestaan.
En keksi yhtäkää asiaa, minkä takii elän. Millään tai kenelläkään ei oo merkitystä mulle. Jos en tietäis et se on väärin, voisin vaik murhata ihmisiä. Niin kylmä mä oon. Mua ei enää kiinnosta muiden tunteet, eikä omatkaa. Mut miten sen voi selittää muille, tai edes itelleen ?
Oon mä kavereille puhunu sillon joskus mun itsemurha-aikeista, mut ei nekää välitä. Eihän kukaan. Enkä mä kai ees toivonu et ne yrittäis estellä, halusin vaa kertoo niille, et ne sit jonain päivänä tietää, miks lähden.
Ja vanhemmilleki oon puhunu, mut ne ei ota mua tosissaan mun iän takia. Ne on satavarmoi siit, et tää on murrosikää vaa. Oon kertonu mun viiltelystä, ja itsemurhan miettimisestä, ja ne vaan käskee mun olla vähemmän netissä. En mä sitä vaihtoehtoo sulje pois, etteikö tää kaikki johtuis siitä et oon niin paljo koneel enkä nää ihmisii. Mut tää vahinko, eli masennus, tuli jo. Vaik tää johtuis mistä, ni silti tää on ongelma, mist en pääse ilman hoitoo. Mut en mä haluu enää elää.
Koko toi teksti oli totta, en jaksa valehdella enää. Ikää on vaan ne 12-vuotta, mut se riittää ihan täydellisesti mulle. Eiks tähän ois hyvä lopettaa. Kaikki. Koko elämä?
Masentuneen elämässä ei tapahdu mitään. Ei ole kuulumisia kerrottavana eikä jaksa muiden ihmisten kyselyä niistä. Elämä on pysähtynyttä. Siltä se tuntuu.
''Ei sul oikeesti oo mikää, haluut vaa huomioo, kyl sä jaksat.'' Voi kuinka kovasti toivonki et se ois noin. Mut ei oo. Mikään mun tekemä asia tääl ei osota et haluisin huomiota, ainoo mitä haluun, on terve elämä ja apu.
''Miks sä et puhu mulle? Eksä enää haluu olla mun kaveri?'' Noin kaveri kysy mult fb:ssä. Kaveri, joka oli mun paras kaveri. En jaksa vaa nähä ketää, oon pohjalla, myönnän sen. Mut miten voisin selittää sen ihmiselle, jonka oon tuntenu niin kauan, ja joka luottaa/luotti muhun? Siks mä en puhu sille, en haluu valehdella miks ei voida nähä. Totuus on se, et en uskalla nähä ihmisii, luottaa niihin, esittää ilosta yms.
Enkä mä enää tunne itteeni. Haluun kuolla, en vaa enää jaksa. Oon sekottanu kaikki asiani niin pahasti, ettei täst enää oo nousemista. Ja vaik parantuisin, mikä mua odottais ? Oon menettäny kaikkien luottamuksen, ja suhteet. Mul ois enää jäljel toivoton tulevaisuus, ja pelko masentuu uudestaan.
En keksi yhtäkää asiaa, minkä takii elän. Millään tai kenelläkään ei oo merkitystä mulle. Jos en tietäis et se on väärin, voisin vaik murhata ihmisiä. Niin kylmä mä oon. Mua ei enää kiinnosta muiden tunteet, eikä omatkaa. Mut miten sen voi selittää muille, tai edes itelleen ?
Oon mä kavereille puhunu sillon joskus mun itsemurha-aikeista, mut ei nekää välitä. Eihän kukaan. Enkä mä kai ees toivonu et ne yrittäis estellä, halusin vaa kertoo niille, et ne sit jonain päivänä tietää, miks lähden.
Ja vanhemmilleki oon puhunu, mut ne ei ota mua tosissaan mun iän takia. Ne on satavarmoi siit, et tää on murrosikää vaa. Oon kertonu mun viiltelystä, ja itsemurhan miettimisestä, ja ne vaan käskee mun olla vähemmän netissä. En mä sitä vaihtoehtoo sulje pois, etteikö tää kaikki johtuis siitä et oon niin paljo koneel enkä nää ihmisii. Mut tää vahinko, eli masennus, tuli jo. Vaik tää johtuis mistä, ni silti tää on ongelma, mist en pääse ilman hoitoo. Mut en mä haluu enää elää.
Koko toi teksti oli totta, en jaksa valehdella enää. Ikää on vaan ne 12-vuotta, mut se riittää ihan täydellisesti mulle. Eiks tähän ois hyvä lopettaa. Kaikki. Koko elämä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Moikka. En tiedä mitä sanoa sulle.. Olin 17 v sitten sun ikäinen ja tekstisi voisi olla silloin kirjoittamani, eikä siinä silloin muakaan auttanut mitkään sanat. Aika auttoi ja olin kyllä sairaalassakin, aloitettiin lääkitys ja sain jotenkin peruskoulun käytyä. Olet hirveän nuori ja suren tapaustasi.. Mun vanhemmat vähättelivät ongelmiani, eivät halunneet nähdä totuutta; sairastumistani vaikeaan masennukseen. Miten ois koulun terkkari? Hae apua mistä ikinä mahd. Ei elämän tarvitse olla niin vaikeaa! Tosin susta tulee piin kova taistelija kunhan nyt sinnittelet! Keskity hyvään, lue kirjallisuutta, huomaat ettet ole yksin ongelminesi. Temppiä. Ilmottele kuulumisia tänne :)
Elämä voi vielä parantua. Sitä ei kannata jättää kesken. Itse oli kanssa nuorena todella masentunut ja vaikeassa elämäntilanteessa muutenkin. Selvisin ja nyt kaikki ok.
Tuossa iässä paha olo saattaa olla osaltaan ikään kuuluva juttu. Kyllä se ikä usein auttaa. Odota rauhassa. On todennäköistä, että olosi vielä paranee. Itse olin murrosiässä hyvin ahdistunut, mutta kyllä se vähä vähältä helpotti. Älä rakas ystävä tee pahaa itsellesi. Se olisi kaltaisesi nuoren ihmisen kohdalla niin valtavan murheellista. Jumala on elämän antaja ja ottaja, anna hänen johdattaa ja ratkaista lähtösi hetki, hänen käsissään on meidän kaikkien päivämme! Rukoilen puolestasi!
Ai niin, ja ei ole mikään häpeä mainita masennuksesta. Toki varsinkin ikäisillesi nuorille voi olla vaikea kertoa. Mutta älä häpeä. Puhuminen auttaa kyllä, vaikka voikin olla että kannattaa valita fiksun oloinen kuuntelija...
Oletko käynyt juttelemassa kenenkään ammattiauttajan kanssa? heillä on vaitiolovelvollisuus. Jos menet koulupsykologille, voit vaikka hiukan narrata, että olit terkkarilla ekalla kerralla, jos tuntuu, että ei kehtaa mennä. Sano vaikka verikokessa ja siellä oli jonoa...Otit jo laastarin pois, kun ei tullut verta tms...
NO jos olen jo saanut apua, niin zemppiä sulle! Pidä kiinni itsestäsi ja oikeudesta elämääsi.Meillä kaikilla on vain yksi ainoa elämä. Se on meille lahjaksi annnettu ja kuuluu jokaiselle iteslleen ja kaikki me olemme arvokkaita. sSnä ja minä ja kaikki! Älä anna periksi, vaan taistele.