Onko se ihan normaalia, että hoitaja kiintyy liikaa potilaaseensa ja päin vastoin? Meillä on syntynyt todella hyvä luottamussuhde ja huomaan olevani todella (liian?) kiintynyt hoitajaani ja luultavasti myös päin vastoin. HUOM !! : Nyt en puhu ihastumisesta vaan KIINTYMISESTÄ!
Meidän hoitosuhde on lopuillaa ja mua itkettää ja harmittaa ihan hirveesti ja kauhistuttaa ajatus, että ei ehkä nähdä enään koskaan. Hoitajani myöskin alkoi melkein itkemään kun sanoi että meidän hoitosuhde alkaa olla lopuillaan. Kerran myös sanoi että nyt täytyy lopettaa keskustelu, ennen kun alan itkemään. (siis hoitaja alkaa itkemään)
Kyse on sairaalahoito jakson omahoitajasta, ei avopuolen hoitajasta. Tämä hoitaja pitää mun puolia tiiviisti osastolla myös henkilökuntaa vastaan ja on tavallaan "dissannut" toisen mun omahoitajan kokonaan ulkopuolelle. (Tai näin musta ainakin tuntuu)
En ymmärrä ja olen hämilläni, että kuinka voi olla näin ja onko tämä ihan normaalia?? Ja korostan, että ollaan naisia ja kyse ei ole mistään ihastumisesta..
Meidän hoitosuhde on lopuillaa ja mua itkettää ja harmittaa ihan hirveesti ja kauhistuttaa ajatus, että ei ehkä nähdä enään koskaan. Hoitajani myöskin alkoi melkein itkemään kun sanoi että meidän hoitosuhde alkaa olla lopuillaan. Kerran myös sanoi että nyt täytyy lopettaa keskustelu, ennen kun alan itkemään. (siis hoitaja alkaa itkemään)
Kyse on sairaalahoito jakson omahoitajasta, ei avopuolen hoitajasta. Tämä hoitaja pitää mun puolia tiiviisti osastolla myös henkilökuntaa vastaan ja on tavallaan "dissannut" toisen mun omahoitajan kokonaan ulkopuolelle. (Tai näin musta ainakin tuntuu)
En ymmärrä ja olen hämilläni, että kuinka voi olla näin ja onko tämä ihan normaalia?? Ja korostan, että ollaan naisia ja kyse ei ole mistään ihastumisesta..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Määkin olin aistivinani edellisellä käynnillä että hoitajalleni oisi ollut vähän hankalaa päättää hoitosuhde, oli meidän viimeinen kerta kun kävin juttusilla. Olemme mekin naisia molemmat. Itselleni asia ei ollut hankala, vaan ehkä helpottavaa kun niin hankala välillä ollut jutella kun ei meinaa keksiä jutun juurta aina välillä tai tarkemmin sanottuna siis mulla puhe takkuaa toisinaan. Toisaalta hänen kanssaan oli kuitenkin helppo jutella ja hän oli hyvin ymmärtäväinen ja ystävällinen niin kuin kai kuuluuki olla.
Mulla ei koskaan ole terapia loppunut tuolleen niin kuin AP:llä että tunteet ovat noin voimakkaasti läsnä. Enkä tiedä onko noin nopeatempoisesti järkevää edes lopettaa mutta jolloinkinhan se ois lopetettava. Voin kuitenkin hyvin samastua AP:n kertomukseen, koska itse joskus aina terapiassa kävin läpi itseksenikin sitä ajatusta että mitä sitten tapahtuu kun loppuu enkä varmaan sen takia sitten ihan vapautuneesti uskaltanut jakaa asioitani koska tiesin että terapia ei jatku loputtomiin.
Ehkä oisi hyvä AP:n puhua tästä kiintymyssuhdeongelmasta hoitajan kanssa yhdessä tai vaikka kenenkä tahansa muunkin hoitohenkilökunnan kanssa, jotta lopettaminen ei tuntuisi niin pahalta. Kun puhuu niin se yleensä auttaa, tosin auttaa myös tänne kirjoittelu, mitä itsekin harrastan.
Olen itsekin hyvin kiintynyt hoitajaani. Eihän se saisi mennä niin, mutta minkäs teet. Ehkä tämänkin on tarkoitus näyttää, että minulta löytyy sittenkin inhimillisiä tunteita, ja olisin valmis tekemään jonkun vuoksi ihan mitä vain. Siis ihan mitä vain.
Ja myös minä pysyn tästä asiasta todella hiljaa.
Ei sen ihan niin pitäisi mennä, että sinä joudut huolehtimaan hoitajasi selviytymisestä hänen tunteittensa kanssa.
Kyllä psykiatriassa potilaisiin kiintyy ja heistä voi kovasti pitää. Hoitosuhteen päättyessä myös hoitavalla ihmisellä voi herätä ikävä ja surun tunteita. Näitä saa myös jossain määrin näyttää. Potilaalle saa tulla tunne, että hän on koskettanut toista eikä hoitosuhde ole hoitavalle ihmisellekään mikään "vain työtä"-suhde.
Hoitavan ihmisen tunteiden pitää (!!) kuitenkin pysyä tasolla, joka on potilaalle hyödyksi, mutta ei missään tapauksessa haitaksi tai taakaksi. Jos tunteita näyttää (tai ne näkyy) hoitavan ihmisen velvollisuus on selittää ne potilaalle sillä tavalla, ettei potilaalle jää hämmennystä tai jopa pahaa oloa.
Työnohjaus on avain asia hoitajalle käsitellä omia tunteitaan. Myös oma terapia on usein ihan paikallaan. Se, että hoitaja on sairalassa alkanut ns. splitata on huolestuttavan kuuloista. Ammatti-ihmisen pitäisi käsitellä asioita hieman toisella tavalla. Splittaaminen tarkoitta sitä, että jaetaan jotkin henkilöt (asiat, käytännöt, ajatukset ym.) hyviin ja pahoihin liian yksioikoisesti. Potilailla on oikeus splitata ja sijoittaa esimerkiksi johonkin hoitajaan vain hyviä tunteita ja jonhonkin toiseen vain huonoja. Se voi potilaalle sillä hetkellä olla ainoa keino saada tunteita käsiteltyä siedettävästi. Splittaamista käsitellään hoitosuhteessa ja siihen täytyy potilaan saada apua. Hoitajan ei pidä splitata.
Tulee mieleen, että hoitaja on käyttänyt aika kehittymätöntä, lapsenomaista ja epä-ammatillista keinoa olla sinulle "se ainoa oikea" ja saada välillenne tämä kiintymys. Ei todella kuulosta hyvältä.
Mitäs jos puhuisit sen toisen omahoitajan kanssa tai jonkun kolmannen (ikään kuin tästä ulkopuolisen) kanssa? Sinulla on varmaan lääkäri siellä, niin puhu hänen kanssaan tai jonkun hoitajan. Hämmennyksesi on ymmärrettävää; hämmentävä tilanne ja voimakkaita, syvällä olevia tunteita.
En minä halua puhua asiasta kellekkään. Mulla ei ole IKINÄ ennen elämässäni ollut näin kovaa kiintymystä keneenkään, tai kiintymystä edes normaalissa määrin. Ei edes äitiin ollut tälläistä suhdetta äidin sairauden takia ja minä, kun en vielä osaa luottaa kehenkään, siksi tilanne on hämmentävä.
Ja vaikka on surullista ja ikävää päättää hoitosuhde ja mulle tulee varmasti kova ikävä, enkä unohda tätä henkilöä koskaan, on tämä ehkä hyvä kokemus siinä mielin, että nyt tiedän, ettei luottaminen ja kiintyminen ole pelottavaa eikä mahdotonta.. ja pystyn siltä pohjalta ehkä JOSKUS rakentamaan hyvän suhteen myös avohoidon puolelle.
Ainakin toivon näin, vaikka vannomaan en menisi..
Mä en tiedä, joskus mullekin on tullut tollasia kiintymyksiä. Usein koitan selviytyä yksin ja käytän hoitajan tarjoamaa tukea vain harkitusti, mutta sitten on sellaisia hetkiä jolloin haluaisin kertoa kaiken ja juuri sille hoitajalle, mikä tuntuu parhaimmalta, johon olen kiintynyt. Mulla on raskas taakka kannettavana ja haluaisin siitä eroon, mutta sairaalassa juuri sillä hetkellä, kun kannattaisi se kertoa, ei kohdalle ole sattunut yhtään sellaista hoitajaa, jolle haluaisin uskoutua. Minun asioitani on vähätelty ja en ole saanut purkautua koskaan turvallisesti. Avohoidossa vähätellään lisää, eikä se siellä onnistu. Terapia auttaisi, mutta en saa siihen KELAA, koska minulle ei sitä myönnetä ja se tulisi itsemaksettuna erittäin kalliiksi. Lisäksi terapeutin löytäminen on vaikeaa. Että tietysti ymmärtäväisen kumppanin löytäminen olisi helmeä, jolle voisi antaa kaikkensa ja saada kaikkensa.