Mieheni siskolla on todettu kolmisen vuotta sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö ja koitan tällä viestillä oppia ymmärtämään häntä.
En ole montaakaan kertaa ollut hänen kanssaan tekemisissä ennen hänen sairauttaan enkä näin ollen tunne hänen "tervettä" luonnettaan. En oikeastaan tiedä, mikä luonteenpiirteestä johtuu sairaudesta ja mikä on perusluonnetta. Minulla ei ole häneen kovinkaan syvällistä suhdetta, vaan hän on läheinen minulle ainoastaan mieheni siskona.
Sairaus on ilmeisestikkin aika paha, koska takana on sairaalajaksoja sekä viimeisimpänä alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttöä -> sairaalaan. Hänellä on aviomies ja kaksi lasta; 5- ja 3-vuotiaat. Aviomies on se, joka pitää perhettä kasassa, hoitaa lapset, työn ja arjen. Alkoholin väärinkäyttö on tullut vasta viime aikoina mukaan kuvioihin, viiniä on mennyt äidin ollessa lasten kanssa kotona. Itse mietin pieniä lapsia ja sitä, mitä he ovat mahtaneet nähdä ja kokea kotonaan..
Mieheni sisko ja tämän mies ovat aina olleet perusluonteeltaan äkkipikaisia ja asioita on tehty miettimättä seurauksia. On tehty hankintoja, ulkomaanmatkoja ja muita juttuja, vaikka rahaakaan ei olisi niin ollut. Tämän ovat osakseen mahdollistaneet mieheni vanhemmat, jotka ovat tiukoissa tilanteissa antaneet rahallista apua mm. ulkomaanmatkoihin. Tämä tuntuu itsestäni hyvin oudolta (kyllä minullekkin ulkomaanmatka maistuisi, vaan taloudellinen tilanne ei anna periksi). Vanhempien rahoilla on myös osteltu uusia vaatteita ja muita "turhakkeita".
Olen miettinyt, että esimerkiksi tämä taloudellinen apu; ruokkiiko se sairautta, kun ei tule ns. "rajaa vastaan" kulutuksessa?
Lisäksi mieheni ja hänen vanhempansa hokevat koko ajan "kuinka hyvä äiti" tämä Bipo on lapsilleen. En pidä häntä huonona äitinä, mutta oudoksun hänen tapaansa esimerkiksi tiuskia lapsilleen. Voiko tästä ylistämisestä olla haittaa sairauden kannalta? Jotenkin tuntuu oudolta, että saa tehdä mitä haluaa, olla ottamatta vastuuta lapsista ja siltikin hoetaan, että ainakin olet hyvä äiti. Olisiko sairauden kannalta esimerkiksi tuomitseminen (mm. alkoholinkäytön suhteen) ja rajojen asettelu kannattavampaa vai onko tällä mitään merkitystä?
.. jatkuu seuraavassa viestissä..
En ole montaakaan kertaa ollut hänen kanssaan tekemisissä ennen hänen sairauttaan enkä näin ollen tunne hänen "tervettä" luonnettaan. En oikeastaan tiedä, mikä luonteenpiirteestä johtuu sairaudesta ja mikä on perusluonnetta. Minulla ei ole häneen kovinkaan syvällistä suhdetta, vaan hän on läheinen minulle ainoastaan mieheni siskona.
Sairaus on ilmeisestikkin aika paha, koska takana on sairaalajaksoja sekä viimeisimpänä alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttöä -> sairaalaan. Hänellä on aviomies ja kaksi lasta; 5- ja 3-vuotiaat. Aviomies on se, joka pitää perhettä kasassa, hoitaa lapset, työn ja arjen. Alkoholin väärinkäyttö on tullut vasta viime aikoina mukaan kuvioihin, viiniä on mennyt äidin ollessa lasten kanssa kotona. Itse mietin pieniä lapsia ja sitä, mitä he ovat mahtaneet nähdä ja kokea kotonaan..
Mieheni sisko ja tämän mies ovat aina olleet perusluonteeltaan äkkipikaisia ja asioita on tehty miettimättä seurauksia. On tehty hankintoja, ulkomaanmatkoja ja muita juttuja, vaikka rahaakaan ei olisi niin ollut. Tämän ovat osakseen mahdollistaneet mieheni vanhemmat, jotka ovat tiukoissa tilanteissa antaneet rahallista apua mm. ulkomaanmatkoihin. Tämä tuntuu itsestäni hyvin oudolta (kyllä minullekkin ulkomaanmatka maistuisi, vaan taloudellinen tilanne ei anna periksi). Vanhempien rahoilla on myös osteltu uusia vaatteita ja muita "turhakkeita".
Olen miettinyt, että esimerkiksi tämä taloudellinen apu; ruokkiiko se sairautta, kun ei tule ns. "rajaa vastaan" kulutuksessa?
Lisäksi mieheni ja hänen vanhempansa hokevat koko ajan "kuinka hyvä äiti" tämä Bipo on lapsilleen. En pidä häntä huonona äitinä, mutta oudoksun hänen tapaansa esimerkiksi tiuskia lapsilleen. Voiko tästä ylistämisestä olla haittaa sairauden kannalta? Jotenkin tuntuu oudolta, että saa tehdä mitä haluaa, olla ottamatta vastuuta lapsista ja siltikin hoetaan, että ainakin olet hyvä äiti. Olisiko sairauden kannalta esimerkiksi tuomitseminen (mm. alkoholinkäytön suhteen) ja rajojen asettelu kannattavampaa vai onko tällä mitään merkitystä?
.. jatkuu seuraavassa viestissä..
Vastaukset 10
Vanhimmat
... jatkuu..
Tosiaan kuten jo aiemmin kerroin, itselläni ei ole tähän naiseen juurikaan positiivisiä tunteita. Hän ei ole minulle ollut millään tavalla mukava. Odotan ensimmäistä lastamme ja jouduin hyvin aikaisin sairaslomalle työstäni vuodelepoon, koska minulla oli erittäin kivuliaita supistuksia. Tämä veti mieleni erittäin synkäksi, huoli vauvasta ja samaan aikaan syyllisyys siitä, etten voi olla töissä. Näin Bipoa kaksi päivää sairaslomani alkamisen jälkeen ja hän totesi ilmekkään värähtämättä, että "sinähän olet voinut ihan hyvin". Hän tiesi supistuksista. Tuollaisia kommentteja jää miettimään, että onko se sitä sairautta vai onko hän luonteeltaan kylmä?
Kun olemme muutaman kerran istuneet iltaa porukassa, jossain vaiheessa keskustelu kääntyy aina häneen, hänen elämäänsä ja elämän vaikeuksiinsa (viimeisimpänä mm. ongelmat vaihto-oppilasvuonna, josta on aikaa yli 15 vuotta!). Itse en välittäisi niin kuunnella yhden ihmisen ongelmia ja haluaisinkin pitää hauskaa ja jutella mukavista asioista. Olenkin useasti miettinyt, olenko minä tässä se paha ja tunnevammainen? Tuntuu, että koko mieheni perheen elämä pyörii tämän Bipon ympärillä. Tunnen itseni usein ulkopuoliseksi, koska minulla ei ole sidettä tähän ihmiseen enkä jaksa päivitellä, mitä on tapahtunut 15 vuotta sitten. Olisi mukavaa elää tätä hetkeä ja nauttia niistä onnellisista asioista, joita on mutta aina kun Bipo on mukana se menee valitteluksi ja omasta elämästä puhumiseksi.
Olen viimeisellä kuulla raskaana, mutta tälläkin hetkellä mieheni perheen elämä pyörii ainoastaan Bipon ympärillä. Mikä on toisaalta ihan ymmärrettävää. Tahtoisin silti tulevilta isovanhemmilta edes pienen mielenkiinnon myös tulevaa lapsenlasta kohtaan, tuntuu että sitä ei tällä hetkellä ole ollenkaan. Mieheni oli muutama viikko sitten työmatkalla ja oli sovittu, että toinen koiristamme menee tänne anoppilaan koska minä en supistuksiltani pysty lenkityttämään kahta isoa koiraa. Kolmea päivää ennen matkaa ilmenikin, että Bipo tuo lapsensa hoitoon anoppilaan ja he lähtevät miehensä kanssa yhdistetylle autonhuolto- ja hupimatkalle Viroon (millä rahalla?). En voinut enää kuvitellakkaan vieväni koiraa anoppilaan hoitoon, koska nämä lapset ovat hyvin eläväisiä (kauhukakaroita!). Olen nähnyt kuinka nämä lapset ovat useasti repineet hännästä, potkineet ja kiusanneet koiria. Ei siitä olisi tullut mitään. Jos anoppilaan olisi jätetty vain toinen lapsista, tilanne olisi ollut toinen ja muutenkin arka koiramme olisi sinne myös voinut mennä. Mieheni soitti siskolleen, että olisiko heidän mahdollista ottaa toinen lapsistaan mukaan reissulle, mutta ei ollut koska "lapsella ei olisi siellä mitään tekemistä". Näin Bipo perheineen röyhkeydellä kiilasi jälleen kaiken muun edelle.
tämä teksti on ollut hyvin pitkä ja ehkä sekavakin. Haluaisin vaan oppia ymmärtämään tätä Bipoa ja miettimään, että kuinka paljon on kestettävä sairauden vuoksi vai onko hän muutenkin ihmisenä vaan itsekäs? Muuttaako sairaus ihmisen niin kokonaan, ettei hänen tarvitse ottaa muita huomioon vaan voi sanoa sekä tehdä ihan mitä haluaa? Eniten haluaisin oppia asiasta mieheni vuoksi. Olen nyt sietänyt hänen siskoaan, mutta huomaan että en useasti käy heillä, koska en pidä hänestä ihmisenä ollenkaan. Tämä varmasti on kamalaa miehelleni, en vaan tahdo mennä tapaamaan hänen siskoaan ja pahoittamaan omaa mieltäni.
Ennenkaikkea, voiko elämämme koskaan pyöriä mieheni perheen puolelta muussa kuin tämän Bipon sairauden ja itsekkyyden ympärillä? Voiko tämän sairauden saada kuriin? Ja miksi sitä ei ole kolmessa vuodessa saatu, vaan vielä kaiken lääkityksen jälkeen tulee sairaalajaksoja?
Homma pysyy jotenkin kasassa niin kaun kuin tämän Bipon mies jaksaa, mutta itse en tiedä kuinka pitkälle rakkaus voi kantaa?
Mikä olisi itseni kannalta paras tapa suhtautua tähän sairauteen? En tahdo omaakaan mieltä jatkuvasti pahoittaa loukkaavilla kommenteilla. Kuinka paljon mieheni vanhempien pitää "paapoa" tätä Bipon perhettä? Bibo on noin 35-vuotias ja hänen miehensä lähemmäs 40-vuotta. Eikö Bipon tarvitse kantaa missään vaiheessa vastuuta omasta elämästään? Onko se täysin mahdotonta vai onko mieheni perhe omalla käytöksellään mahdollistanut vastuuntunnettomuuden?
Olenko minä täysin tunteeton, kun en haluaisi lähteä mukaan tähän voivotteluun?
Tämä ei ehkä ole se vastaus mitä odotit, mutta pyydän, että luet tekstisi läpi ikäänkuin ulkopuolisena ja mietit asioita sen jälkeen uudelleen. Pystytkö?
Tärkeintähän sinulle on pitää huolta itsestäsi ja lapsestasi. Sinulla on oikeus ilmaista toisille ihmiselle suoraan tunteesi ja olla eri mieltä. Voit myös hyvin sanoa vastaan, mikäli koet toisien loukkaavan sinua.
Maailmassa on paljon ihmisiä, ketkä eivät koskaan ole oikeasti eläneet omaa elämäänsä. He ovat kantaneet vastuuta ja murhetta ja pyörineet uhrautuvassa elämänasenteessaan.
Jotkut kysyvät lupaa itsestään selviin asioihin ja ihmettelevät, miksi joku toinen tekee mitä haluaa, tuosta vain.
Kiellettiinkö sinua viemästä koiriasi hoitoon?
Olitko etukäteen tehnyt selväksi, että haluat koirien olevan hoidossa ilman näitä lapsia, ja kertonut siihen syyn?
Ihmiset eivät aina ole röyhkeitä, vaikka sinusta niin tuntuisi. He voivat vain olla asioista eri mieltä. Ja ellet kysy suoraan tai pyydä suoraan tai kerro mitä mielessäsi liikkuu, voit olla varma, että vastoinkäymisiä tapahtuu jatkossakin.
Teksitisi alkupuolella, et tuntenut juuri mitään tunteita tätä bipoa kohtaan ja loppupuolella tunsit hänet jo hyvin ikäväksi ihmiseksi. Olisikohan mielessäsi pienoinen ristiriita?
Kysyt miten sinun tulisi suhtautua henkilöön, joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä?
Siihen voin antaa vastauksen: ihan samalla lailla kuin keneen tahansa toiseen ihmiseen.
Se, että mielialat vaihtelevat äkisti, saadaan kuntoon lääkityksellä. Toimivaa lääkitystä joudutaan joskus hakemaan jonkin aikaa. Lääkityksen tarkoitus on tasata mielialoja siten, ettei henkilö vaivu yltiöpäiseen masennukseen tai joudu äärettömän maaniseen tilaan. Kaikkien sairauksien kanssa täytyy vain oppia elämään. Ei se sen kummempaa ole.
Kaikista ihmisistä ei tarvitse pitää, mutta useimpien kanssa täytyy tulla jollakin tasolla toimeen.
Pidin tekstiäsi enemmän myötätunnon hakemisena kun todellisena yrityksenä ymmärtää toista ihmistä. Ymmärrän myös hyvin, miksi tarvitset myötätuntoa. Koet jääneesi paitsi sellaisista asioista, jotka sinulle kuuluvat.
Ihmiset eivät pysty lukemaan ajatuksiasi. Sinun on opittava pyytämään ja asettamaan sanasi siten, että ne ymmärretään.
Tuon suuntainen käsitys minullakin on bipoista. Rajojen veto olisi varmasti tervettä ja suotavaa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että mikään bipon ulkopuolelta tuleva auttaa. Teitte te muut niin tai näin, aina se on väärinpäin. Viisainta sinun kannaltasi on varmasti säilyttää suhde miehesi siskoon etäisenä. Älä suotta yritä saada häntä ymmärtämään elämänrealiteetteja. Jos hän ei itse ymmärrä, niin hän ei ymmärrä. Ymmärtämättömyyden takana todennäköisesti on sairaus, mutta sinä et sitä asiaa voi paremmaksi muuttaa millään konstilla.
Bipo itse voi auttaa itseään, mutta sen on sitten hänen asiansa.
NIINKÖ
"Ennenkaikkea, voiko elämämme koskaan pyöriä mieheni perheen puolelta muussa kuin tämän Bipon sairauden ja itsekkyyden ympärillä?"
Kyllä voi kun sanot miehellesi, että et enää kestä tilannetta ja pysytte erossa kyseisestä naisesta. Kannattaa siis pitää etäisyyttä ko. naiseen, mikäli hän oikeasti sinua loukkaa (ettet vain kuvittele asiaa). Ehkä nainen yritti lohduttaa sinua sairaalassa, että asiat voivat olla huonomminkin.
Itse äitinä tulet vielä huomaamaan, ettei se lasten hoito välttämättä ihan helppoa ole edes "terveellä" äidillä.
Itse olen empaattinen, mutta jos kaikkea tekemääni ryhdyttäisiin käyttämään aseena minua vastaan (koska minulla on kaksisuuntainen) ja minua katsottaisiin VAIN SAIRAUTENI KAUTTA tyyliin: No ei se pysty edes siivoamaan kun se on päästään vialla, niin kyllä minä loukkaantuisin. Minullakin on ihmisarvo, vaikka välillä en kykene eläytymään jokaiseen draamaan.
Ehkä olet itse loukannut kyseistä naista ylenkatsomalla hänen toimintaansa tai pitämällä mykkäkoulua ja hän on myös sinuun loukkaantunut?
Mutta joka tapauksessa. Kannattaa välttää huonoa seuraa. Ei kaikkien sukulaisten kanssa tarvitse olla yhteydessä, jos se uhkaa jo omaa jaksamistasi. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.
Hei,
Minulla on bipolaari sisko ja tunnistan tarinastasi paljon yhteistä siskoni käyttäytymisen suhteen. Olen todella vahvasti sitä mieltä että paapominen vain pahentaa tilannetta ja bipolaarin käytöstä muita kohtaan. Omaisena olisi tärkeää asettaa rajat bipolaarin käyttäytymiselle ja pitää niistä kiinni kynsin hampain niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.
Mielestäni Vehma on tullut ulkopuolelta miehensä perheeseen miniäksi ja on tyypillinen esimerkki ihmisestä jolla on ennakkoluuloja, tässä tapauksessa kaksisuuntaista sairastavaa kohtaan. Vehma on luonteeltaan hissukka jonka on vaikea saada sanaansa kuuluviin ja kun miehen sisko on persoonana massiivisempi ja äänekkäämpi leimaa Vehma hänet heti sairautensa vuoksi ongelmaiseksi vaikka minusta vaikuttaa siltä että hän itse on heikko ja säälittävä.
Vehma, kaltaisesi ihmiset ovat juuri niitä "ulkokultaisia" jotka ties minkä tietoonsa saatujen sairausdiagnoosien kautta koittavat kaivaa itseään vahvemmista vikoja esiin kun itse ovat ihmisenä mitättömiä. Lue tekstisi ja mieti mitä kirjoitat. Olemalla vahva voit ihan itse puuttua asioiden kulkuun ja puhua suoraan. Se kertoo sinusta itsestäsi paljon että tulet tänne kyselemään täysin jonninjoutavia kun et selvästikään omin avuin kykene uudessa perheyhteisössäsi toimimaan. Yrität laittaa nyt kaksisuuntaisen piikkiin paljon sellaista mikä voi olla ihmisen luonteelle ominaista vain koska itse olet laumassa heikoin lenkki.
Tuollaiset ihmiset ovat niitä jotka ajavat asioitaan toisen "sairautta" aseena käyttämällä. Se on alhaista ja vastenmielistä. Luulet selvästi olevasi jotenkin miehesi siskon yläpuolella, vaikka tiedät itsekin olevasi mitätön pikkuemäntä.
katso itseäsi on todellinen Bipopää
Lopettakaa nyt toistenne sättiminen. Lapsellista käytöstä jokaiselta osapuolelta. Yrittäkää edes olla fiksuja.
Joskus nuo tiuskimiselta kuulostavat sanat eivät välttämättä ole tarkoitettu niin pahaksi. Minulla helposti levottomuus ja tunne että on pesällinen ampiaisia kehossa jotka haluaa lentää ihon läpi tekee minut niin jännittyneeksi että äänensävy kuulostaa kireältä. Joskus tulee vain töksäytettyä sen kummemmin ajattelematta, ja myöhemmin tunnen syyllisyyttä. Joskus kun on tohinoissaan saattaa unohtaa ottaa muut huomioon mikä on tietysti väärin, mutta ei ainakaan minun kohdalla tahallista
Tuo saman levyn jauhaminen on myös tuttua ja liika omista asioista kertominen. Sitten on tietenkin tosiasia että yhteneväisyyksistä huolimatta jokainen bipo on myös oma yksilönsä. Ja jokainen meistä luo oman draamansa. Älkää käsittäkö väärin, en tarkoita että aina voisimme sille mitään. Mutta ainakin vastuu pyytää apua on meillä itsellä. Luulisin että jonkinlainen pessimismi on yleistä jos ei ole mania päällä