Kerronpa teille oman tarinani. Ehkä oma menneisyyteni ja elämäni valaa uskoa edes johonkin, että asioista voi selvitä.
Tässä siis tulee:
-isäni teki itsemurhan kun olin lapsi. Äitini jemmasi kaikki kirjeet, paketit jne. mitkä olin saanut sukulaisiltani ja lopulta siihen katkesi sukulaissuhteet
-muistoni lapsuudesta rajoittuivat vain hakkaamiseen eri välineillä (nyrkeillä, pölynimurinputkella, sähköjohdolla, kirjalla, lautasella....), läpsimiseen, tönimiseen ja väheksyntään. Muistan kulkeneeni jatkuvasti äitini perässä ja kysyneeni tykkääkö äiti minusta yhtään. Ei tullut vastausta, eikä myöskään yhtä ainoata halausta mitä pyysin kerran synttärilahjaksi
-vanhempi siskoni päätti alkaa haistelemaan liimaa, ryyppäämään ja varastelemaan ja harrastamaan irtosuhteita (joutui nuorisokotiin)
-äitini päätyi yhteen alkoholistin kanssa. Allkis hakkasi äitiä ja yritin mennä väliin aina kun pystyin. Isäpuoleni raivostui ja hakkasi seinään reiän, tähtäsi minua ja äitiäni haulikolla (onneksi aseet vietiin poliisin toimesta pois), juoksi perässä puukon kanssa.... näitä riitti
-Asustelin usein talomme pannuhuoneessa sahapukin alla, koska pelkäsin kuolevani isäpuolen toimesta
-Olen joutunut nukkumaan myös ulkosalla parin täkin kanssa kouluiltoina, kun hullu isäpuoleni kiersi asuntoamme hajottaen ikkunoita ja uhaten tappaa. Poliisit ja turvakoti tulivat tutuiksi
-Isäpuoli alkoi hakkaamaan minua enenevässä määrin ja kohdisti äitini sijaan vihansa minuun. Lopulta myös äitini alkoi halveksimaan minua "kun pilasin kaiken". Äitini alkoi avoimesti syyttää minua isäni kuolemasta. Lopulta sain jatkuvasti kuulla miten en kuulunut uuteen perheeseen, miten voisin joko kuolla pois tai kadota johonkin
-Isäpuoli päätti yrittää pariin kertaan käyttää hyväksi, mutta pääsin pakoon - äiti meni vain nukkumaan täysin tietoisena mitä tapahtui. Sulki oven vain perässään. Juoppo veljensä yritti samaa, mutta jälleen minun kävi tuuri sain tönittyä kännisen pois
-Jouduin koulussa tosi pahan kiusaamisen kohteeksi
-Pienellä paikkakunnalla tietyt vanhemmat kielsivät lapsiansa leikkimästä kanssani, kun olin "huonosta perheestä"
-Muutin yksin asumaan kun olin täyttämässä 16
-En ole kuullut siskostani kohta 20 vuoteen. Tämä ihan tarkoituksella siskon väkivaltaisuuden vuoksi
-Miessuhteista sen verran, että ylikilttinä ja kompensoimishaluisena olin kuulemma tylsä ja ennalta-arvattava ja jouduin petetyksi kahdessa suhteessa, joista toinen avioliittoni. Ex-mieheni lähti uuden naisensa luo suoraan luotani asumaan ja selvisi että suhde oli kestänyt jo yli vuoden
-Eräässä suhteessa mies hakkasi minua ja meinasi jopa tappaa, mutta en pystynyt irtautumaan läheisriippuvaisuuteni takia. Kukaan niistä harvoista kelle suhteen päätyttyä yritin kertoa eivät uskoneet minua. Oma vikani kai kun olin oppinut elämässäni teeskentelemään ja pitämään kulissit pystyssä niin erinomaisen hyvin
-Olen yrittänyt 2 kertaa itsemurhaa, josta toisella kertaa tuli sairaalareissu
-Olen käynyt psykiatrilla ja terapiassa ja kokeillut eri lääkkeitä, mutta vailla todellista tulosta
-Minulla ei ole juurikaan ystäviä. Minua ei juuri koskaan pyydetä mihinkään, eikä ovelleni tule ketään kun sairastun tai tarvitsen apua
-Todella herkästä ja haavoittuvasta luonteestani huolimatta minua pidetään ylimielisenä ja itserakkaana (minkäs naamalleen tekee?) joka loukkaa minua kaikkein eniten. Olen yrittänyt muokata tuota väärää kuvaa yrittämällä puhua tunteista ja herkemmistä asioista, mutta ihmiset eivät näytä kestävän sitä minulta ja olen kuullut myös olevani iso ylimielinen feikki
-Suuren hoivaviettini takia yritän auttaa ihmisiä miten pystyn. Murehdin liikaa toisten murheita, annan omistani ja valvon vaikka koko yön juttukumppanina. Vastapalveluksia ei juuri ole näkynyt, enkä niitä ole enää edes kaivannut vuosiin kun tukea ei saanut edes pyytämällä
-Elämässäni ei oikeastaan ole mitään minkä / kenenkä puolesta taistella. Ei vieläkään, vaikka olen jo lähemmäs 40
Tämän paatoksen takana on yksinkertainen sanoma; asioita tapahtuu ja et ole yksin! Jos törmäät minuun kadulla, näet itsevarmalta vaikuttavan bisnesnaisen jakkupuvussaan, joka katsoo epäröimättä suoraan silmiin ja heittää jonkun sopivan kommentin ja jatkaa selkä suorana matkaa. Hätkähdät ehkä miten varmalta ja vahvalta vaikutan. Et ikipäivänä uskoisi millainen myrsky ja myllerrys elämäni on ollut, tai millaisia pelkoja olen kohdannut. Et myöskään usko kuinka pelokas, herkkä ja haavoittuva vieläkin olen. Näet vain sen minkä tahdon sinun enää näkevän.
Tämä on teille kaikille, ketkä luulette olevanne ongelminenne yksin ja teistä tuntuu ettei kukaan voi teitä ymmärtää. Meitä on muitakin. Jopa ihan yllättäviä ihmisiä. Lämmin ja rakastava halaus ja tsemppi teille kaikille, ketkä olette kokeneet, tai koette parhaillaan elämässänne jotain mullistavaa. Tiedän miltä teistä tuntuu. Voin myös sanoa, että ihan varmasti koittaa myös se parempi päivä. Se tulee aina.
Tässä siis tulee:
-isäni teki itsemurhan kun olin lapsi. Äitini jemmasi kaikki kirjeet, paketit jne. mitkä olin saanut sukulaisiltani ja lopulta siihen katkesi sukulaissuhteet
-muistoni lapsuudesta rajoittuivat vain hakkaamiseen eri välineillä (nyrkeillä, pölynimurinputkella, sähköjohdolla, kirjalla, lautasella....), läpsimiseen, tönimiseen ja väheksyntään. Muistan kulkeneeni jatkuvasti äitini perässä ja kysyneeni tykkääkö äiti minusta yhtään. Ei tullut vastausta, eikä myöskään yhtä ainoata halausta mitä pyysin kerran synttärilahjaksi
-vanhempi siskoni päätti alkaa haistelemaan liimaa, ryyppäämään ja varastelemaan ja harrastamaan irtosuhteita (joutui nuorisokotiin)
-äitini päätyi yhteen alkoholistin kanssa. Allkis hakkasi äitiä ja yritin mennä väliin aina kun pystyin. Isäpuoleni raivostui ja hakkasi seinään reiän, tähtäsi minua ja äitiäni haulikolla (onneksi aseet vietiin poliisin toimesta pois), juoksi perässä puukon kanssa.... näitä riitti
-Asustelin usein talomme pannuhuoneessa sahapukin alla, koska pelkäsin kuolevani isäpuolen toimesta
-Olen joutunut nukkumaan myös ulkosalla parin täkin kanssa kouluiltoina, kun hullu isäpuoleni kiersi asuntoamme hajottaen ikkunoita ja uhaten tappaa. Poliisit ja turvakoti tulivat tutuiksi
-Isäpuoli alkoi hakkaamaan minua enenevässä määrin ja kohdisti äitini sijaan vihansa minuun. Lopulta myös äitini alkoi halveksimaan minua "kun pilasin kaiken". Äitini alkoi avoimesti syyttää minua isäni kuolemasta. Lopulta sain jatkuvasti kuulla miten en kuulunut uuteen perheeseen, miten voisin joko kuolla pois tai kadota johonkin
-Isäpuoli päätti yrittää pariin kertaan käyttää hyväksi, mutta pääsin pakoon - äiti meni vain nukkumaan täysin tietoisena mitä tapahtui. Sulki oven vain perässään. Juoppo veljensä yritti samaa, mutta jälleen minun kävi tuuri sain tönittyä kännisen pois
-Jouduin koulussa tosi pahan kiusaamisen kohteeksi
-Pienellä paikkakunnalla tietyt vanhemmat kielsivät lapsiansa leikkimästä kanssani, kun olin "huonosta perheestä"
-Muutin yksin asumaan kun olin täyttämässä 16
-En ole kuullut siskostani kohta 20 vuoteen. Tämä ihan tarkoituksella siskon väkivaltaisuuden vuoksi
-Miessuhteista sen verran, että ylikilttinä ja kompensoimishaluisena olin kuulemma tylsä ja ennalta-arvattava ja jouduin petetyksi kahdessa suhteessa, joista toinen avioliittoni. Ex-mieheni lähti uuden naisensa luo suoraan luotani asumaan ja selvisi että suhde oli kestänyt jo yli vuoden
-Eräässä suhteessa mies hakkasi minua ja meinasi jopa tappaa, mutta en pystynyt irtautumaan läheisriippuvaisuuteni takia. Kukaan niistä harvoista kelle suhteen päätyttyä yritin kertoa eivät uskoneet minua. Oma vikani kai kun olin oppinut elämässäni teeskentelemään ja pitämään kulissit pystyssä niin erinomaisen hyvin
-Olen yrittänyt 2 kertaa itsemurhaa, josta toisella kertaa tuli sairaalareissu
-Olen käynyt psykiatrilla ja terapiassa ja kokeillut eri lääkkeitä, mutta vailla todellista tulosta
-Minulla ei ole juurikaan ystäviä. Minua ei juuri koskaan pyydetä mihinkään, eikä ovelleni tule ketään kun sairastun tai tarvitsen apua
-Todella herkästä ja haavoittuvasta luonteestani huolimatta minua pidetään ylimielisenä ja itserakkaana (minkäs naamalleen tekee?) joka loukkaa minua kaikkein eniten. Olen yrittänyt muokata tuota väärää kuvaa yrittämällä puhua tunteista ja herkemmistä asioista, mutta ihmiset eivät näytä kestävän sitä minulta ja olen kuullut myös olevani iso ylimielinen feikki
-Suuren hoivaviettini takia yritän auttaa ihmisiä miten pystyn. Murehdin liikaa toisten murheita, annan omistani ja valvon vaikka koko yön juttukumppanina. Vastapalveluksia ei juuri ole näkynyt, enkä niitä ole enää edes kaivannut vuosiin kun tukea ei saanut edes pyytämällä
-Elämässäni ei oikeastaan ole mitään minkä / kenenkä puolesta taistella. Ei vieläkään, vaikka olen jo lähemmäs 40
Tämän paatoksen takana on yksinkertainen sanoma; asioita tapahtuu ja et ole yksin! Jos törmäät minuun kadulla, näet itsevarmalta vaikuttavan bisnesnaisen jakkupuvussaan, joka katsoo epäröimättä suoraan silmiin ja heittää jonkun sopivan kommentin ja jatkaa selkä suorana matkaa. Hätkähdät ehkä miten varmalta ja vahvalta vaikutan. Et ikipäivänä uskoisi millainen myrsky ja myllerrys elämäni on ollut, tai millaisia pelkoja olen kohdannut. Et myöskään usko kuinka pelokas, herkkä ja haavoittuva vieläkin olen. Näet vain sen minkä tahdon sinun enää näkevän.
Tämä on teille kaikille, ketkä luulette olevanne ongelminenne yksin ja teistä tuntuu ettei kukaan voi teitä ymmärtää. Meitä on muitakin. Jopa ihan yllättäviä ihmisiä. Lämmin ja rakastava halaus ja tsemppi teille kaikille, ketkä olette kokeneet, tai koette parhaillaan elämässänne jotain mullistavaa. Tiedän miltä teistä tuntuu. Voin myös sanoa, että ihan varmasti koittaa myös se parempi päivä. Se tulee aina.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kiva, että kirjoitit kokemuksestasi.....
En tunne itse ketään kuka olisi elänyt sellaisen elämän kuin itse olen, tuttavani ja kaverini ovat eläneet hyvin erilaisen elämän kuin minä, vaikka toki heilläkin on ollut vastoinkäymisensä, ei siis ole ketään kuka ymmärtäisi täysin....mutta tiedän, että on muitakin joilla on ollut todella vaikea elämä. On päiviä jolloin toivon, että olisin kuollut, ettei tarvitsisi loppuelämäänsä elää menneisyytensä kanssa, mutta eräs ystäväni sanoi, että ehkä sillä oli tarkoitus, että olenkin hengissä. Jos edes yhden ihmisen voin pelastaa siltä kurjuudelta mitä itse koin, niin ehkä sekin on jo syy elää! Eilen näin kadulla miehen tonkimassa roskista ja voi miten paljon olisinkaan halunnut mennä ojentamaan tuolle miehelle osan niistä kauppaostoksista jotka olin juuri ostanut. En vain uskaltanut. Minäkin murehdin liikaa muiden asioita,kunpa sitä osaisikin olla välinpitämättömämpi ja kylmempi.
Hmm, mietin annatko ap itsestäsi liiankin itsevarman kuvan, se voi karkoittaa osan ihmisistä..... En tiedä miltä näytät, joten hankala sanoa. Rankoista asioista sinäkin olet selvinnyt, hyvältä tyypiltä vaikutat. Ehkäpä meidän, jotka olemme selviytyneet elämän myllerryksestä, on jaettava muille sitä elämänviisautta mitä mukanamme kannamme. Vaikka tuntisimmekin itsemme yksinäiseksi, niin ainakin näin netin välityksellä voi lukea, että kohtalotovereita löytyy. Sateen jälkeen todellakin aina paistaa aurinko, kunhan vaan astuu siitä pimeästä synkkyydestään sinne auringonvaloon!!!
Tiedän tuon tunteen, kun uskoo ettei kukaan ikinä voisi edes yrittää ymmärtää. Joskus sitä ei edes itse usko mistä kaikesta sitä on selvinnyt, ainakin näennäisesti. Se voi joskus olla todella yksinäinen tunne, varsinkin talven pimeinä ja pitkinä iltoina, tai silloin kun iskee ystävän kaipuu. Onneksi aina koittaa uusi päivä ja onneksi ikä tuo hieman perspektiiviä asioihin. Oppii ymmärtämään maailman menoa vähän paremmin, sekä erittelemään tunteitaan ja käsittelemään kriisejä eri lailla kuin nuorempana.
Uneton Seattlessa -leffassa sanottiin aika osuvasti joskus ja sen olen ottanut itselleni jalostettuna ihan elämänohjeeksi. Kun asiat ahdistaa ja suru iskee, on ihan oikein keskittyä vain itseensä ja omiin voimavaroihinsa. Joskus riittää vain kun keskittyy hengittämään... Uni, kun se tulee, kuittaa kaiken kuitenkin ja taas koittaa uusi päivä.
Varmaan tuo hoivavietti ja auttamisenhalu meillä elämää hieman nurjemmin kokeneilla johtuu siitä, että yritämme jollain tavalla antaa toisille sitä mitä itse emme koskaan saaneet. Rakkautta, apua ja turvaa. Olla jotakin jollekin. Tunnistin tuosta esimerkistäsi itseni hyvin. Joskus oikein sattuu kun katselee huonompiosaisia tai muuten hätää kärsiviä. Tuntuu että sydän meinaa haljeta. Ehkä se on se pieni tyttö, kenen ääni siellä oman sydämen sisällä kuuluu, joka joskus itki nurkassa hätäänsä kun kukaan ei välittänyt tai auttanut. Ehkä se tyttö on nyt kasvanut ja tahtoo auttaa ja toivottavasti myös onnistuu siinä.
Olet ihan oikeassa siinä, että joskus olisi vain niiiiiiin paljon helpompi olla kylmempi ihminen. Mennä porskuttaa vain ja olla itsekkäämpi. Toisaalta kun asiaa rupeaa miettimään, niin olisiko sekään sitten niin hienoa. Kai meitä kaikkia tarvitaan täällä maan päällä sellaisena kuin olemme.
Olet varmaan oikeilla jäljillä tuon suhteen, että olen nykyisin jo liiankin itsevarma (pintapuolisesti ulospäin). Pinnan alla kytee sitten jotain ihan täysin muuta. Joskus olin ulospäin kiltti ja mukaileva ja sain kärsiä siitä niin paljon, että se on kasvattanut suojamuurini todella korkeaksi ja en todellakaan luota enää helposti kehenkään. Harmi. Toivottavasti silti tapaan vielä jsokus elämässäni ihmisen, kuka näkee sen kaiken taakse.
Kiitos kirjoituksestasi ja lämpimistä sanoistasi. Tsemppiä sinullekin ja paljon lämpöisiä haleja ja jaksamista!
Kun lukee näitä kovan lapuusuuden läpi on erialaisia selviytyjiä. Sinä olet tämä jakkupukutyyppi. Samassa perheessäkin on usein niin: että osa selviytyy keskittämällä kaikki lahjansa, energiansa pärjäämiseen. Voi opiskella huippuammatteihin tai lähteä toteuttamaan itseään maailmalla. Sitten toiset lapsista sortuu jengeihin ja rukollisporukoihin ja syrjäytyy.
Todennäköisesti sinä hoívaat tuon hoivavietin kautta sitä sisäistä lastasi ja saat tyydytystä ja yhteyden ihmiseen tuolla tavoin.
Luulen että istut ja kuuntelet toisten murheita istumalla vaikka yön yli, koska oma sisimpäsi tarvitsee seuraa ja kumppanuutta, et niinkään pyyteettömästi halutessasi auttaa. Itsekkin toteat, että sinä kuuntelet mutta sinua ei kukaan kuntele ja antamien on yksipuolista.
Tuo tyylikäs jakkupuku ja määrätietoinen ulkolookki on myös" viest"i, että olet vahva ja pärjäät. Mutta miten kokisit jos sinun pitäisi pärjätä kirpparilta ostetussa parin euron jumpperissa, kulahtaneet farkut ja ja rispaantuneet lenkkarit jalassa. Ja kasvoissa ei viiruakaan ehostusta, vain hieman punertavaa tukkaväriä hiusten latovilla jo selvästi harmaantuneessa hiuskuontalossa.
Tällainen tässä ja yleensä karukuvassa olen. Tietenkin työasuna ei välttämättä tämä menettelisi - riippuen ammatista..., mutta onko ammativalintakin joskus sen pätemisen sanelemaa?
Hyvä noinkin. On se paljon parempi kuin joutua narkkariksi, rikoskierteeseen ym. Ja sinun tilanteessa itsetutkistelua, eheytymistä voi koko ajan suorittaa. Sitä tämä elämä on.
"Näet vain sen minkä tahdon sinun enää näkevän"
Ja 90% ihmisistä tuolla kaduilla, käyttäytyy aivan samalla tavalla!
Oli aivan mahtava tuo sun kirjoituksesi, kiitos sulle, ja tsemiä myös ! !
RomULaa.lle kiitokset rehellisestä elämäsi kuvaamisesta sellaisenaan.Kuulostat kaiken tuon kokeneena kuitenkin harvinaisen loogiselta ja analyyttiseltä ja henkisesti vahvalta ihmiseltä mitä ei kovinkaan moni muu olisi samalla henkilöhistorialla.Taustasi on varmasti altistanut sinut kuvailemiisi kelvottomiin ihmissuhteisiin.Olen varma,että tiellesi osuu vielä sellainen mies joka osaa sinua arvostaa ja näyttää sen joka tavalla.Olet sen todella ansainnut.Tuli mieleeni että olet varmaan tullut kaiken jälkeen varovaksi ja ehkä ymmärrettävästi kasvattanut "muurin" suojaksesi etkä päästä ketään helposti lähellesi.Jos näin,niin joku saattaa tulkita sen väärin joksikin ylpeydeksi tms:ksi.Mutta jos ja kun joku pääsee ystävystymään ja tuntemaan sinua paremmin,niin luvassa varmasti elinikäinen ystävyys ja ihmissuhde.Voin olla väärässäkin mutta tälläisiä ajatuksia tarinasi herätti.
Ja se,että jotkut ihmiset ainoastaan ottavat,eivät anna mitään itsestään,muistavat sinut kun on itsellään vaikeaa ja tukeutuvat silloin sinuun....on niin valitettavan yleistä.
Olethan saanut purkaa mielestäsi ja muististasi pahaa oloa jonkun ammattiauttajan/terapeutin kanssa? Jos et,sitä kannattaisi ainakin harkita.Sinulle tapahtunut niin monenlaista pahaa,joista yksikin riittäisi suistamaan ihmisen raiteiltaan.Kerrot kaikesta siten,että olet selvästi tapahtumia käynyt läpi ainakin itseksesi hyvin syvällisesti oivaltaenkin.
Toivon tiellesi lempeitä tuulia ja auringonpaistetta ja voimia matkallesi!
Sinä jos kuka olet selviytyjä.Mutta voimakaskin ihminen uupuu ja väsyy,suothan itsellesi myös riittävästi lepoa ja aikaa toipua? Kaikkea hyvää ja naisenerginen halaus : )
"Todennäköisesti sinä hoívaat tuon hoivavietin kautta sitä sisäistä lastasi ja saat tyydytystä ja yhteyden ihmiseen tuolla tavoin."
--Tunnistan itseni tuosta, joten varmasti näin on asiat. Siksi varmaan tunnen välillä niin suunnatonta tuskaa jos en pysty auttamaan. Käännän selkäni samalla myös itselleni.
"Luulen että istut ja kuuntelet toisten murheita istumalla vaikka yön yli, koska oma sisimpäsi tarvitsee seuraa ja kumppanuutta, et niinkään pyyteettömästi halutessasi auttaa."
--Tässä olen hieman eri mieltä. Haluan kyllä pyyteettömästi auttaa ja tehdä toisen olon paremmaksi. Autan vieläkin mielelläni, vaikka tiedän ettei suurimmalta osalta niistä ihmisistä koskaan saa itselleen mitään. En pysty kääntämään selkääni, tai pysty elämään itseni kanssa jos sen tekisin. Siinä mieleenssä olen samaa mieltä, että odotin kyllä joskus ihan automaattisesti että ne ihmiset joita autoin, olisivat siinä jos joskus tarvitsisin heitä. Tuo oli kyllä näin jälkikäteen ajateltuna todella naivia ja jopa itsekästä ajattelua. Hämmästelin sinisilmäisyyttäni aidosti sitä, että eihän tämä voi näin mennä että joku vain ottaa, eikä anna mitään edes pyytämällä. Nyt tiedän. Siinä olen eri mieltä, että olen kyllä ennemmin yksin kuin väkisin jossain missä minua ei yhtään arvosteta tai haluta. Aina näin ei ollut.
Nyt olen onneksi oppinut jo maailman menosta sen verran, että olen alkanut vetämään rajoja mihin "sotkeudun". Kaikki taistelut eivät vain ole minua varten. Samoin olen opetellut pärjäämään itsekseni ja ottamaan enemmän omasta hyvinvoinnistani vastuuta. Tuo on ollut todella kova oppiläksy. Ehkä yksi kovimmista elämän varrella, nimittäin aikuiseksi kasvaminen ja sen tajuaminen, että oma elämä riippuu pitkälti omista valinnoista. Minussa asuu aina se pieni lapsi, joka tahtoisi vain hoivaa ja pään silitystä ja pakopaikkaa pahalta.
Tunnistan määrittelysi ylisuorittamisesta. Työni on tapani näyttää että pärjään. Kuten arvata saattaa, olen raatanut todella kovasti päästäkseni eteenpäin elämässä. Omalla tavallani potkin elämää takaisin ja näytän pitkää nenää mukamas. Vaatteet ja köyhänä eläminen eivät ole minulle pidemmän päälle ongelma, sillä olen todella köyhistä oloista lähtöisin ja elänyt suurimman osan elämästäni kituuttaen. Nyt kun ei kerrankin tarvitse kituuttaa, pukeutumiseni heijastaa sitä (ehkä tietoisesti tuokin). Kaikkein tärkeintä minulle on taloudellinen riippumattomuus etenkin miehistä.
Lumikellolle vielä, että olen käynyt terapiassa. Se ei vaan valitettavasti auttanut tapauksessani. Persoonastani on kasvanut menneisyyteni vuoksi juuri niin mukautuva, että jopa minä en välillä tiedä missä mennään ja mikä on se suojamuurin ja oman persoonani raja. No eipä tuosta sen enempää. Toivottavasti opin vielä joskus olemaan avoimemmin oma itseni.
Kiitos kun olette laittaneet mukavia ja tsemppaavia viestejä ja pohditte näitä asioita. Toivottavasti hyvä mieli synnyttää lisää hyvää mieltä myös jatkossa :-)