Tämä on kaikille teille, jotka ikävöitte ihmistä, jonka kanssa suhde on loppunut. Jos haikailette häntä takaisin, niin turhaan, jos hänestä ei ole kuulunut mitään.
Kun ihminen on rakastunut tai rakastaa niin hän pyrkii lähelle tunteidensa kohdetta. Väitän, että halu olla yhteydessä kuullakseen, missä tilanteessa toinen on, on niin kova, että kovin montaa päivää ei voi olla viestittämättä jotain.
Sori jos pudotan maan pinnalle, mutta niin se vain on.
Kun ihminen on rakastunut tai rakastaa niin hän pyrkii lähelle tunteidensa kohdetta. Väitän, että halu olla yhteydessä kuullakseen, missä tilanteessa toinen on, on niin kova, että kovin montaa päivää ei voi olla viestittämättä jotain.
Sori jos pudotan maan pinnalle, mutta niin se vain on.
Vastaukset 144
Vanhimmat
siksipä oonkin niin onnellinen kun hän on järkännyt huomiseksi tapaamisen :)
Tuo on niin totta. Ujotkin ym keksivät sen keinon jolla päästä toisen läheisyyteen.
Kaikkeen tottuu. Joskus kaipuu lähelle kääntyy myös pakonomaiseksi tarpeeksi päästä mahdollisimman kauas.
Ehkä kerrot itsestäsi kuitenkin tuossa..
ole mitään järkeä, paitsi jos ihmisellä on jotenkin kieroutunut tapa toimia
Tai on saanut vastaukseksi vähättelyä, sivuuttamista, tunteidensa mitätöintiä, tunne-elämänsä analyysia josta ei negatiivista sanaa uupumaan ole jäänyt montakaan jne.
Joskus jotkut tilanteet ovat vain yksinkertaisesti SEINÄ.
niin silloinhan se toinen osapuoli ei välitä. Mitä järkeä haikailla seinää?
Niin. Siinäpä se. Minäkin ajattelin, että ei noin, että sellainen osoittaa sen, että ei todellakaan välitä.
Sanat vain jäivät kummittelemaan sielunsopukoihin, kun sanojensa mukaan välitti kovastikin vielä vähän aika sitten.
En haikaile seinää. Tilanne oli seinä. Siihen olisi voinut jäädä, tehdä asumuksen seinän vierustalle mutta valitsin toisin. Seinän kohdalla tein täyskäännöksen ja lähdin pois. Jäljelle on väärinkäsitysten vaikutus asioihin.
Tämä selitykseksi sille, joka epäili poislähtemisen olevan kieroa toimintaa, Ei se aina ole. Se on toisinaan ainoa tie elämään tilanteessa, jossa ei näy minkäänlaista valoa missään. Mutta ei se sitä tunnetta vie pois.
Minussa se on edelleen. Tunne. Menisikin pois :)
pitää oikoa. Ei todellakaan toimia noin kuin sinä! Pois lähteminen ei ole koskaan ratkaisu, jos tunnetta on molemmin puolin. Se on raukkamaisinta, mitä voi tehdä.
Tämä on vankka mielipiteeni.
ihmiset myös sanovat kiivastuksissaan asioita, joita eivät tarkoita. Ei ole kovinkaan harvinaista. Pitäisi pystyä antamaan anteeksi. Pitkävihaisuus on myrkky.
Ed
Entäs sinä itse? Mitä sinä olet tehnyt, että sinua on niin paljon analysoitu.
Harvoin kukaan yksin riitelee.
Taidat olla psykopaatti-tyyppiä. Toisessa on kaikki virheet.
Mitä tähän vastaisit?
Se saa olla vankka mielipiteesi. Tunteesta huolimatta hän antoi järjelle äänen.
Minä en voi ketään pakottaa, voitko sinä?
Ja kun toinen ei usko kuin niitä muita, niin miten ne väärinkäsitykset oiotaan?
Itse olen herkkä turhautumiselle. Ja tiedän oman jaksamiseni rajat.
Jos paksuudeltaan kahden sentin raudasta pitää vääntää käsin halkaisijaltaan viiden millin ruuveja tietyllä pituudella, niin kyllä minä voin yrittää. Eri asia, että kuinka kauan jatkan, oli pakko mikä tahansa.
Joskus voi kävellä pois ja antaa tilaa jollekin jääräpäisemmälle.
Tiedänhän minä tuon. Hän sanoi aina kaikkea mitä ei tarkoittanut. Ei tosin pyydellyt anteeksi. Kun minä sanoin kiivastuksissani mitä sylki suuhun toi, otettiin se aina täytenä totuune ja siitä muistutettiin pitkään.
Pyysin olemaan sanomatta sellaista mitä ei tarkoittanut. Nykyään jos sanoo jotakin, leikin kuuroa. Koska enää en voi tietää, että kummin päin asiat ovat ja kysyttäessä ei vastaa muuta kuin ympäripyöreää - päättele itse-asiaa.
Osaanhan minä päätellä.
Jos olisin psykopaattityyppiä, minua ei oikeasti hetkauttaisi toisen mielipiteet minusta.
En ole koskaan kieltänyt osallisuuttani riitoihin.
Kieltäydyn epäoikeudenmukaisuudesta minua kohtaan samalla kun toinen vaatii itselleen oikeudenmukaisuutta.
Jos riitaan osallistuu kaksi, molemmilla pitää olla riidellessä samat oikeudet. Ei vain toisella.
Taidat itse herkästi syytellä toisia?
Mitä tähän vastaat?
Sanoit, että hän kertoi välittävänsä, mutta nyt antoikin järjelle vallan. Mitä tarkoittaa, että hän uskoi niitä muita? Eivätkö hänen ystävänsä pitäneet sinusta?
Todella kökkö vertaus puhua ruuveista ja rakkaudesta samassa lauseessa.
Joka rakastaa, ei suhtaudu noin järjellisesti. Ja jos "annat tilaa" jollekin muulle, et rakasta riittävästi etkä todellakaan siis ole riittävän jääräpäinen.
Itse sait kyllä sanoa "mitä sylki suuhun tuo", mutta hän ei saanut sanoa sellaista, mitä ei tarkoittanut?
Vaikuttaa, että kumppanisi on siis alkanut juuri tuosta epäoikeudenmukaisuudesta johtuen vastata ympäripyöreitä - hän yrittää ehkä kehittää kommunikaatiotanne.
"Leikin kuuroa". Kuulut siis niihin, jotka eivät osaa asiallisesti hoitaa suhteitaan loppuun. Sori vaan.
Miten riidellessä toisella on suuremmat oikeudet kuin toisella? Ei ymmärrä tuommoistta sanahelinää. Riita on riita, ja totta kai se kummastakin osapuolesta tuntuu, että juuri minä olen oikeassa, mutta en saa nyt oikeutta. Mutta että siitä syystä päättää lopettaa suhteen.. huh
Ikää oli?
En jaksakaan kuunnella kun toinen haukkuu minua hulluksi ja tunnettani häneen pakkomielteeksi.
Siksi mielummin väistyin ja kauas.
Minä en hänen sanoistaan ole vastuussa. Ystävät olivat alunperin minun, kunnes sain kuulla, että minulla ei ole ystäviä, ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaan, ja että estän häntä tapaamasta niitä ainoita ystäviä, joita hänellä on.
Luovuin sekä ystävistä, että hänestä :D
Tein ratkaisuni, mutta ei se tunnetta poista.
Uskoi muita. Olin kuulemma p*ska ja sitä monen muunkin mielestä, eli niitten ihmisten mielestä ilmeisesti, joita olin luullut ystävikseni.
Rakkaudessa voi myös väistyä. Ei toista tarvitse haluta omistaa. Varsinkin jos siinä hankautuu oma sielu verille.
Itse sanoi mitä syklki suuhun tuo, mutta minä en saanut sanoa.
Lue uudelleen jos on noin hankalaa. Ja mitä se sinua edes liikuttaa :D
Osaan hoitaa asiani ja suhteeni ihan asiallisesti loppuun. Mutta en jankuta. Jos toiseen ei voi luottaa, että sanoisi asiat niin kuin ne tarkoittaa, ei se ole minun ongelmani enää sen jälkeen kun olen asiasta kerran sanonut.
Kuulut ilmeisesti niihin, jotka tietävät toisten asiat ja ovat niistä vielä omasta mielestään oikeassa??
Suosittelen toisenlaista lähestymistapaa..
Minä en jaksa ihmissuhteita, joissa se toinen ottaa itselleen oikeuksia, joita ei toiselle suo.
Ikää on sen verran, että tiedän, että toinen kävelee ylitse niin monta kertaa kun itse siihen omalla käytöksellään luvan antaa. Eli aikuinen. Ja niin olivat kaikki. Vaikka ei edelleenkään, jälkeenpäin ajateltuna, aikuismaiselta vaikuta, monenkaan käytös, mielipiteet, sanat, eikä toiminta tai tavat puuttua kahden ihmisen välisiin asioihin.
"Kun minä sanoin kiivastuksissani mitä sylki suuhun toi, otettiin se aina täytenä totuune ja siitä muistutettiin pitkään."
Itse siis sanoit mitä sylki suuhun toi, mutta siitä ei saanut muistuttaa. Sen sijaan sinä itse nyt nimenomaan niitä sanottuja asioita muistelet.
Ehei, ei noilla keinoilla tosiaan suhteessa eteenpäin mennä. Olet selvästi aika jääräpäinen.
Ihan vain sivullisena tuli tällaiset huomiot. Ei ollut tarkoitus loukata, mutta tiettyä epäloogisuutta on.
Ei suhteen pidä olla tuollaista kilpailua tai taistelua siitä, kumpi antaa toisen kävellä ylitse ja kumpi mitäkin sanoo. Relax! Ei kannata itseäkään ottaa liian tosissaan.
Sen ymmärrän, että ystäville tilitetään, mutta eivät he saa suhteeseen puuttua. Huono homma, jos näin on.
Itse et huomaa:
"Hän sanoi aina kaikkea mitä ei tarkoittanut. Ei tosin pyydellyt anteeksi."
Taidat itse olla samaa maata, kuin millaisesta kirjoitan. Et muuten samalla tavalla yrittäisi minua saada näkemään, että sanoin jotain muuta kuin sanoin.
Lisättäköön vielä selvennykseksi tähän, että hän itse ei pyydellyt anteeksi sanojaan, mutta selitti, että sanoi usein riidellessä asioita niin kuin ei tarkoittanut, että se kuului kuulemma riitelyyn.
Ja vastaavasti, kun minä sanoin mitä sylki suuhun toi (asioita joita en tarkoittanut), silloin oli vaatimassa selityksiä eikä hyväksynyt sitä, että riitelin ihan samalla tavoin kuin hänkin, vaan otti sanat täytenä totena ja todisteli niitä minulle pitkään jälkeenpäin, kertomalla mitä olin riidan aikana sanonut.
Ja taas, kun minä tein niin, että otin hänen sanansa samanlaisen tarkastelun alle samalla tavalla, se olikin vain riitaa, ja olin tyhmä kun en tajunnut.
Jos muutat kertomukseni tapahtumajärjestystä lukemalla huolimattomasti, ei se tee tapahtuneesta epäloogista millään tavalla oikeasti. Tapahtumat olivat epäloogisia kaikin tavoin, mutta ei niin kuin sinä ne luet.
Ei millään pahalla.
sulla on nyt selvästi pahasti vielä päällä tuo ja asiat teillä kesken. Kannattaisiko tehdä jotain asialle eikä täällä ventovieraille todistella miten olit oikeassa ja toinen väärässä?
Huoh.
En todistele. Häiritsee vain vietävästi jos joku ymmärtää päinvastoin. Ja kun kerran sen väärinkäsityksen VOIN jopa korjata, niin miksi en korjaisi.
En todistele mitään. Molemmat on ihan yhtä hyvin voinut olla niin väärässä kuin oikeassakin. Tiedän vain sen, että minkälaista käytöstä en omalle kohdalleni hyväksy. Oikeastaan keneltäkään.
sulla on kova tarve olla oikeassa. Teitkö itse mitään väärin?
"Tiedän vain sen, että minkälaista käytöstä en omalle kohdalleni hyväksy. Oikeastaan keneltäkään."
En haluaisi olla naisesi (tai miehesi, jos olet nainen).
Ja minä en voi sille mitään, jos sinä omalle kohdallesi hyväksyt vaikkapa itsesi jatkuvan huorittelun riitelyn nimissä, vaatimukset, jotka sinun yksin pitää täyttää.
Minä tiedän minkälaista käytöstä en kohdalleni hyväksy. Siinä ei ole mitään pelottavaa, koska se lista on oikeasti kovin lyhyt.
Jos toinen kohtelee minua ei-ihmisenä, kävelen pois.
Tunteitani en voi tosin ihan heti unohtaa jos niitä on jostakin ihmeellisen kummallisesta syystä virinnyt.
Pelottavampia ovat mielestäni ihmiset, otka hyväksyvät kohdalleen kaiken kaltoinkohtelun, henkisestä ja sanallisesta aina fyysiseen asti.
Kummallista, jos se on jonkun mielestä pelottavaa, että tietää, minkälaista kohtelua ei omalle kohdalleen ole haluamassa keneltäkään??
Tein paljonkin.
Ja koska keskustelu valahtaa taas S24-tasolle, jossa tuntemattomienkin asiat vaan tiedetään ja asiat väännetään joksikin muuksi kuin miten ne kirjoittaa, en voi sanoa muuta kuin, olen pahoillani.
Opetelkaa olemaan ottamatta itseenne nimettömien kirjoituksia nettipalstalla, joka on julkinen??
Ja lakatkaa nostamasta itseänne muiden yläpuolelle oikeassa elämässä :))
En varmaankaan kirjoittelisi täällä JOS ottaisin itseni liian tosissaan?? :DD
Älyhoi..
Tai noh, kommenteista päätellen, täällä on vain itsensä hyvin vakavasti ottavia ja toisten asiat paremmin tietäviä..
peilasin tilannetta liiaksi omaani. Ei tietenkään huorittelua tms toivottavasti kukaan hyväksy omalle kohdalleen. Viesteistäsi vain sai käsityksen, että teillä oli kummallakin tapana puhua mitä sylki suuhun tuo.
Niin oli meilläkin, mutta ei se kieltämättä ihan huoritteluksi mennyt ikinä.
juuri siksi keskustella, että ajatuksia vaihdetaan? Ei suuttua pidä.
Olen sitä mieltä, että riitely on riitelyä.
Phun vain omasta puolestani sen, että en kokenut riitelyämmekään mitenkään tasa-arvoisena :)
Vaikka nimenomaan jokin tasaveroisuus pitäisi kahden ihmisen suhteessa olla vähän kaikessa, jotta homma toimii. Ja tietenkin joustoa molemmin puolin, ei vain yhteen suuntaan.
Ja riitelyn keskelläkin mielestäni pitäisi pystyä pitämään mielessä, että toinen on juuri se ihminen, jota rakastaa, ettei nuiji toista ihan maan rakoon aina kun siihen aukeaa tilaisuus. Vaikka siihen opin kyllä itsekin ja olen tosi taitava siinä nykyisin.
Meillä oli joo, tapana hieman syljeskellä. Mutta katuahan voi hiljaa mielessään niin kauan kuin toista ei kaduta mikään, pätkän vertaa..
En olekaan suuttunut.
Huomaan vain elämäni teeman toistuvan tällaisessakin paikassa, mikä on jo oikeastaan aika ylitsepääsemättömän rasittavaa :D
Anteeksi pitää pyytää ja katua pahoja sanoja.
Mutta pitää myös antaa anteeksi. Kulmat hioutuvat, ihmiset oppivat, ehkäpä hän toisella yrittämällä olisi parempi sinulle?
Ei sekään, vaan ehkä minäkin olisin toisella yrittämällä parempi myös hänelle.
Vaan kun rohkeus ei riitä sen hylätyksitulemisen pelon vuoksi.
Jännää, että tuli mieleen just vilkaista tänne :)
Kenenkään muun en tahtoisi edes hiovan kulmiani, niin pöljältä kuin se kuulostaakin.
Miksi itse olet ikäväpalstalle eksynyt? Onko ikäväsi ajan kanssa helpottanut?
Tuossa suhteessasi on ollut äkkilukemalta samankaltaisia piirteitä kuin meilläkin.
Eksyin tänne ensimmäistä kertaa pari viikkoa sitten. Suhteemme, eromme ja sen kaikki piirteet alkoivat silloin vasta konkretisoitua, vaikka teimmekin eroa yli puoli vuotta ennen sitä. Nyt on ollut syvä hiljaisuus jo viikkoja.
Ei ole helpottanut, oikeastaan ikävä on vain pahentunut. Nyt kun kaikki muut tunteet (viha, raivo, pettymys, toiveikkuus, loukkaantuminen, epäusko - mitä niitä olikaan) ovat painuneet taka-alalle, ikävä on jäänyt pintaan. Valitettavasti.
Ikävä jää pintaan, sitkeänä kuin pässi.
Ajan kanssa samat tunnekuviot saattavat nousta esiin monia kertoja ja aina, aina jää se ikävä siihen pulputtamaan..
Ihan käsittämätöntä.
Erokin saattaa olla "jännä" asia. Ensin se on sana, vaikka vain toiselta: Lähde.. Mene..
Ja sitten se alkaa elää omaa elämäänsä. Molemmat toimivat kuin haluaisivat erota. Ehkä se on se vakavin kulmien hionta, mistä pitäisi kevyellä olankohautuksella suunnata eteenpäin, tehdä se päätös, että ei, me ei erota, ei vaikka mikä olisi ja vaikka mitä tulisi.
Saattaisi olla helpompaa se oleminen, sellaisessa tietoisuudessa, että kumpikaan ei lähde omille teilleen ja että molemmat pysyvät toisilleen.
Kulmatkin saattaisivat lakata olemasta kulmia.
Ero elää omaa elämäänsä. Se alkaa toteuttaa itse itseään. "Kun sana nyt tuli ilmoille niin erotaan sitten." Ja sitten aletaan ikään kuin kerätä todisteita sen puolesta, että erota pitää. Eikä sellaisella kyllä mitään suhdetta saa jatkumaan.
Käsittämätöntä, ennenkokematonta. Ei tuota järjettömyyttä voi tajuta kuin ihminen, joka on läpikäynyt samat vaiheet ja samantyyppisen suhteen. Kyse ei ollut tunteiden puutteesta vaan liiallisista tunteista.
Kuten jo jossain sanoit, omakin käytös harmittaa rankasti. Nyt kun välit ovat hiljenneet, itsesyytökset pahentavat ikävää entisestään.
Itseviha ja itsesyytökset saattavat olla todella piinaavia. Ajan kanssa osaa jo tarkastellakin koko suhdetta ihan uusin silmin ja nähdä sen järjettömyyden ja kaiken sen, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Sekä itsen että ehkä sen toisenkin.
Mutta ne liialliset tunteet, ne jotka kuohahduttavat aina suuntaan tai toiseen ja johon se toinen vuorostaan reagoi omalla kuohunnallaan.. Nehän ne :)
Olisikin vain helppoa unohtaa ja nollata tunteet.. Mut kai kaikki kokemukset sit jollain tavalla vahvistaa.. Ja opettaa tuntemaan itseään ihmisenä.. Kokemusten kautta tietää mitä haluaa ja toivottavasti tulee myös saamaan juuri sen.
ajan kanssa. Kahdelta voimakastahtoiselta ja syvästi tuntevalta ihmiseltä se ottaa aikaa, mutta kyllä ne laantuvat. Tasoittuvat toisen kunnioittamiseksi, kun särmiä on ensin hiottu, toisen tukemiseksi, kun alussa on haastettu.
Siitä syystä haluaisin kääntää kelloa taaksepäin ja ottaa uudestaan alusta. Meillä oli liian kiire, emme osanneet hiljentää.
Toista on niin ikävä, että välillä tekee mieli huutaa täysiä: "onhan sen pakko olla mahdollista!"
Juuri näin. Suhteen perusolettama pitäisi olla se, että vaikeuksista selvitään ja toista ei jätetä ensimmäisen riidan tullen. Kun opitaan jättämään, olettama kääntyy päälaelleen ja molemmat alkavat sokeasti toteuttaa samaa kaavaa. Sinä et toimi niinkuin haluan, minä jätän. Sinä et toimi niinkuin haluan, torjun sinut. Sinä et koskaan saa minusta yliotetta, torjun sinut. Se joka torjuu ensin on voittaja. Se joka lähtee ensin on voittaja. Se joka lyö lujempaa, on voittaja. Kaava toistuu ja se kierre ei katkea, ennenkuin toinen oikeasti lopettaa ja sanoo, hyvä on, ole sinä voittaja.
Mitä sitten tapahtuu? Tai mitä pitäisi tapahtua?
Pahoista kriiseistä syntyvät parhaat ja kestävimmät suhteet. Jos ongelmista selvitään, se lujittaa suhdetta.
Muistakaa tämä ja muistakaa pyytää anteeksi toisiltanne. Se on vain yksi pieni sana, mutta sisältää niin paljon.
Uskoin näin joskus. Toisaalta on hyvä että se toivo minulta vietiin. Kun ei ole mitään, mikä pitää yhdessä, ei tavoitteita ei haaveita, miksi taistelisin. Antaisinko taas puukottaa siihen arimpaan kohtaan hetkenä jona panssari on alhaalla. Käännänkö toisen posken ja pyydän lyömään uudestaan. Jatkaisinko jotakin missä ei ole tulevaisuutta. Hänen on parempi ilman minua ja minun ilman häntä. Me vain loukkaamme toisiamme loputtomiin.
Se on ainoa mikä merkitsee. Jos ei ole rakkautta, ei ole mitään. Jos on, on kaikki.
Yksipuolista- kyllä. Silloin sillä ei ole merkitystä.
Tietenkin noin. Pitää olla molemminpuolista. Mutta jos sitä on molemminpuolin, niin silloin kaikki on mahdollista. Ihan kaikki.
kiitti
llinen. Pitää yllä turhia toiveita.
Ei pidä paikkaansa!
Olen ollut pari kertaa tosi rakastunut, mutta en ikinä kertonut siitä kohteelle. Sitten se vain hitaasti hiipui, kun ei nähty, mutta edelleenkin ajattelen heitä lämmöllä.
ap puhui ihmisistä, joilla on ollut suhde jonkun kanssa, joka on päättynyt. Jos suhde on päättynyt eikä toisesta kuulu mitään niin asia on piffi.
Ei sekään aina mene noin. Meitä kun on niiiiin moneksi!
voihan se olla niinkin että puoliso on käskenyt unohtamaan...
No mikä hemmetti toi tommonen kuvio on? Puoliso käskenyt... naps vaan, ja niin sitä unohdetaan.
yritin unohtaa
hän unohti minut
http://www.youtube.com/watch?v=WedbVDEwW_A&feature=related
mjoo mut jos toinen ei anna vastakaikua ja ite kokee et on se joka haluis tiiviimpää yhteyttä ni ei kai sitä sit viitti jäädä ootteleen. MÄ olin enste se joka piti yhteyttä tiiviisti,toinen vastaili miten kuten huvitti.ei sellainen toimi jos vähänkään on itsekunnioitusta.
Piditkö sä yhteyttä tiiviisti? Halusitko sinä tiiviimpää yhteyttä? Erosiko mahdollisesti teidän halut yhteyden laadusta toisistaan niin, että toinen koki halusi yhteydenpitoon loukkaavana ja asioita hankaloittavana tekijänä?
Sanoitko, että et koskaan halua suhdetta hänenlaisensa kanssa ja vasta sen jälkeen rupesit olemaan yhteyksissä?
Aina on niitä eroja, joissa toinen tai molemmat ovat jääneet kaipaamaan, sekä myöhempiä yhteenpaluita. Typerää yksinkertaistamista taas koko aloitus.
yleensä se jos esimerkiksi ei vastaa viesteihin, on merkki siitä, että ei ei kaipaa /rakasta toista.
Ei tule silloin nääs yhteenpaluuta ;=)
Toki, noinhan se on omallakin kohdalla, siis vain yleensä ;=)
Jos se on aina sama osapuoli, joka ottaa yhteyttä ja sama, joka ei vastaa mitään, silloinhan asian pitäisi olla normaalijärkiselle selvä.
Itselle taas tapaa tulla yhteydenottoja pitkänkin hiljaisuuden jälkeen, koska en sellaista itse katkaise.
Mitä tämä tarkoittaa? Eikö tuossa juuri todettu, että aika usein ihmiset sanovat riidassa asioita, joita eivät tarkoita? Eikö "En halua suhdetta kaltaisesi kanssa" voi mennä kiivastumisen piikkiin?
...siis osoitettu It's me -nimimerkin kirjoittamaan kommenttiin.
todellakin.Kokemuksesta sanon, kun yhteys katkeaa niin silloin hiljenneellä on
uudet tuulet purjeissa ja keula toiseen suuntaan...
Ooh. Kiitti kun selvensit! Ei ole koskaan tullut mieleen. On se hyvä kun täällä liikkuu näitä tietäjiä.
PS Huolestuttaako ex-puolison vetovoima noin kovasti?
Sinne se meni, eikä takaisin tule tai jos tulee niin ei se samalta enää tunnu.
Jos ihminen on rakastuntu se antaa toiselle mahdollisuuden puhua. Eikä juokse pakoon. ;)
ei ole rakkautta.
Älä jauha totuuksia miten pitää olla asperger/(lievä.tourette) et tajua, mut ei tarttekkaan.
Ehkä munkin täytyy unohtaa koko ihmisen olemassaolo. Aluksi yhteydenotot toimivat puolin ja toisin, loppuvaiheessa mä olin ainoa joka oli sen suhteen aktiivinen. Ikävöin ja tykkään, mut mun täytyy vaan yrittää jatkaa ja unohtaa... Helppoa ei tuu olemaan. Mä tein kuitenkin selväks että tykkään ja viihdyn. Seuraani en ala tyrkyttämään kenellekään.
Tää on hyvä Tämän päivän paras,ainaski mulle. Tässä taitaa olla "vinha perä",siis pitää paikkansa.
Olen eri mieltä. Voin rakastaa ja silti laskea irti toisen takia. Ei se silti sitä tunnetta pois vie. Siltikään en hakeudu lähelle.
Juuri näin. Joskus on parempi rakastaa kaukaa. Silloin kun se rakkaus satuttaa molempia. It is not giving up, it is about letting go.
Sellaistahan se. :)
Tuo letting go - on välillä vaan niin pirun vaikeeta... että ihan sattuu.
Sanasi koskettavat. Omalla kohdallani tapahtui niin, että tykkäsin, rakastin ja edelleenkin kai. Joskus vain asioista tulee niin vaikeita, ettei niistä enää selviä ja kaunis muuttuu joksikin muuksi. Vaikka kaipuu yhä on lähelle, askeleet vievät kauemmas...
Niinhän ne vie.
Joskus olen miettinyt, että jos kävelisi todella suuren ympyrän, pääsisikö sitä takaisin alkuun ja osaisiko sitä sitten paremmin..
sitähän tässä koko ajan yritetään :)
nähneenä voin sanoa, että tuo on sun mielipiteesi ja sulle varmaan totta. Elämä on niin vekkuli veitikka, että siihin mahtuu muutakin...Onneksi :D
Viimeisin pitkä halaus, kevyt rakkauden osoitus hänen huulilleen...ja katseet kyllä ilmensivät tunteeni. Ja sanat..se olisi nyt turhaa. Miettiköön rauhassa..mitä haluaa elämältään. Rakastamaan en voi pakottaa.
ja juuri tämän takia jotkut meistä saavat viestejä (irl), että joku on haikaillut niin ja niin kauan, vaikka hänestä ei ollut aikoihin kuulunut mitään. Koska asiat ja tilanteet eivät ole niin yksinkertaisia kuin sinä.
Mutta selvä, sinä et halua, että jotkut ikävöivät joitakin. Valitettavasti et voi sitä silti estää.
Eipä ole Hän koskaan halunnut.
Entä jos se toinen, joka ei siis pidä yhteyttä, rakastaa edelleen. Mutta yhdessäolon aikana tulleet pettymykset olivat niin suuria, ettei enää kestä uusia, tulevia pettymyksiä.
Ja itseäänsuojellen, edelleen kuitenkin rakastaen, ei pidä yhteyttä, koska toivoo, että ajan mittaan lakkaisi miettimästä toista alituiseen.
Minkähänlaisia ne pettymykset on olleet? Ovatko liittyneet toiseen vai itseesi vai johonkin tilanteeseen? Ja jos liittyy itseesi, niin voisikohan niistä päästä yli jos pikkuhiljaa rauhassa tutustuu toiseen? Itselle tulee mieleen tuosta itsesuojelusta, että sinkkuna ollessa itselleni on vaikea aloittaa suhdetta tai esim. tehdä aloitetta koska pelkää pettymyksiä (tai että toinen ei sitten tykkääkään) . Siitäkin huolimatta olen tehnyt mutaman kerran aloitteen itse...eli voittanut pelkoni ja ottanut riskin että taas petyn. Ja nainen olen.
Sori itsellesi aloittaja mutta itse olen se joka en pidä yhteyttä koska en voi, hän kyllä pitäisi yhteyttä ja on sitä yrittänytkin. Tämä ei tarkoita sitä ettenkö rakastaisi tai haluaisi olla lähellä tunteitteni kohdetta.
Ihan pieleen mennyt analyysisi.
se kiinnostaisi toooooodella tietää. Miksi et voi? Eihän tuollaisesta mitään tule, siitä syystä ap on oikeassa. Turha haikailla, jos toinen ei rakasta riittävästi ollakseen yhteydessä ja vastatakseen.
täällä vannoo ikuista rakkauttaan kun livessä eivät voi omien avo/aviosuhteidensa vuoski muuta tehdä! Aivan turha muuta väittää, sillä ei vapaa ihminen tänne tule kertomaan SUURESTA RAKKAUDESTAAN, se on fakta!
Minä olen kyllä vapaa ja tasan on suuri rakkaus :)
Sullakin nyt heitti hieman tuo sinun analyysisi..
Mutta, kipin kapin takaisin sohvalle sinne oman kullan kainaloon hymyilemään onnellista hymyä ;)
suuresti rakastan ja kovasti ikävöin. Kas kummaa - silti olen täällä!
Ikävässä on jopa katkeria sävyjä silloin, kun kumpikin ovat vapaita, eikä hommaa saada kuntoon. Luulen, että on tuskaisampaa näin kuin niin, että erolle olisi jokin selvä konkreettinen syy.
Toisinaan asioita on hankala saattaa kohdilleen niin, että homma pelaisi silleen kuin pitäisi.
Jo pelkästään epävarmuus toisen tunteista saattaa ehkäistä mitään edes yrittämästä. Jotenkin, sellaista, sen viimeisen niitin välttelyä ja keikkumista tilanteessa niin, että odottaa ajan hoitelevan sitä omaa tunnepuolta hieman lievemmäksi.
Asia, jota voi sitten odottaa ja odottaa .. ja ...
Konkreettinen syy eroon on varmasti helpompi tavallaan hyväksyä.
Tilanteet eivät ole niin yksioikoisia mitä ap kuvittelee. Aina ei ole mahdollista pitää yhteyttä vaikka kuinka rakastaisi ja ikävöisi.
vain silloin se on täysin mahdotonta, jos on itse varattu. Jolloin ap:n toteamus on taas oikea. Turha haikailla!
Minä en ymmärrä, miksi ei voi ottaa yhteyttä, jos rakastaa ja ikävöi?
Olen mielestäni löytänyt hänet, jonka kanssa viettäisin loppu elämäni. Miehen sanat kertoivat, että hä välittää, mutta silti tuntui, että minä olin se, jonka piti aina ottaa yhteyttä. Hän lupasi esim. soittaa, mutta pariin kolmeen päivään ei kuulunut mitään. Yritin jutella asiasta ja kertoa, mikä minusta tuntuu pahalta. Kerroin, että en haluaisi koskaan menettää häntä, Ja hän vannoi, että olen hänelle rakas. Lopulta en enää jaksanut pahaa oloa ja jatkuvaa kaipausta.
Viimeisimmässä keskustelussamme (joka oli muutamia kuukausia eron jälkeen) kuulin taas, kuinka paljon hän minusta välittää ja kuinka paljon ikävöi. Kerroin, että minulla on yhä ihan hirvittävä ikävä häntä ja, että hän on minulle ollut rakkaampi kuin kukaan toinen mies... ja tulee aina olemaan. Hän tietää tunteeni ja sen, että toivoisin yhä hänen ottavan yhteyttä. Jos hän siis minua rakastaa ja kaipaa, miksi hän ei sitä tee????
Sad but true.
"Jos haikailette häntä takaisin, niin turhaan, jos hänestä ei ole kuulunut mitään."
_ _ _ _! Otapa heti yhteyttä. Ikävä on kova eikä lopu. Sun on aika ottaa muhun yhteyttä ja olla positiivinen. Sun on aika uskoa muhun ja nähdä pinnan alle.
Entä mikä on nimen viimeinen kirjain?
i on viimeinen kirjain. Hän halusi mennä pois, en voi ottaa yhteyttä. Hän varmaan suuttuisi vain jos yrittäisin viestin laittaa.
Tai sitten ei suuttuisi. Ehkä hän on ajatellut sinua usein, vain sinua, ei ketään muuta...
Jotkin tunteet vain pysyvät.
Ja mikä oli tämän viim.kirjainn?
No, ap; todista väittämäsi äläkä toista vanhoja kliseitä. Et muuten olisi täällä.
Ikävöin häntä -kyllä. Haikailen takaisin -en.
En haikaile häntä takaisin, koska tiedän, että hän ei tule. Se tieto ei toistaiseksi ole poistanut ikävää. JOS haikailisin häntä takaisin, en muuten olisi täällä. Olisin tekemässä asialle jotain. Uskokaa pois, olen toiminnan ihminen. Mutta nyt on todella ylipääsemätön muuri vastassa.
Kukaan ei ole korvaamaton
"Jos haikailette häntä takaisin, niin turhaan, jos hänestä ei ole kuulunut mitään."
Rakastanhan minäkin häntä ottamatta silti yhteyttä. Rohkeus puuttuu. Aivan hyvin samaa voi olla vastapuolellakin.
Tietääkö hän tunteistasi?
oikeastaan sopii hyvin sellainen viisaus, jonka luin hiljattain, en muista kenen, mutta... "Olen vastuussa sanoistani, mutta en ole vastuussa siitä kuinka toinen ne ymmärtää." Siksi olisi hyvä välillä vähän taivutella sitä rautalankaa, että päästään yhteisymmärrykseen. Täällä se ei kuitenkaan oikein onnistu, sillä näillä palstoilla väärinkäsitysten suhteellinen mahdollisuus nousee pilviin. Kannataisi miettiä sinunkin It's me, vaikka teoriassa tekstisi on ihan uskottavaa, käytännössä asiat aina näyttää vähän toiselta. If you read me correct.
Jokatapauksessa, onhan aina ihmisiä, joiden kanssa ei koskaan pääse yhteisymmärrykseen ja sillon on kyllä paras lähteä toiseen suuntaan... tai ainakin parempi kulkea kadun toista puolta.
...itsestäänselvää? Totta kai on ihmisiä joiden kanssa ei löydy yhteisymmärrystä. Mutta suuresti rakastaneilla ihmisillä joskus elämässään on sellainen yhteisymmärrys ollut, mistä syystä eron hetkellä kaikki tuntuu väärinkäsitykseltä.
Olen varma, että yhteisymmärrys löytyisi, jos se kerran on rakastavaisten välillä ollut - kunhan kummallakin on tahtoa.
En tosiaankaan tiedä miltä asiat näyttävät sen toisen osapuolen mielestä, tai miltä ne näyttävät joukon hänen ystäviään mielestä.
Minun mielestäni taas on hyvinkin selvää ollut se, että hän ei koskaan hyväksynyt sitä, että miltä minusta jokin asia tuntui, mitä hänen sanansa minussa herättivät, mitä saivat aikaan.
Mielestäni on tärkeää yrittää ymmärtää toisen sanoma niin kuin toinen sen tarkoittaa. Meillä ei auttanut edes sellainen, kuin sen kertominen, että "mitä kuulin hänen sanovan kun hän sanoi kuten sanoi". Se nostatti vain suuttumusta hänessä. Mikään ei ollut ikäänkuin vastavuoroista. Pitihän minun kuitenkin aina ymmärtää, jopa sellainenkin, että hän sanoo asioita joita ei tarkoita.
On todellakin olemassa ihmisiä, joiden kanssa ei pääse puusta pitkälle, osa tällaisista ihmisistä on sellaisia, jotka omalta osaltaa odottavat toisen tekevän kaiken sen mahdollisen työn, mikä toisen ymmärtämiseen oikein tulee ja vielä lisäksi kaiken sen työn, että toinen on omalta osaltaan täysin ymmärrettävä. Sellaisen ihmisen ei ikään kuin omasta mielestään tarvitse tehdä asioiden eteen mitään.
Jokainen on vastuussa omista sanoistaan ja sanomisistaan, totta. Osa ihmisistä ilmaisee itseään tahallisesti juuri niin kaksimielisen ympäripyöreästi, että kun vastuu on kuulijalla, kuulija on aina ymmärtänyt väärin.. Sellaista viestintää ei oikein jaksa. Itse kuitenkin pyrin korjaamaan sellaiset väärinkäsitykset, jotka ovat korjattavissani sen suhteen, että sanomiseni ymmärretään väärin. Näen sen jopa velvollisuudekseni.
Minulle tämä palsta tällä hetkellä on.. sellainen.. "kädessäni on rannan viimeiset oljet. Et kuunnellut minua aikoinasi, päästelen nämä korret nyt täällä tuulen mukana menemään, sen jälkeen emme ole missään tekemisissä toistemme kanssa enää ikinä, kun se viimeinenkin korsi on lentänyt ulottumattomiin" - kirjoittelua.
"Katkenneen ihmissuhteen vuoksi terapiaan puhumaan" kun on hieman hintavaa mielestäni :)
Nimenomaan rakkaus on tahtotila. Tietyt toimet suhteessa antavat osviittaa siitä, että toinen ei tahdo. Jos asiasta ei voi keskustella niin, että molemmat ymmärtävät toisiaan ja saavat asiat toimimaan, ei se pelkkä tahtokaan aina auta. Varsinkaan jos se tahtominen tuntuisi jäävän vain yhden harteille. Parisuhde kun on enemmän kahden ihmisen yhteinen tahtotila. Tai pitäisi siis olla..
Saattaa juurikin tuntua siltä, että on käsivoimin vääntämässä siitä parin sentin raudasta muutaman millin ruuveja.. Se jos mikä on hankalaa pelkän tahdonvoiman avulla.
siksi, että en halua rasittaa enää ystäviäni sydänsuruillani ja tällä elämäni tragedialla. Minäkin käytän tätä siis terapiana. Tuntemattomille on helppo purkaa joitakin asioita.
Odotan, että hän olisi yhteydessä ja voisimme saattaa asiat paremmalle tolalle. En kaipaa enää hänen rakkauttaankaan, en uutta suhdetta. Vain sitä kaipaan, että välillemme ei jäisi viimeiseksi sävyksi katkeruus.
Jos hän ei vastaa lähettämääni viestiini, en voi häntä kunnioittaa. Kun olen lopullisesti hyväksynyt sen, että hän jatkaa elämäänsä kaikesta huolimatta tyytyväisenä, tulee tämä kirjoittelukin tarpeettomaksi. Tai eihän sitä tiedä, jos jostain odottamatta ilmestyy elämään jotain suurempaa, mitä tahansa. Se tosin tuntuu erittäin epätodennäköiseltä juuri nyt.
Tuntemattomille on helpompi purkaa ja samlla tulee jäsennellyksi omia aatoksiaan ja tuntemuksiaan. Toisinaan tuntuu, että on jäänyt pitkäksi aikaa junnaamaan paikoilleen ja siksikin olen samaa mieltä kanssasi, että ei ihan viitsi ystäviään rasittaa... ovat kuulleet jo tavallaan riittävästi ja on aika vapauttaa ystävyyssuhteet toisiin, jopa mukavampiinkin tarkoituksiin kuin ongelmieni ja päänvaivojeni kuunteleminen. Eikä ne neuvotkaan siitä muutu, ei sillä, että ne mitään auttaisivatkaan. Johan tämä epämääräinen kaipuu olisi jo mennyt menojaan... aikoja sitten.
Minulle ehdotettiin ystävyyttä. En usko, että minusta on siihen. En tosin ole kovin katkera, se on harvinainen vieras - katkeruus, joka käy kylässä silloin kun hetken ajan hahmotan suurempia kokonaisuuksia mahdollisesta tulevaisuudesta tai siitä tulevaisuudesta, joka olisi ollut mikäli asiat olisivat päätyneet toisin.
Jollakin tavalla jopa ystävyyden ehdottaminen on loukkaus. En saa vielä ajatuksen päästä kiinni, että millä tavalla. Ehkä juuri siten, että kun koin itseni aina siksi ihmiseksi, joka ensimmäisenä sivuutetaan. Sellaisesta minulla on jo niin paljon kokemuksia, että en niitä lisää halua. Ja mitä muuta.. Seuraisin hänen elämäänsä sivusta ja kuuntelisin kun hänellä on huolia. Hän soisi aikaansa minulle, kun hänelle sopii ja hän on minun (ylenpalttisen mukavaa) seuraani vailla. Jo pelkkä ajatus saa minut tuntemaan itseni hyödykkeeksi - asiaksi, joka on olemassa häntä varten silloin kun hän haluaa. Toisinpäin asiat eivät toimineet silloinkaan, miksi ne nyt toimisivat. Ja taas - olen pelkuri. Pelkään etukäteen sitä hetkeä kun saan kuulla hänen löytäneen sen uuden elämänsä rakkauden, ellei niin ole jo käynyt. Hajoamista hajoamisen perään, pitäisikö minun oikeasti haluta sellaista itselleni?
Olisi helpompaa jos ei olisi tunteita tai tunteet eivät olisi niin voimalliset. Silloin ystävyys sopisi ihan mainiosti.
a tuo mitä kirjoitit - viestiin vastaaminen on niin, perusinhimillisen oikein tehtyä. Mikään ei ole oikeastaan epäkunnioittavampaa toista kohtaan kuin jättää tarkoituksella vastaamatta. Toivottavasti sinä saat viestiisi vastauksen. Elämällä on kuitenkin tapana yllättää, suuntaan tai toiseen :) JOten unohda tulevaisuutesi epätodennäköisyydet ja usko hyvään.
Oletkos varma, ettei ystävyyden ehdottaminen ole toiselta osapuolelta se vihoviimeinen oljenkorsi, johon HÄN yrittää tarttua? Jos on sanonut ja tehnyt asioita kiivastuksissaan, niistä voi olla kovin vaikea peräytyä. Ja jos hommaa ei ole muuten saatu toimimaan, ystävyydellä uudestaan aloittaminen voi olla ainoa keino. Hän ei halua menettää sinua eikä keksi mitään muutakaan keinoa pitää sinut kuin ystävyys.
Ehkäpä hän pikkuhiljaa ystävyyden kautta huomaisi suhteenne ongelmat, voisitte aloittaa uudelta pohjalta? En usko, että "elämän rakkautta" ainakaan kovin pian löytyy, jos jotakuta on juuri kovasti rakastanut.
Ystävyyden ehdottaminen on yksi tapa pitää ihminen lähellä ja toivoa, että asiat saataisiin edes joskus selvitettyä. Varsinkaan jos vastapuoli ei todellakaan tajua toisen tunteita ja yhteinen elämä ja molemminpuolinen ymmärrys puuttuvat täysin, eli suhteella ei näy tulevaisuutta. Ystävyyden ehdottaminen ei todellakaan ole loukkaus, mutta siitä kieltäytymistä voisi sellaisena katsoa. Sen ehdottajakin voi olla edelleen syvästi tunteva, mutta asiat vain ovat tuossa tapauksessa umpikujassa. Yleensä naiset ehdottavat ystävyyttä, miehistä siihen on harvoin. Tai ehkä siinä tapauksessa, että he eivät oikeasti ole välittäneet. Näin erilaisia naiset ja miehet ovat.
En muista että olisin ehdottanut ystävyyttä kuin kerran ja se oli silloin kun ajattelin, että haluan pitää ko. Ihmisen elämässäni tavalla tai toisella. Sen sijaan miehet ovat kyllä usein ehdottaneet että voisi jatkaa satunnaista tapailuna tiedätte kyllä minkä merkeissä. No en suostunut kertaakaan. Ainoa joka ei ehdottanut taisi rakastaa minua todella. Hän pysyi ystävänä pienen tauon jälkeen ja vieläkin olemme silloin tällöin yhteydessä. Ero hänestä oli yksi kivuliaimpia kokemuksia elämässäni tähän saakka, mutta ei niin kivulias kuin suhde erääseen toiseen. Se oli yhtä jatkuvaa eroa koko suhde. Mietin lopulta pääsimmekö ikinä yhteen. Epäilen että emme päässeet. Liian turvattomia ja liian eksyksissä. Ystävyys siinä tilanteessa; pelastaisiko se mitään. En usko. Ystävään pitää voida luottaa. Kun puolin ja toisin on loukattu pahasti, luottamus puuttuu. Mitä se sellainen ystävyys olisi.
Ystävyydestä kieltäytyminen rakkaussuhteen jälkeen olisi kuin kylmä rätti vasten kasvoja. Antaa kuvan, että toisella ei ole enää minkäänlaisia tunteita tai haluja pitää yhteyttä.
Kannattaa ainakin selittää toiselle, että ei pysty pelkkään ystävyyteen tässä vaiheessa - kukaties joskus tulevaisuudessa, kun tunteet ovat viilenneet.
Minusta tuntuu täsmälleen samalta kuin sinusta, It's me, nyt eromme jälkeen!
Että tuntemukseni hänen paikoitellen hyvinkin ilkeistä kommenteistaan sivuutettiin. Hän sai puhua epämääräisiä ja ympäripyöreitä, kun minua vaadittiin tilille. En saanut selittää näkökantojani riittävästi kun niille tuhahdeltii, välillä niistä jopa suututtiin ja usein marssittiin ovesta ulos kuuntelematta.
Koska olemme "It's me":n kanssa kuitenkin eläneet eri suhteissa, luulen, että tuon tunteen riitojen ja repivän eron jälkeen täytyy olla aika universaali. Tai etenkin sellaisten henkilöiden riitojen jälkeen, jotka ovat verbaalisesti lahjakkaita (It's me vaikuttaa olevan).
Hyvin mahdollista siis on, että myös suhteesi toinen osapuoli ajattelee samalla tavalla.
En tiedä mikä, mutta jokin viesteissäsi saa toivomaan ihan oman itsesi kannalta, että joustaisit. Okei, sinua on loukattu, mutta tuskin se toinenkaan osapuoli on vammoitta selvinnyt tuollaisesta.
Hyvin kirjoitat it's me. Samankaltaisia ajatuksia ja tuntemuksia.
Olen todella yllättynyt että jotkut näkevät tuon ystävyyden ehdottamisen suhteen jälkeen noin. Minä koin sen niin että "Pidän sinusta, mutta vähemmän kuin sinä minusta. Tämänverran voin ja haluan tarjota, mutta en enempää"
Minusta se oli loukkaavaa.
vähemmän loukkaavaa haluta katkaista välit kokonaan? "Hyvää jatkoa, hyvää loppuelämää?"
En ymmärrä, kuka rakastunut tuon valitsee mieluummin kuin edes jonkin takaportin avoinna pitämisen = ystävyyden.
Sellainen, johon sattuu liikaa kuulla edes sen toisen ääni muistutuksena kaikesta siitä mitä oli ja mitä ei koskaan enää ole. Sellainen.
Totta. Ihminen suojelee itseään. On helpompi jatkaa elämää kun kontaktia ei ole. Molempien.
Varmaan joustankin, ajan kanssa. Nyt minusta ei ole ystävyyteen. Tiedän liian hyvin mitä sellainen on. Kun tuntee syvästi ja voimakkaasti ja toinen ei ole millänsäkään, kertoilee asioita, joista ei ole varma, että haluaako edes tietää enempiä ja samalla pelko siitä, että kun ottaa kysyäkseen niin toinen suuttuu.
Ymmärrän hyvin, että mitä se on kun ei halua menettää ihmistä elämästään. Toisaalta nyt ymmärrän myös miksi minun elämästäni on kadonnut ihmisiä kun olen ehdottanut pelkkää ystävyyttä tai tarjonnut kaveruutta.
Jousto tullee kuvioihin viimeistään silloin kun jokainen kohtaaminen ei ole veitsen viilto sielussa. Silloin kun menneisyys on saanut sen "välinpitämättömään" vivahtavan kuorrutteen, kun muistot eivät tuota tuskaa. Minun puoleltani siis.
Syvimmän haavan lienee aiheuttanut juuri tuo, että ei ole tullut kuulluksi. Hän tiesi paremmin mitä olin aikeissa sanoa, mitä tarkoitin ja mitä milloinkin. Minun kannaltani pahimmat riidat ovat koskeneet hyvinkin pieniä asioita. Ne ovat olleet laadultaan sellaisia, että aina kun olen ollut sanoakseni jotakin omasta puolestani, toinen on ehättänyt selittämään, miten en voi kokea asiaa niin tai en voi ajatella asiasta kuten ajattelin.
Tällä hetkellä en tiedä mitä edesmennyt suhteeni on mahdollisesti ajatellut. Sitä hiljaista tietoa sekoittaa sekin, että tavallaan koen sen sillätavalla, että se mistä hän on minua syyttänyt on sellaista, mitä hän on itsestään kertonut kertomatta sitä minulle kuitenkaan. Eli kun minä olen riidan tuoksinassa viskellyt sanoja samoin kuin hänkin ja minun on pitänyt ymmärtää, että hän ei tarkoita mitä sanoo kun taas minun sanani on hänen otettava todesta koska minä niitä sanon, niin tavallaan se, mitä hän sanoi eitarkoittaneensa, onkin ollut kuitenkin juuri se, mitä hän on tarkoittanut!! Sekavaa, tiedän.. Mutta koska ne sanat ovat tihkuneet suoranaista vihamielisyyttä, inhotusta, halveksuntaa, vähättelyä, ylimielisyyttä, paremmuutta ja ties mitä .... Niin jo sekin saa minut varpailleni tuon ystävyysehdottelun suhteen.
Kaiken aikaa olen saanut kuulla, että minä olen se, joka ei tiedä mitä haluan ja siltikin, koko ajan minulla on ollut yksi toive ylitse muiden. Että toinen näkisi minut sinä ihmisenä, joka olen, ei sinä ihmisenä, jonka hän kuvittelee minun olevan.
Muuttuisivatko asiat oikeasti jos olisimme toistemme ystävät? Jotenkin tuntuu, että ystävyyssuhteemme jatkaisi sitä samaa asetelman ylläpitoa mikä suhteessamme oli. Minä olen olemassa kun hän tarvitsee ja jos minä jotakin tarvitsen, saan tavalla tai toisella kuulla siitä jonkinlaista muminaa..
Ja ystävät viihtyvät keskenään. Eivät välttele toisiaan. Hän saa minut tuntemaan itseni ruttotartunnan kantajaksi jolla on niin kierot silmät, että siksi pitää katsella puhuessaan kaikkialle muualle kuin silmiin.
(anteeksi kaikille kierosilmäisille, en tarkoita tätä loukkauksena, vaan yritän kuvailla sitä tapaa, miten välttelee katsomasta silmiin)
Itsellänikin kyllä on hieman karsastusta :DD
Ehkä silmiinkatsomattomuuden syy selvisi tällä istumisella :)
En halua viettää elämääni pää takaportin välissä. Haluan mahdollisuuden saada elämääni jonkinlaisen toimivan ihmissuhteen, jossa on rakkautta, lämpöä ja läheisyyttä. Luottamusta ja ystävyyttä. Samassa paketissa. En saa sitä koskaan, jos jään sinne portin väliin.
Toisaalta, ehkä se toimisi hyvänä tunteiden katkaisuhoitona, mistäs sen tietää kun ei uskalla kokeilla..
15seconds: Juuri sellainen kuin kuvailit.
Ehkä ei ole hyvä vertaus rinnastaa ihmisen tunne-elämää hengenlähtöön, mutta ikään kuin olisi kaksi vaihtoehtoa mistä valita...
Nopeasti - Hitaasti kitumalla
Tämänhetkinen tuntemukseni on se, että ystävyys on hidasta kiduttamista.
Olen harkinnut selittämistä.
Toisaalta hän ei ole kysynyt, että miksi ei. Joten oletan rohkeasti, että hän omalla tavallaan kyllä tietää, että miksi ei.
Toisaalta, hän osaa myös hiljaa hivuttaa minut tahtoonsa, eli jatkamalla kuin ei mitään, "ystävänä" oloa. Vaikka määritelmämme ystävyyteen liittyvistä asioista jollakin tapaa poikkeavatkin mitä ilmeisimmin..
huomioon, It's me ja 15seconds, että meitä toisinkin tuntevia ON.
Minulle pahinta mahdollisinta olisi lopullinen tieto siitä, että en koskaan enää häntä näe. Siitä syystä mieluummin häntä tapaisin vaikka vain silloin tällöin tietääkseni, että hänellä ovat asiat hyvin. Ja jos jonakin päivänä haluaisimmekin enemmän, niin kuka tietää, mitä siitä tulisi.
Ei se olisi "portin välissä" olemista.
Tuttua tekstiä. Voin samaistua tuohon.
Hassu juttu, että sain viestin aika pian tänne kirjoitettuani. Elämä jatkuu, ajatukset silti yhä sekaisin.
Ok. Hän sanoi sjattelevansa asian jotenkin noin.
Me ei riidelty. Yksi kaunis päivä kaikki oli vaan ohi. Sitä tuskaa en edes yritä kuvailla.
Hän on ottanut yhteyttä ajoittain. Kysynyt mitä kuuluu, puhunut elämästään, tunteistaan. Ja sen jälkeen viikkojen hiljaisuus, ehkä kuukausien. Jos laitan viestiä, hän joko vastaa tai ei. Jonkin ajan kuluttua hän ottaa jälleen yhteyttä ja sama kuvio toistuu.
Minä en ymmärrä. Ja hajoan joka kerta lisää.
Ja hän ei ymmärrä kun yritän selittää miltä se tuntuu. Tai välitä. Mistä minä mitään tiedän.
Minusta tuollaisen käytöksen takana ei ole välittäminen.
Olen katkaissut yhteydet. Rakastan vieläkin. Haikeasti, kipeästi, luopuen. Mutta noin en voi elää.
Alan ymmärtää, että on olemassa mahdottomia suhteita. Aika vanhaksi piti elää tuon tajutakseen. Selittämättömiä asioita ihmissuhteissa.
Toinen osapuoli ei siis välitä riittävästi halutakseen perustaa kanssasi pysyvän suhteen. Oma tilanteeni on vähän samankaltainen, vaikka toki itsekin pahoja virheitä olen tehnyt. Olisin kuitenkin ollut valmiimpi sitoutumaan ja yrittämään kaikesta huolimatta.
Siis: On olemassa ihmisiä, jotka eivät pysty tai halua sitoutua. Sitä se on pohjimmiltaan. Sitoutumiskammoa. Eikä sille mitään voi. Se toinen osapuoli on säälittävämpi, hän ei todennäköisesti ikinä elä tasapainoisessa parisuhteessa.
Sinä sen sijaan, esim. 15seconds, voit löytää vielä vaikka mitä! Suhtaudu avoimesti ja unohda tuo vanha sonta.
Ei se hänestä viallista tee että hän halusi vähemmän, tai musta erityistä koska välitin enemmän. Mutta ehkä toi ajatus mahdottomasta suhteesta toimii tässä kohtaa kainalokeppinä. Kyllä se siitä.
Voi...Voi.... Mksi pitäisi jatkaa suhdetta jok ei ole ollenkaan toiminut, saati ollut rakkautta mukana.. hullua luulotella itselle että.." kyllä se minua vielä ajattelee ja rakastaa.." petätte itseänne .Minä olen tehnyt selväksi vuosia sitten etten enää halua jatkaa ja että minulla uusi kaveri jonka kanssa olen ollut vuosia ja asumme yhdessä mutta ei... edelleen puh soittoja tulee. En vastaa ja jos niihin puh vastataan se on mieheni jota Rakastan Aidosti ja Hän Minua.Tulevaa en voi tietää mutten haluakkaan ennakkoon elää..... Hyvää Syksyä lukijoille.
Niinhän se on monissa avioliitoissakin, sama kysymys: miksi jatkaa suhdetta jos se ei välttämättä toimi, tai ole rakkautta, vain kiintymystä ja jos sitä rakkautta olisi johonkin toiseen. Itsepetosta pahimmassa lajissaan.
Logiikkasi tosiaan ontuu aika perustavanlaatuisesti.
Kirjoitat ihmisille, joiden suhde on päättynyt ja jotka haikailevat edellistä, mutta eivät ota jostain syystä yhteyttä. Eli ihmisille, jotka eivät anna kuulua itsestään, mutta kaipaavat silti. Ihmisille, jotka eivät pyri lähelle tunteidensa kohdetta, eivät ole yhteydessä, ovat monta päivää viestittämättä jotain. Mutta kaipaavat silti.
Eli aloitus tekee itsensä tyhjäksi omia aikojaan.
että täällä on kyllä tosi paljon niitäkin, jotka odottavat vastausta omaan lähentymisyritykseensä, mutta eivät sitä luultavasti ikinä saa.
Ihan kamalaa oli tajuta tämä.
Yks jätkä (mies) ehdotteli aina tapaamisia, juteltiin päivittäin faces yms viestejä, oli kiinnostunut ja flirttaili muutama vuosi kesti yms nähtiin (harvoin kylläkin).
Sit pari viimistä kertaa meni aika läheiseks. Sanottiin toisillemme kaikkea aina että tykätään toisesta, ikävä yms..
Sitten yhtäkkii, viimise näkemisen jälkeen jätkä ilmottaa ettei jaksa tätä.
Nyt oon säälittävästi yrittänyt pitää yhteyttä tähän jätkään mitään vastakaikua saamati takaisin. :( Menetin kaverin ja ihastuksen.
Jees fiilis.
Vitun mddsjsdjjdsjds!
Kaikista pahinta, taisin Rakastaa häntä
Tämähän on positiivista. Eli siis hän rakasti mua 5 vuotta. Kunnes lakkasin vastamasta puhelimeen kunnes menin naimisiin ja exä perkle ite piru sekaantu asiaan.
Tässä ketjussa on paljon oivalluksia. Siinä on analyysi ainakin kahden jollei useamman ihmissuhteen epäonnistumisesta. Ei helpota nähdä että joku on kokenut niin paljon samaa. Miksi ihmiset tekevät näin toisilleen. Pikku Eerikan tapaus nosti esiin saman kysymyksen, miten näin voi tapahtua. Se tapahtui, koska joku ihminen katsoi että hänellä on oikeus tehdä niinkuin hän teki ja koska hänen sallittiin tehdä niin. Puolustuskyvytön lapsi on eri asia kuin aikuinen. Vastuu omista teoista kuuluu aina aikuiselle. Ja se vastuu on raskas kantaa, vaikka ei ole tehnyt mitään vastaavaa. Miksi toimin niinkuin toimin, on se kysymys johon etsin vastausta. Vaikka kiiruhdan eteenpäin, tuska ja vastuu tavoittavat minut silti. Kun katsoo itseään, kysyy, sinulla on hyvä sydän, miksi kuitenkin teit niin. Siihen kysymykseen etsin vastausta pitkään. Ei tarvi muistuttaa, mä tiedän vastuuni.
En usko että on kyse takaisin haikailusta. Ainakaan omalla kohdallani. Kyse on sellaisten ajatusten ja tunteiden käsittelystä, joita sen entisen ihmissuhteen kanssa ei enää voi käsitellä. Jotkut myös kertovat täällä uusista kumppaneistaan ja siitä miten hyvin menee. Ero on prosessi. Se käydään tiettyyn pisteeseen sen toisen osapuolen kanssa. Kun kahden välinen prosessi on päättynyt, alkaa oma päänsisäinen prosessi. Toiset purkaa sen tänne.
Kysymys ap:lle: entäs kun lupaa ottaa yhteyttä eikä mitään kuulukaan, eikös se nyt ole vähän lapsellista!?! Ilmoittaisi suoraan että enää ei halua olla yhteydessä, eikä jätä toista odottamaan yhteydenottoa. Raukkamaista. Olen toki jo tajunnut että ei taida haluta enää olla yhteydessä, mutta ilmoittaisi edes sen verran että ei tarvisi odottaa enää mitään jos niin on - olisi reilu - ja antaisi toisen mennä eteenpäin elämässä !!! Olen sitten ansainnut jotain parempaa kuin henkilön joka ei uskalla sanoa miten asia on. No, karman laki jossain kohtaa elämässä tulee vastaan: kuinka teet toiselle, se tapahtuu itselle. Pettymyksiä siis lienee luvassa hänelle
Mitään en ole luvannut eikä minulle ole luvattu.
Et sitten ole hlö josta kirjoitan.
En varmasti olekaan. Toivottavasti saat odottamasi viestin.
erittäin inhottava ja ruma tuo Tasapeli- en odota -viesti. Ehkä osittain siksi, että se kuulostaa niin tutulta, tuttuja kaikuja. "Ei minulla ole mitään velvollisuuksia sinua kohtaan."
Voisitko kuvitella toimivasi toisen ihmisen hyväksi, kenties?
suhde päättyy, päättyy myös rakkaus...jos sitä on edes ollutkaan.Pitkän suhteen
jälkeen kun on päätetty erota ja erottu myös...paluuta ei enää ole.Välit voi olla
kyllä hyvät ja yhteyksiä pidetään ehkä yllä lasten takia..mutta turhaa on kerran
seinään hakattua päätä enää uudelleen seinään lyödä...sama kipu siitä seuraa.
Itse yritin kerran lähestyä ex-vaimoa, ja toista kertaa ei tule...ainoat tunteet
välillämme on ylpeytemme lapsista ja kumpikin tahollaan itsestämme, että
osattiin erota sovussa eikä lapset kärsi...
Kysymys ap:elle: jos huomaat että hän ei sinuun yhteyttä. ON SILLOIN RAKASTUNUT Lildlin myyjättäreen. Riisu ne "vaaleanpunaiset lasit jo".