Viime aikoina on ollut mediassa paljon tietoa vanhoillislestadiolaisuudesta: Maijan tarina, Linjakummun tutkimus hoitokokouksista "Haavoittunut yhteisö", Lempäälän tapaus yms. Olen itse jonkin verran tutustunut asioihin ja minusta on hienoa, että epäkohdat tulevat esille jotta niitä voidaan korjata.
Muiden meikäläisten kanssa keskustellessa on tullut kahtalaista palautetta: moni on kiinnostunut esim. Maijan tarinasta ja päivittelee esim. Lempäälän tapahtumia. Silti hyvin moni ei halua edes tutustua asioihin enempää, kuin mitä uutisista sattuu kuuntelemaan. Tuntuu, että vähän kuin vältellään koko vaikean asian käsittelyä. Lisäksi esimerkiksi Lempäälän tapauksesta moni tuntuu olettavan että lehtitiedot liioittelevat tapausta. Oletusarvoisesti ajatellaan, että jotain pientä on varmaan sattunut mutta tuskin isompaa.
Minusta tällainen ajattelu on viime aikoina lisääntynyt. Tuntuu, kuin moni vain odottaisi että vellovat asiat menisivät ohitse ettei niistä tarvitsisi välittää. Ei edes yritetä ottaa niistä opiksi. Luotetaan, että kyllä puhujat ja johtokuntalaiset osaavat hoitaa asian?
Minua vähän pelottaa tämä. Olemmeko me tarkoituksella sulkemassa silmiämme joltakin jolta ei saisi sulkea? Miten ongelmat korjaantuvat, jos niitä ei kohdata? Onko jollakulla muulla samanlaisia pelkoja?
Erityisesti järkytyin kun sain kuulla, ettei paikallisen ry:n johtokunnassakaan ole tutustuttu näihin asioihin. Olen jonkin verran Uskontojen uhrien tuki-sivuilta tutustunut esim. kertomuksiin Jehovan todistajista. Tämä kaikki silmien sulkeminen tuo mieleen tuon toisen minua pelottavan ryhmän.
Muiden meikäläisten kanssa keskustellessa on tullut kahtalaista palautetta: moni on kiinnostunut esim. Maijan tarinasta ja päivittelee esim. Lempäälän tapahtumia. Silti hyvin moni ei halua edes tutustua asioihin enempää, kuin mitä uutisista sattuu kuuntelemaan. Tuntuu, että vähän kuin vältellään koko vaikean asian käsittelyä. Lisäksi esimerkiksi Lempäälän tapauksesta moni tuntuu olettavan että lehtitiedot liioittelevat tapausta. Oletusarvoisesti ajatellaan, että jotain pientä on varmaan sattunut mutta tuskin isompaa.
Minusta tällainen ajattelu on viime aikoina lisääntynyt. Tuntuu, kuin moni vain odottaisi että vellovat asiat menisivät ohitse ettei niistä tarvitsisi välittää. Ei edes yritetä ottaa niistä opiksi. Luotetaan, että kyllä puhujat ja johtokuntalaiset osaavat hoitaa asian?
Minua vähän pelottaa tämä. Olemmeko me tarkoituksella sulkemassa silmiämme joltakin jolta ei saisi sulkea? Miten ongelmat korjaantuvat, jos niitä ei kohdata? Onko jollakulla muulla samanlaisia pelkoja?
Erityisesti järkytyin kun sain kuulla, ettei paikallisen ry:n johtokunnassakaan ole tutustuttu näihin asioihin. Olen jonkin verran Uskontojen uhrien tuki-sivuilta tutustunut esim. kertomuksiin Jehovan todistajista. Tämä kaikki silmien sulkeminen tuo mieleen tuon toisen minua pelottavan ryhmän.
Vastaukset 10
Vanhimmat
""Minusta tällainen ajattelu on viime aikoina lisääntynyt. Tuntuu, kuin moni vain odottaisi että vellovat asiat menisivät ohitse ettei niistä tarvitsisi välittää. Ei edes yritetä ottaa niistä opiksi. Luotetaan, että kyllä puhujat ja johtokuntalaiset osaavat hoitaa asian?"""
Sama on tunnelma ry:llämme.
VL-äitini sanoi: "Turhaan me muiden paikkakuntien asioita murehdimme, kyllä he osaavat asiansa oikein hoitaa."
Tämä on varsin yleinen näkemys kaikista ongelmista vl-uskonyhteisössä. Vaikka tällaista sattuisi omallakin paikkakunnalla, suljetaan silmät ja ollaan kuin ei oltaistkaan, ettei itse sekaantuisi asiaan ja joutuisi seuraavaksi "hoidettavaksi" eli julkisesti nöyryytetäväksi.
jep,se on ollut tapana jo seitkyt luvulta asti. turpa kii ettei sano likaa.
On sääli, että teidät uskovaiset,siis vl-ihmiset on kasvatettu pelkäämään noin paljon ja pistämään päänne pensaaseen mieluimmin kuin ottamaan asiat esille teidän seuroissanne. Mitä teidän omatuntonne sanoo? Mitä jos tässä sittenkin kiusataan viatonta ihmistä monen sadan ihmisen voimin? Tunnetteko te historiaanne; mitä tapahtui 70-luvun hoitokokouksissa? Ovatko teidän saarnaajanne niin pelottavia ettette uskalla nousta heitä vastaan. Ihmisiä he vaan ovat, vaikka heillä onkin turhan paljon väärää valtaa.
Kipuilevia ihmisiä on tässä maailmassa jo ihan liikaa, sekä uskovien että epäuskovien puolella. Kysehän on meidän lähimmäisistämme. En tunne raamattua, mutta eikö siellä sanota jotakin tähän suuntaan: tehkää toisille se mitä tahtoisitte itsellenne tehtävän.
ensimmäistä kertaa tuntuu että oikea ihminen on aloituksen takana, kun olen näitä kirjoituksia parinpäivän aikan lueskellut,niin kovin riitaista ja yksisilmäistä on keskustelu ollut.
Tuohon en osaa sanoa muutakuin että ymmärrykseni mukaan lähimmäisen rakkaus ja isten kunnioittaminen on kristillisyyden ydin.
Lähimmäisen rakkaus on on auttamista, juurikin niiden jotka ovat heikoimpia, heitä on puolustettava ja en ymmärrä miten paha on päässyt uskonne ympyröihin siten mitä olemme saaneet lukea mediasta.
Vaikka sen olen elämäni aikan huomannut että juuri siellä missä valo loistaa, siellä on myös suurimmat varjot.
Valtaa ei tulisi antaa johtoihmisille liian kauan kannettavaksi -se turmelee, näin on aina historian saatossa käynyt ja tulee käymään.
Ainut neuvo on että puhdistakaa lahkonne ja tulkaa esiin "maailmaan" sillä maailma on jumalan koska kaikki on jumalan.
uSitä rakkautta ei tahdo lestadiolaisuudessa riittää niin että erimielisyyksistä osattaisiin rakentaa sopua. Liike on hajaantunt 1900-luvulla pariinkymmeneen toisensa helvettiin tuomitsevaan ryhmään, kerrottiin tässä:
http://freepathways.wordpress.com/2012/08/21/keskinainen-rakkaus/
Että vaikea on vissiiin lestadiolaisen päästää toista lestadiolaista samaan taivaaseen. :-)
Kohta sinne ei pääse ketään jos tuota vauhtia pirstaloidutaan
Se vaara on todellinen. Lopulta tosi pieni porukka asuttaa taivasta, ja sen salit kumisee tyhjyyttään...
No jos pennusta asti on opetettu, että ei saa puhua asioista ja pitää pelätä, että Jumala rankaisee, jos puutut asioihin, jotka koet vääriksi, niin tämä on tulos. Ei tarvitse olla avaruusinsinööri, että tämän oivaltaa. Pelkkää sumutusta koko "uskonto"
Meillähän paljon puhutaan järkeilemisen vaarallisuudesta uskonelämälle. Jos jokin tuntuu uskossa kummalliselta, niin "pitää vain uskoa lapsen lailla". Joskus nuorempana tätä pohtiessa tuli mieleen, että tämä kaikki meidän uskommehan voi olla ihan kuvitelmaa eikä sitä kukaan huomaisi juuri tämän järkeilyvaroittelun vuoksi. Päätin kuitenkin luottaa siihen, että usko on oikeaa.
Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että pitäisi lapsenkaltaisesti uskoa ettei mitään vääryyksiä ole tapahtunut. Näin tuntuu aika moni ainakin ajattelevan, kun ei ota mistään selvää. Ei kai meidän täydy ihmisten täydellisyyteen uskoa? Huolestuttaa tosiaan.