Ja lainsäädännällisesti, kun lukee kaikkia tarinoita täällä yksinäisyydestä ja masennuksesta ja hädästä, mikä niin monella ihmisellä on, ja lääkärit tarjoavat vain pilleripurkkia ja kymmeniä reeptejä pahimmassa tapauksessa käteen, lääkeyhtiöiden rahastaessa vaan, niin herää kysymys missä lääkärien vastuu, missä päättäjien vastuu, missä lääkeyhtiöiden vastuu, missä vastuu yleisestä hyvinvoinnista?
Miksei lääkärien lobbausta panna kuriin?
A Friend
12177
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Omien kokemuksieni perusteella psykiatrit tuntuvat lähes aina olevan sellaisia, jotka eivät koskaan halua olla mistään vastuussa ja ottavat aina nokkiinsa pienemmästäkin kritiikistä. Esimerkiksi nykyinen (ja vielä yksityinen) psykiatrini on sellainen 36-vuotias mieslääkäri, joka, joka käynnillä tarjoaa kaikkiin ongelmiini ratkaiksuksi lääkkeitä. Toki käyn nykyään myös kongitiivsessa psykoterapiassa, mutta aina välillä käyn myös ns. välikäynneillä tällä psykiatrilla. Hän on muuten ihan mukava, mutta hänellä on sellainen ärsyttävä piire, että aina kun kerron hänelle jotain negatiivista, tai kritisoin häntä, hän rupeaa vain hymyilemään. Esim. kerran kritisoin häntä siitä, että hänen minua koskevissa muistiinpanoissa, oli paljon kirjoitusvirheitä, ja että hän oli niissä vääristänyt sanomisiani (toki varmasti ahingossa). Kun sitten näistä asioista huomautin hänelle, hän vain taas hymyili vaivautuneesti. Itse olen tulkinnut niin, että hän ilmeisesti ottaa nokiinsa kritiikistä, ja yrittää sitten peittää sen hymyilyllä.
Ylipäänsäkkään minulla ei ole kovinkaan positiivisia kokemuksia psykiatreista, psykologeista kylläkin. Nykyinen terapeuttinikin on pohjakoulutukseltaan psykologi.
Ketjun aloittajalle sanosin siis, että useimmat psykiatrit tuntuvat ns. eläävän omissa maailmoissaan, ja eivät okein halua olla vastuussa potilaaistaan. Jos potilaan vointi paranee, psykiatrit ajattelevat että se on heidän ansiotaan. Jos taas potilaan vointi ei parane tai menee jopa huonompaan suuntaan, psykiatri vain pesevät kätensä eivätkä varmastikkaan hae vikaa itsestään.
Psykiatreille tärkeintä on tosiaan lääkereseptit, ei asiakkaan hyvinvointi. He ovat vastuuntunnottomia ja huonon itsetunnon omaavia, joten he itse kuuluvat pakkohoitoon, koska aiheuttavat vaaraa asiakkailleen.
Kuten olet kokenut, he eivät kestä kritiikkiä, vaan pitävät itseään täydellisinä. Samoin psykologit pitävät itseään jumalina.
Utu, omat kokemukseni ovat suorastaan päinvastaisia.
Ymmärrän kuitenkin ajatuksesi. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että sattumat vaikuttavat näihin kokemuksiin; millaiseen hoitoon sattuu joutumaan, missä kunnassa eletään, millaisia persoonia sattuu juuri sillä hetkellä omassa kotikaupungissa työskentelemään, millaiseen yksityiseen hoitoon sattuu joutumaan, jne.......... Ja sitten kirsikkana kakun päällä: ovatko omat vanhemmat ja sukulaiset kenties psykologeja vai lääkäreitä vai molempia. (Itse olen tottunut näkemään molempien ammattikuntien edustajat sadistisina 50-lukulaisina kyykyttäjinä, joiden mielestä nuoren miehen on parasta tehdä kuten käsketään: muussa tapauksessa pakkosyötetään joko lääkettä tai psykologista lässytystä, heh.)
Sitten kun sattumien ja omien ennakkokokemusten kautta omaksuu lopulta tietyn asenteen........ niin soppa on valmis.
Jostain luin, että hoitosuhteessa syntyvä yhteisymmärrys vaikuttaa jopa enemmän kuin psykoterapeutin suuntaus. Ajatuksessa saattaa olla ideaa.
Niinkin radikaalin väitteen heittäisin, että syvästäkin masennuksesta ja peloista/ahdistuksesta voi PERIAATTEESSA parantua hyvin pitkälle niinkin, että ainoa hoitotaho on juuri se pillereitä määräilevä lekuri, mikäli pillereitä ei määräillä elinikäisesti, mikäli määrätään sopivat pillerit sopivissa milligrammamäärissä, ja ennen kaikkea: mikäli lekuri osaa jutella samalla aaltopituudella antaa käytännöllisiä vinkkejä. Ja vielä ennen ennenkaikkea, jos lekuri osaa ohjata potilaan sopivan tyyppisten ihmisten seuraan. Mutta tämä kaikki siis periaatteessa.
Toki ymmärrän, että yllä oleva on sietämätön ajatus. En tiedä onko sellaista tapahtunut, mutta ihan hyvin se voisi olla mahdollista.
Lainaus udulta:
"Ketjun aloittajalle sanosin siis, että useimmat psykiatrit tuntuvat ns. eläävän omissa maailmoissaan, ja eivät okein halua olla vastuussa potilaaistaan. Jos potilaan vointi paranee, psykiatrit ajattelevat että se on heidän ansiotaan. Jos taas potilaan vointi ei parane tai menee jopa huonompaan suuntaan, psykiatri vain pesevät kätensä eivätkä varmastikkaan hae vikaa itsestään."
Mutta kun niillä molemmilla on taipumus tehdä tuota samaa!! Lääkkeet parantavat ihmistä taikka sitten juuri se typerä konttorituolissa istuminen ja sivistyssanojen kuuntelu ja yleinen käsienheiluttelu ja ilmehtiminen parantaa ihmistä.
JA päinvastoin:
Psykiatrin on vaikea uskoa, että jotkut ämneet ovat ovat sananmukaisesti pysäyttäviä, vaikka niitä söisi vain pikku hippusen.
Psykoterapeutin (aivan mikä suuntaus tahansa) on vaikea uskoa, että potilaan on vaikea keskittyä mihinkään, kun keväisin ulkoilmassa näkyy vähäpukeisia naisia, ja potilas ahdistuu suunnattomasti kun ei osaa naisten kanssa jutella, ja kun pitäisi jaksaa vielä jotain p€rk€l€€n yliopistoa käydä. Niin ikään psykoterapeutin on vaikea uskoa, kun potilaista ahdistaa syksyn tulee ehkä noin tuhat asiaa. Ja että potilas ei ihan oikeasti pysty nukkumaan vaikka runqqaa kymmenen kertaa yössä ja käy kaksi kertaa iltakävelyllä öisin, ja alkaa vetää päähänsä jotain matikkaa.
"Ylipäänsäkkään minulla ei ole kovinkaan positiivisia kokemuksia psykiatreista, psykologeista kylläkin. Nykyinen terapeuttinikin on pohjakoulutukseltaan psykologi."
Itsekin kuvittelin kolmekymppiseksi saakka, että pohjakoulutus olisi olennaista. Kai se jotain vaikuttaa, mutta siihen tuijottaminen johtaa pahasti harhaan.
Nuorisopsykiatriassa työskentelee psykologoja, jotka ovat siis pohjakoulutukseltaan psykologeja. Mielestäni tekevät todella tärkeää työtä! Niissä hommissa todellisuus huomattavasti monivivahteisepaa kuin heidän yliopistossa lukemansa muinaiskirjallisuus.
Hirvittävimmässä tapauksessa psykologit päätyvät joksikin tilastotieteilijäksi, joiden kanssa keskustelu on suunnillen yhtä avartavaa kuin tekniikan tohtorin, joka tutkii jotain matemaattista aihettaa. Eli ei ole yhtään avartavaa. Kummassakin tapauksessa henkilön työ on istua kammiossa ja tulla työsssään ihmisten ilmoille pitääkseen vain jonkin powerpoint-esityksen, joka sisältää sekavaa fingelskaa ja matemaattisia symboleita, sekä jälkiruokana massiivista numerodataa.
Joku hyvä sielunhoitajakin on parempi vaihtoehto tuollaiselle.
"Joku hyvä sielunhoitajakin on parempi vaihtoehto tuollaiselle."
Ei taida kuulua hoitosuosituksiin ;)
Oikeasti ongelma on siinä, ettei hoksaa kokeilla suositusten ulkopuolisia vaihtoehtoja, koska on niin tyhmä ja avuton. Ja kasvanut umpiossa, jossa opetetaan nodattamaan kaikkea suositeltua.
No eipä tarvitse enää noudattaa.
Psykoanalyytikot eivätkä edes tavalliset sairaalapsykologit kokemukseni mukaan tykkää keskustella olemassaolon peruskysymyksistä. Vastaus on tavis-psykologilta tyyliä "ei sitä kukaan tiedä" tai sitten koneellinen käännös symbolikielelle tyyliin "niin, oletko itse jumalasi" tai "ehkäpä se jumalasi onkin sinun p€€niks€ssäsi" tai muuta "pohdittavaa". Ja lasku tietysti kouraan.
En oikeasti tiedä mikä on paras vaihtoehto kenellekin. Jossain lehden kannessa oli jokin hevosen kuva ja juttu liittyi johonkin eläinterapiaan. Miksei koiran rapsuttelu voisi olla hyvää hoitoa? Rapsutteluhoidon luulisi olevan halpaa järjestää, ja sitten voisi tehdä sellaisessa seurassa, jossa ei ole suorituspaineita.
Tuo "sattuma"- sana kummittelee mielessäni, eikö muuta mahdollisuutta todellakaan ole, jääkö mielen terveyksien osalta kuitenkin suurin osa vain sattumien sarjojen varaan?
Pelottava ajatus, mutta itsekin olen ollut tällaisten sarjojen varassa, itse asiassa koko elämäni ajan. Toivoisin kyllä että "sattuma" ja "lukuisten sattumien sarjat" ohjaisivat minunkin elämäni parempaan suuntaan, pois yksinäisyydestä elämään johonkin luovaan yhteisöön, mutta mennyt henkilöhistoriani on "bad memories"-sarjan jäljiltä ja maksan siitä velkaa, se sitoo energiaani sen verran että huomaan vaan soutavani suvannossa ympyrää. Kaunis on ilma ja hyvät maisemat, mutta en tiedä minne jatkaa. Yksinäisyys ei ole paha vaiva, mutta rahattomuus sitoo, ei ole varaa kuin ruokaan ja vuokraan. Siispä odotan. Edelleen. The Lighter side of the Life.
"Pelottava ajatus, mutta itsekin olen ollut tällaisten sarjojen varassa, itse asiassa koko elämäni ajan. Toivoisin kyllä että "sattuma" ja "lukuisten sattumien sarjat" ohjaisivat minunkin elämäni parempaan suuntaan, "
Onhan se pelottava. Mutta kun niitä pelottavia ajatuksia voi keksiä lisää ja lisää, tuhansia.
Itselläni on alkanut toimia sellainen, että kokeilee erilaisia asioita ja mahdollisuuksia. Kuulostaa varmaan itsestäänselvyydeltä, mutta aiemmin en ole voinut kuvitella tekeväni näin. On se vaikeaa vieläkin, sillä jotenkin menneisyys tuntuu yhä raskaammalta ja raskaammalta, mitä turhemmaksi huomaa parin vuosikymmenen ennakkoluulot ja harhakuvitelmat.
Sen kyllä olen oppinut, ettei toisten neuvominen ja ajatusten tyrkyttäminen toimi täällä netissä. Ei se toimi tosimaailmassakaan.
Kaikenlaisia ilmaisia keskusteluryhmiä voi kokeilla. Niissä ei tarvitse suorittaa mitään, eikä ole ikä- ja sukupuolirajoja jne.
"Yksinäisyys ei ole paha vaiva,"
Yksinäisyys tappaa (neuvoin sittenkin.) Kuolema vaan tuppaa tulemaan hitaasti hiipien. Yksinäisyyttä ei edes huomaa, jos siihen on aina ollut taipumus. Jostain pitää saada se halu olla ihmisten seurassa, ei vain mielikuvitusystävien ja muistojensa seurassa.
Ei kannata pakottaa itseään, sosiaalisuus tulee jos tullakseen on. Minä ainakin hyväksyn tämän hetken tilanteeni. Toivottavasti sinäkin T444 koska kukko ei käskien laula, miksi siis ahistaa pakottamalla itseään, itse olen toiminut luovalla alalla koko elämäni, ja muistan kun otin koko lehdestä sivun talteen, sen otsikko oli "Luovuus tarvitsee laiskuutta", juttu oli kertakaikkisen mainio ja niin totta, että me nykyajan suomalaiset ihmiset ollaan niin, niin, pihalla onnellisen elämän peruspalikoista, että se pohjakosketus missä me täällä suomi24:ssa pyörijätkin olemme, ei ole paha, toisaalle kirjoitin yhdelle itsemurhakandidaatille että jos elämässäsi ei ole muuta kuin tikku - niin tee sitten siitä tikusta se juttu. Sitten kirjoitin muutenkin asenteesta elämään. Että valitsisitko sittenkin sen valoisan puolen siitä tuopista, etkä sitä tyhjää puolta? Kyllä yksinäisyys tappaa, mutta niin narsistiset kaveritkin, jotka haluaa loppujen lopuksi sinut vain luokseen hyväksikäytettäväksi ja orjaksi, olin kesän sellaisessa ja sain tarpeekseni, heh heh, oli meillä hauskaa, mutta kun aika tulee täyteen niin kyllä omissa oloissaan on ihanaa olla, kun kukaan tyyppi ei karju vierellä että mitäs tämän päivän aktiviteettiin kuuluu??? Mä nautin nyt, siltä tuntuu. Suosittelen sullekin, siis piirturisi koordinaatin tarkistamista positiivisemmaksi. Tsemi ja zeni sulle, tapsa.
Itse olen joskus ajatellut (mutu-asteella), että jos psykiatreilla olisi enemmän vastuuta potilaidensa lääkkeiden kokeilemisesta, eivät he varmaankaan tyrkyttäisi niitä niin paljon kuin nykypäivänä. Nykypäivänä, jos potilas saa lääkkeistä jotain sivuvaikutuksia, (paininousu, ym.) psykiatri voi puolustautua sanomalla että he eivät halua kuunnella potilaiden valitusta näistä sivuvaikutuksista, kun he eivät ole pakottaneet näitä lääkkeitä kokeilemaan.
Sanoisin, että omaa psykiatria kannattaa painostaa tarjoamaan jotain muutakin apua kuin lääkkeitä. Varsinkaan julkisella puolella he eivät sitä aina oma-aloitteisesti tee, koska se vaatii heiltä enemmän työtä.
Eivät todellakaan. Koska olen oman pääni kokemusasiantuntija, ehdotin itselleni keskusteluterapiaa, mutta vastaukseksi sain vain taas lääkereseptejä. Minua ei kuunneltu. Olen äärettömän pettynyt julkisen puolen mt-hoitoon, jätin sen ja nyt yritän jotenkin selvitä päivästä toiseen. Diagnoosina keskivaikea masennus.