Lapsuudestani muistan yhen keskusteluillan, jossa eräs henkilö meni seurakunnan eteen ja sanoi, että kiellän uskoni. Tästä ajankohdasta lähtien en ole enää uskovainen, eikä minua pidä enää tervehtiä Jumalan terveellä. Ja kaiken lisäksi minulle ei pidä kertoa uskosta, eikä tilata Päivämiestä, Lasten siionia, eikä mitään muutakaan, joissa uskosta puhutaan.
Tuolloin sain sellaisen käsityksen, että jokaisen uskon kieltäjän täytyy käydä kertomassa se seurakunnan edessä. Ajattelin, että ompa se vaikeaa lähteä liikkeestä, jos täytyy nöyrtyä sellaiseen. Entä, jos ei uskalla seurakunnan eteen, ajattelin.
Jo lapsena saatoin haikailla uskosta pois. Seuroihin menohan ei aina lapsista tunnu kovin mieluisalle, kun on joutunut lähtee vaikkapa kesken mielenkiintoisten leikkien. Monesti oli kateellinen kulmakunnan uskottomille lapsille, kun he saivat jatkaa leikkejään. Saatoin myös monesti kaivata näköradiota meille, kun olin sellaisen monilla kavereilla nähnyt.
Isä ja äiti kuitenkin sanoivat, että se laite ei sovi uskovaisille ja siitä on tehty ihan kannanottokin muutamia vuosia sitten. Kyseisen laitteen silti kotona pitäneitä on päätetty erottaa ja todeta heidät uskottomiksi.
Eniten mua järkytti, että eräät naapurimme kokivat tämän kohtalon. He olivat ottaneet televisioaparaatin kotiin, eivätkä suostuneet luopumaan laitteesta. Tällöin useiden kokousten jälkeen siionissa välitettiin tietoa, että nekin ovat luopuneet elävästä uskosta. Lapsena kuitenkin ihmettelin, että he kuitenkin yhä senkin jälkeen lauloivat kotona siionin lauluja, heillä oli jopa ruokarukoukset, joita meillä ei ikinä ollut. Myöhemmin sain kuulla, että he olivat siirtyneet pikkuesikoisiin.
Mietin, että miten minä joskus tulevaisuudessa uskallan kieltää uskon, jos se vaatii sen, että täytyy mennä seurakunnan eteen.
Jälkeen päin kuitenkin tajusin, että se, että julistaa uskon kieltämisestä seurakunnan edessä, on itseasiassa aika epätavallista. Useimmat vain lakkaavat käymästä seuroista ja rupeavat elämään toisin.
Ite kuitenkaan en halunnut toimia noin, kun tavallaan halusin uskoa edelleen Jumalaan, joten minulle ominaisin vaihtoehto oli siirtyä itsekin pikkuesikoisiin.
Näitä nykyjä en ole enää kovinkaan uskonnollinen. Minut kuitenkin hyväksytään tällaisena meidän uskonyhteisössämme, eikä olla kovin herkkiä näyttämään ulko-ovea.
Lähipiiri suhtautuu minuun kuitenkin edelleen, kuin uskon kieltäneeseen, koska ovat edelleen vanhoillislestadiolaisia. He käsittävät, että vain heidän uskollaan pelastuu. Onneksi asiat ei kuitenkaan ole aina näin yksioikoisia.
Tuolloin sain sellaisen käsityksen, että jokaisen uskon kieltäjän täytyy käydä kertomassa se seurakunnan edessä. Ajattelin, että ompa se vaikeaa lähteä liikkeestä, jos täytyy nöyrtyä sellaiseen. Entä, jos ei uskalla seurakunnan eteen, ajattelin.
Jo lapsena saatoin haikailla uskosta pois. Seuroihin menohan ei aina lapsista tunnu kovin mieluisalle, kun on joutunut lähtee vaikkapa kesken mielenkiintoisten leikkien. Monesti oli kateellinen kulmakunnan uskottomille lapsille, kun he saivat jatkaa leikkejään. Saatoin myös monesti kaivata näköradiota meille, kun olin sellaisen monilla kavereilla nähnyt.
Isä ja äiti kuitenkin sanoivat, että se laite ei sovi uskovaisille ja siitä on tehty ihan kannanottokin muutamia vuosia sitten. Kyseisen laitteen silti kotona pitäneitä on päätetty erottaa ja todeta heidät uskottomiksi.
Eniten mua järkytti, että eräät naapurimme kokivat tämän kohtalon. He olivat ottaneet televisioaparaatin kotiin, eivätkä suostuneet luopumaan laitteesta. Tällöin useiden kokousten jälkeen siionissa välitettiin tietoa, että nekin ovat luopuneet elävästä uskosta. Lapsena kuitenkin ihmettelin, että he kuitenkin yhä senkin jälkeen lauloivat kotona siionin lauluja, heillä oli jopa ruokarukoukset, joita meillä ei ikinä ollut. Myöhemmin sain kuulla, että he olivat siirtyneet pikkuesikoisiin.
Mietin, että miten minä joskus tulevaisuudessa uskallan kieltää uskon, jos se vaatii sen, että täytyy mennä seurakunnan eteen.
Jälkeen päin kuitenkin tajusin, että se, että julistaa uskon kieltämisestä seurakunnan edessä, on itseasiassa aika epätavallista. Useimmat vain lakkaavat käymästä seuroista ja rupeavat elämään toisin.
Ite kuitenkaan en halunnut toimia noin, kun tavallaan halusin uskoa edelleen Jumalaan, joten minulle ominaisin vaihtoehto oli siirtyä itsekin pikkuesikoisiin.
Näitä nykyjä en ole enää kovinkaan uskonnollinen. Minut kuitenkin hyväksytään tällaisena meidän uskonyhteisössämme, eikä olla kovin herkkiä näyttämään ulko-ovea.
Lähipiiri suhtautuu minuun kuitenkin edelleen, kuin uskon kieltäneeseen, koska ovat edelleen vanhoillislestadiolaisia. He käsittävät, että vain heidän uskollaan pelastuu. Onneksi asiat ei kuitenkaan ole aina näin yksioikoisia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ei tässä n.s. uskon kieltämisessä tarvita mitään rituaaleja. Erokirje johtokunnalle riittää. Sen jälkeen alkaa puhelin soimaan ja huolestuneiden lähetystöt kilkuttavat ovikelloa. Silloin pitää jonkin aikaa olla tyly. Pitää ilmoittaa kylmästi soittajille ja ovella olijoille, että keskustelen ainoastaan perunannostosta ja säästä, mutta en uskonasioista ja iskeä puhelin tai ovi kiinni.
Tämän jälkeen voi etsiä itselleen uutta viiteryhmää. Vl-ateistit tietysti alkavat oikeiksi ateisteiksi. Muiden kannattaa liittyä tavalliseen tylsään kirkkoon. Siellä on monenlaista vipeltäjää, joten ex-vl ei herätä mitään huomiota. Sekalaisia vapaita suuntia kannattaa varoa. Siellä voi olla samanlaista painostamista kuin vl-joukoissakin. Jotkut niistä vaativat kymmenyksiä. Vapaakirkko tai metodistit saattavat olla näistä sekalaisporukoista vähäriskisimmät. Jehovat ja mormonit pitää tietysti kiertää kaukaa.
Elämäntavat eron jälkeen kannattaa pitää tiukkoina. Erityisesti ei pidä aloittaa juopottelua. Alkoholin suhteen vl-perinne on paras vaihtoehto, koska se on kaikkein helpoin.