Kiteytettynä voin sanoa ns. sairaudestani, joka diagnosoitiin skitsofreniaksi. Pidän itseäni hieman keskimääräistä eri tavalla ajattelevana ihmisenä. Mielestäni juuri poikkeuksellisten mielipiteideni takia jouduin alunperin tahtomattani hoitoon. Olin suljetulla osastolla reilun kuukauden. Tein asiasta valituksen ylilääkärille ja vaadin pois pääsyä vankilasta...joksi sairaalaa kutsun. Aloitin psyykelääkityksen sairaalassa ja olo oli niin helvetin huono...suoraan sanoen. Nyt olen jo kotona ja valehtelen, että söisin lääkkeitä. Oikeasti en syö ja olo on parantunut, silloin tällöin jo naureskelen itsekseni lääkäreiden kyseenalaiselle diagnoosille.
Lääkäreistä ja psykiatreista voi sanoa sen verran, että ne ei tiedä vitun vertaa lääkkeiden sivuvaikutuksista. Syököön itse ensin! Yritin monta kertaa sanoa, että kuolen tähän lääkitykseen (risperdal zyprexa), mutta kukaan ei kuunnellut. Lääkärini luulee, että syön vielä lääkkeitä, mutta en ole koskenut niihin pitkään aikaan!
Kokonaisuudessa olen sitä mieltä, että ihmisiä on vain erilaisia ja usein tunteelliset kaverit saavat mielenterveydellisiä oireita helpommin. Oikea keskusteluterapia on hyvä tapa hoitaa pahaa oloa. Sinänsä esim. masennuksen hoitoterapia onkin ihan hyvä, mutta lääkkeisiin ei kannata koskea, kuulkoon lääkäritkin tämän!
Voi muuten olla, että jos lopettaa lääkityksen, joutuu takaisin hoitoon. Tästä päästiinkin asiaan, miten tarpeeton mielenterveyshoito voi viedä jopa ihmiselämän, työpaikan ja sosiaaliset kontaktit. Ja kuka loppujen lopuksi sanoo, kuka on mielisairas...ei minun mielestäni kukaan. Enimmäkseen vain henkisesti tolaltaan olevia ihmisiä löytyy. OK, onhan niitä, joilla on aivovamma.
Lääkäreistä ja psykiatreista voi sanoa sen verran, että ne ei tiedä vitun vertaa lääkkeiden sivuvaikutuksista. Syököön itse ensin! Yritin monta kertaa sanoa, että kuolen tähän lääkitykseen (risperdal zyprexa), mutta kukaan ei kuunnellut. Lääkärini luulee, että syön vielä lääkkeitä, mutta en ole koskenut niihin pitkään aikaan!
Kokonaisuudessa olen sitä mieltä, että ihmisiä on vain erilaisia ja usein tunteelliset kaverit saavat mielenterveydellisiä oireita helpommin. Oikea keskusteluterapia on hyvä tapa hoitaa pahaa oloa. Sinänsä esim. masennuksen hoitoterapia onkin ihan hyvä, mutta lääkkeisiin ei kannata koskea, kuulkoon lääkäritkin tämän!
Voi muuten olla, että jos lopettaa lääkityksen, joutuu takaisin hoitoon. Tästä päästiinkin asiaan, miten tarpeeton mielenterveyshoito voi viedä jopa ihmiselämän, työpaikan ja sosiaaliset kontaktit. Ja kuka loppujen lopuksi sanoo, kuka on mielisairas...ei minun mielestäni kukaan. Enimmäkseen vain henkisesti tolaltaan olevia ihmisiä löytyy. OK, onhan niitä, joilla on aivovamma.
Vastaukset 54
Vanhimmat
Samoja asioita minäkin pohdin. Jotenkin tuntuu siltä, että jos joku vähänkin eroaa keskivertoihmisistä, niin heti hänelle ollaan jonkinlainen diagnoosi antamassa.
Minäkin ajattelen asioista hyvin eri tavalla kuin monet muut ihmiset. Oikeastaan olen sellainen, joka ajattelen sellaisia asioita, joita muut eivät pahemmin ajattele. En kuitenkaan tajua, että mitä pahaa tai epänormaalia siinä on. Eikö juuri ajattelevien ihmisten ansiosta epäkohtia tuoda esille? Eivätkö juuri ajattelevat ihmiset ole niitä, jotka pyrkivät muuttamaan ja kehittämään asioita? Miksi sellaiset pitäisi siis vaimentaa ja kyseenalaistaa heitä?
Minustakin tuntuu usein siltä, että psykiatrian alan ammattilaiset eivät tiedä paljoakaan lääkkeiden sivuvaikutuksista. Ja jos he jotain tietävät, niin eivät kyllä tarpeeksi. Eikö esim. thalidomi ole hyvä esimerkki siitä, että lääkärit eivät ole tienneet oikeastaan mitään (tai sitten he eivät ole myöntäneet) kyseisen lääkkeen haitoista?
Risperdal on aikamoinen lääke. Söin sitä vuosia sitten ihan vähän aikaa. En voinut jatkaa sitä ollenkaan, kun sain hirveitä kirkumiskohtauksia. Joten, kyllä huonot kokemuksesi ovat todellisia. Minulla ei ole todellisuuden taju koskaan pettänyt, joten tiedän kyllä mikä on todellista ja mikä ei. Risperdal taisi olla muuten niiden lääkkeiden listalla, jotka lisäävät itsemurhariskiä (en ole varma).
Niin, tosiaan vaikkapa psykiatria-koulutuksessa voitaisiin harrastaa sellaista leikkiä, että hoitajat olisivatkin potilaita tai ainakin eläytyisivät potilaidensa taustoihin ja elämäntilanteisiin. Silloin ainakin tulisi esille, että olisivatko he todellakin valmiita esim. itse syömään niitä lääkkeitä, joita potilaille määräisivät/antaisivat. Voi olla, että ei välttämättä. Oikeastaan pitäisi vaatia, että esim. kriisitilanteissa psykiatrit itse popsisivat samoja pillereitä kuin potilaansa. Näin he voisivat kertoa, että ovatko ne pillerit todella hyviä vai ei. Eihän sen teorian tunteminen herranen aika vielä riitä siihen, että lääke -niin kuin muukaan hoitomuoto- olisi hyvä. Aina pitäisi pyrkiä asian laita osoittamaan myös käytännössä. Miksi siis psykiatrit eivät itse ota edes yhtä pilleriä ja totea, että esim. klorproman on hyvä lääke? Jos joku nyt sanoo, että ei tietenkään koska he eivät ole sairaita, niin huh huh. Entä, jos monet potilaatkaan eivät ole niin sairaita, että he tarvitsisivat neuroleptinejä? Eikö sellainen vasta huonoa hoitoa ole, kun mielenterveysongelmaisella voidaan antaa lääkkeitä, joita hän ei tarvitse? Jos näin toimitaan, pitäisi lääkärin itsekin vetää nappeja naamaan, koska tuskinpa haitta olisi pahempi kuin sellaisella, jolle niitä annetaan turhaan. Periaatteessahan kyseessä on sama tilanne. Turha lääkkeiden syöminen on AINA VAHINGOLLISTA, oli kyseessä sitten kuka tahansa. Minkä takia lääkäri on valmis vahingoittamaan potilaitaan turhilla lääkkeillä, mutta itse kieltäytyy ottamasta edes yhtä pilleriä? Tuskinpa hänen olonsa olisi yhtään pahempi kuin niiden mielisairaalapotilaiden, joille niitä turhaan/liikaa annetaan.
Tunteelliset ihmiset kokevat asiat tosiaan raskaammin kuin muut ihmiset. Erityisesti nykyaikana, jolloin tunteellisuudelle ei anneta paljoakaan arvoa ymmärryksestä puhumattakaan. Usein mielenterveysongelmissa on kyse myös traumaattisista kokemuksista. Niinpä ei ole ollenkaan ihme, että herkkä ihminen -jota on kaltoin kohdeltu- sairastuu psyykkisesti. Eräs ystäväni sanoi minulle, että reagoin normaalilla tavalla epänormaaleihin asioihin -kuten perheväkivaltaan.
Olen myös sitä mieltä, että keskusteluterapia on oleellisin juuri masennuksen hoidossa. Terapioitakin on erilaisia. Aina psyk. poliklinikan keskusteluapu ei ole riittävä, koska se ei ole varsinaista psykoterapiaa. Jos on vakavampaa masennusta, olisi varmaan syytä päästä PSYKOTERAPEUTIN luokse. Valitettavasti psykoterapeutit ovat todella usein yksityisiä.
Jos lopettaa itsekseen esim. skitsofreniaan tarkoitetun lääkityksen, hoitoon joutuminen voi olla mahdollista. Mutta se tapahtuu vain silloin, jos lääkäri saa selville asian. Jos hän ei saa sitä selville, ei hoitoon pitäisi joutua siitä syystä.
Psyykkisesti terveen ja sairaan rajaa on aika vaikea määritellä, jos tarkemmin ajatellaan. Kaikissa meissä on omat "omituisuutemme" aina neuroottisuutta myöten. Varmana mielisairautta ei voikaan todeta. Paras toteaja olisi asianomainen itse, koska VAIN hän voi tietää miltä hänestä tuntuu ja minkälainen elämä hänellä on ollut. Lääkäri voi auttaa, mutta ei sanoa ja määräillä mitään isompaa hänen "sairaudestaan". Eikö psykiatrien (ja psyk. sairaanhoitajien, mielenterveyshoitajien yms.)pitäisi olla kärsiviä ihmisiä varten, eikä ihmiset heitä varten?
Halusin vain kirjoittaa kiittääkseni viesteistäsi, parahin Pohdiskelija. Olen ne melkein kaikki lukenut ja... Näin alan opiskelijalle ne ovat erittäin mielenkiintoisia ja avartavia. Täytyy myös sanoa, että monet mielipiteesi ja näkemyksesi ovat minulle tuttuja opintojeni kautta. Suorastaan hämmentävää, kuinka monet katkelmat teksteistäsi ovat kuin suoraan tenttikirjojeni sivuilta! :)
Tällaisia ajatuksia ja näkemyksiä on alettu käsittelemään varsin paljonkin mm. erityiskasvatuksen, sosiaalityön ja psykologian piirissä. Ainakin itsestäni näyttäisi siltä, että paradigma näillä aloilla on hiljalleen siirtymässä asiakas- ja perhekeskeisempään suuntaan asiantuntijakeskeisyyden sijasta. Toivon mukaan...
kirjoitit, että psyk. poliklinikan työntekijät eivät ole terapeutteja. ainakin omassa klinikassani on useita psykoterapeutteja, erityistason ja vaativan erityistason koulutettuja. Usein on niin, että nämä samat ihmiset toimivat myös yksityissektorilla psykoterapeutteina. Kysykää omalta terapeutiltanne millainen koulutus hänellä on. Esim. lähes kaikki psykologit ovat nykyään myös psykoterapeutteja, eli heillä on terapiakoulutus. tämä vain tiedoksi, ajatuksenne skitsofrenian luonteesta ovat mielenkiintoisia. Lienee totta,että tietty herkkyys on altistavana tekijänä psy. sairauksissa. Tuo traumanäkökulma on erittäin mielenkiintoinen ja alkaa olla myös näyttöä siitä, että suuri osa ensipsykooseista liittyy jonkin traumaattisen tapahtuman uudelleen kokemiseen pirstoutuneessa muodossa. Traumatutkijoiden keskuudessa tästä ollaan varsin kiinnostuneita tällä hetkellä. Kliininen käytäntö puhuisi tämän teorian puolesta.
Miten niin "lähes kaikki psykologit ovat nykyään myös psykoterapeutteja"? Psykologiassahan on vaikka minkälaisia erikoisaloja kliinisen psykologian lisäksi. Onko todella niin, että muilla erikoisaloilla toimivat psykologit ovat vähemmistönä?
siitä kun sanotaan, että mielisairauteen kuuluu joskus se, että sairas ei itse ymmärrä olevansa sairas? Silloin ympäristön pitää puuttua asiaan ja toimittaa ihminen hoitoon.
Eikö tämä ole ollenkaan totta, vai onko niin, että tuota perustelua käytetään väärin? Että ihmisiä hoidetaan, vaikka oikeaa tarvetta ei olisi, koska uskotaan heidän olevan vain vailla sairauden tunnetta?
Niin, tarkoitin tietenkin lähes kaikki kliiniset psykologit. On totta että psykologeja sijoittuu hyvin monille sovellusaloille, joista kliininen sektori on vain osa. Tässä tietoja muista sovelluksista, psykologiliiton sivulta, eikä tässä ole vielä läheskään kaikki (vankila-,
media- yms. ala, soveltuvuusarviontifirmat jne.) : "
Kasvatusneuvolapsykologi
Toimii kasvatus- ja perheneuvonnan asiantuntijana yhdessä neuvolan lastenpsykiatrin, sosiaalityöntekijän ja puheterapeutin kanssa
Auttaa vanhempia löytämään ratkaisuja lasten ja nuorten ongelmatilanteissa käyttäen tarvittaessa psykologisia yksilötutkimuksia ja testejä
Tukee lapsia, nuoria ja vanhempia traumoissa ja kriiseissä
Auttaa tarvittaessa lapsia, nuoria ja perheenjäseniä yksilö-, pari-, perhe- ja ryhmäterapioiden avulla
Koulupsykologi
Osallistuu opettajien kanssa opetuksen suunnitteluun
Selvittää oppimisvaikeuksia ja koululaisten mielenterveysongelmia
Arvioi mm. erityisopetuksen ja tukitoimenpiteiden tarpeellisuutta
Psykologi psykiatrisessa sairaalassa
Tekee mm. tutkimuksia, joiden pohjalta suunnitellaan potilaan hoitoa, arvioidaan työkykyä tai tehdään eläkepäätöksiä
Suunnittelee hoitoa ja kuntoutusta yhdessä muun henkilökunnan kanssa
Kouluttaa ja ohjaa muuta henkilökuntaa
Terveyskeskuspsykologi
Antaa apua mm. lastenkasvatusongelmissa, elämän muutostilanteissa ja henkilökohtaisissa kriiseissä
Tekee psykologisia tutkimuksia ja antaa lyhytaikaista terapiaa
Osallistuu terveyskasvatukseen, yhdyskuntatyöhön ja erilaiseen suunnittelutyöhön
Tekee työterveyshuoltoon liittyviä tehtäviä, kuten työolojen arviointia ja henkilöstön koulutusta
Psykologi mielenterveystoimistossa
Keskustelee, neuvoo ja ohjaa elämän kriisitilanteissa
Antaa sekä lyhytkestoista kriisiterapiaa että pitkäaikaisempaa psykoterapiaa
Tekee psykologisia tutkimuksia ja arvioi psyykkistä työkykyä
Ammatinvalintapsykologi
Ammatinvalintapsykologit työskentelevät useimmin työvoimatoimistoissa. Heidän työnkuvansa on jatkuvasti laajentunut ja monipuolistunut.
Ammatinvalintapsykologi auttaa ihmisiä soveltuvan ammatin ja koulutuksen valinnassa elämän eri vaiheissa
Tekee tarvittaessa psykologisia tutkimuksia
Osallistuu vajaatyökykyisten kuntoutuksen suunnitteluun
Neuropsykologi
Osa psykologeista erikoistuu valmistumisensa jälkeen neurospykologiaan, joka on erittäin voimakkaasti kasvava psykologian alue.
Neuropsykologi selvittää aivoperäisten häiriöiden laatua ja vaikeutta tekemällä
neuropsykologisia tutkimuksia. Tällaisia häiriöitä voivat olla mm. puhe-, muisti- ja havaintohäiriöt , jotka voivat olla synnynnäisiä, tapaturmasta johtuvia tai sairaudesta johtuvia.
Neuropsykologi osallistuu myös aivoperäisistä häiriöistä kärsivien potilaiden kuntouksen suunnitteluun ja toteutukseen
Psykoterapeutti
Suurella osalla psykologeista on psykologin koulutuksen lisäksi psykoterapiakoulutus. Psykoterapeutti antaa psykoterapiaa, jonka avulla ihminen voi paremmin oppia ymmärtämään itseään ja muita sekä päästä elämänsä kriisivaiheiden yli. Psykoterapia voi olla eri tavoin suuntautunutta: esimerkiksi psykoanalyyttistä psykoterapiaa tai kognitiivista terapiaa.
Työ- ja organisaatiopsykologi
Psykologista asiantuntemusta kaivataan työelämässä yhä enemmän. Psykologit toimivat työelämässä mm. konsultteina, henkilöstöhallinnossa tai työterveyshuollossa.
tuo on vaikea kysymys ja siihen en usko olevan yhtä ja oikeata vastausta. Kyllä toki havaintojeni mukaan ihminen voi olla niin vakuuttunut oman harhamaailmansa todenperäisyydestä, että ei kykene ymmärtämään havaintojensa ja johtopäätöstensä epärealistisuutta. Tuosta jo toki voi alkaa kysyä, kuten jo aiemminkin, että missä se raja on ja kuka sen määrittelee? Tuo on vaikeata ja siihen sisältyy raskas eettinen dilemma, onko meidän hyväksyttävä, että voi olla yhtä aikaa olemassa monia vaihtoehtoisia todellisuuksia. kuitenkin varmaan raja kulkee kyvyssä selvitä (muun) ympäröivän todellisuuden kanssa. Useinhan psykoottiset ihmiset toimitetaan sairaalaan, koska he eivät sopeudu yhteisön normeihin vaan käyttäytyvät poikkeuksellisesti jopa itselleen haitallisella tavalla, ei välttämättä sen takia,että näkevät ja kuulevat omiaan. Psykoottisuus sinänsä ei siis ole hoidon edellytys! Tätä keskustelussa ei ole huomioitu vielä. (samalla esim. skitsofrenian kuntoutusohjelmissa kiinnitetään huomiota tähän oireiden hallintaan niin, että esim. harhoista HUOLIMATTA selviäisi toisten kanssa).
Usein kuitenkin psykoottisen jakson mentyä ohi myös nämä "sairaudentunnottomat" myöntävät olleensa pihalla todellisuudesta. Lisäksi jotkut teoriat puhuvat ns. kaksinkertaisesta kirjanpidosta, eli samalla kun ihminen on psykottinen, hän toisaalta kuitenkin usein tiedostaa sen itsekin sisimmässään.
Nämä on tosi vaikeita kysymyksiä kun ollaan tekemisissä psykoottisen henkilön kanssa. LÄhtökohtana on usein todeta, että vaikka emme ehkä olekaan täysin samaa mieltä siitä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa, niin hyväksymme henkilön kokemukset hänelle itselleen todellisiksi ja voimme tutkia yhdessä voisiko olla vaihtoehtoisia tulkintoja silti.
Tällaisen tietyllä tapaa vaikean "toissieluisuus"-dilemman kohtaaminen on aina läsnä psykiatrisessa hoidossa ja siksi se on vaikeata. Näillä palstoilla on ihmisten kirjoituksia siitä, että heitä on hoiettu vastoin tahtoa ja lääkitty vastoin tahtoa siitä huolimatta, että se on tuntunut pahalta. Tuossa on mukana sellainen inhimillinen tragedia, että joskus on niin, että on tosi vaikeata ymmärtää psykoottista maailmaa ja sitä ristiriitaa, jonka kahden todellisuuden yhteentörmäys aiheuttaa ja tästä ymmärryksen puutteesta johtuen voi tulla ylilyöntejä psyykenlääkityksen osalta, kyse ei ole useinkaan mielestäni tarkoituksellisesta tönkkösuolauksesta enää meidän aikanamme. Kyllä tuollaista ymmärtämättömyyttä ja kohtaamattomuutta tapahtuu kaiken aikaa. Toki virheitä tehdään, mutta toisaalta meillä on aika toimiva potilasturva ja mahdollisuudet valittaa epäasiallisesta kohtelusta. tietenkään valittaminen ei ole aina helppoa ja vaatii ehkä enemmän voimia kuin potilaalla sillä hetkellä on käytettävisään. Potilasasiamies löytyy kuitenkin joka yksiköstä ja hän voi auttaa.
Tuohan on periaatteessa kyllä mahdollista, että potilasta hoidetaan ilman oikeaa tarvetta, mutta esim. pakkohoidon kriteerit on kyllä aika tiukat. siinä pitäisi kyllä tarttua väärinkäytöksiin tai huonoon diagnostiikkaan ja hoidon perusteluihin. Kyllä olen itsekin nähnyt potilaani joutuvan pakkohoitoon ilman riittäviä syitä, tämä sitten kyllä nopeasti korjattiin, kun ymmärrys tilanteesta ja syistä selvisi hoitavalle lääkärille ja hän perui päätöksen ja pyysi sitä potilaalta anteeksil Virheitä sattuu valitettavasti. Pakkohoidon osuus sairaalahoidossa on kyllä selvästi vähentynyt ja usein pakkohoito jatkuu vapaaehtoisena. Yhteistyöhön pyritään aina sekä potilaan, että hänen omaistensa kanssa.
Kiitos vaan Pohdiskelija mielenkiintoisista jutuista palstalla. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että hoito ei ollut hyvä, ja monesta muustakin asiasta.
Minua ei ole kuunneltu yksittäistapauksena, vaikka yritin selvittää lääkärille taustojani, ei onnistunut. Minut on nyt yleistetty lääketieteellisesti erääseen diagnoosiin. Kuitenkin olen sitä mieltä, että potilas itse tietää oman elämänkertansa ja sairaus johtuu jokaisen kohdalla yksilöllisistä asioista, kenties traumoista, kuten Pohdiskelija sanoit. Hoitona tulisikin käyttää aivan muita keinoja kuin nykyistä lääketrendiä, mutta ilmeisesti resurssipula on niin suuri, ettei parempaa hoitoa ole tiedossa ainakaan vielä.
Lääkkeenhän tulisi auttaa keskittymään itse parantumisprosessiin, jolloin parantumista haittaavat harha-aistimukset yms. pysyisivät poissa. Kuitenkin lääkkeiden sivuvaikutukset minulla oli niin suuret, etten pysynyt edes pystyssä, vaan nukuin n. 20 tuntia / vuorokausi. En oikein edes jaksanut mennä terapia käynneille avohoidossa, kun olin niin pahassa tokkurassa. Kuitenkin annokseni oli vain 4 mg risperdalia ja myöhemmin lääkevaihdoksen jälkeen 10 mg zyprexaa.
Lääkäri sanoi, että missään nimessä ei voi enää pienentää annosta, vaikka olin sanonut, että nukun päivät pois. Siihen lääkäri vastasi puhelimessa, että "Sinulla taitaa olla masennusta. Minäpä laitan sinulle piristävän masennuslääkkeen, tule hakemaan resepti täältä." Näin äkkiä ja puhelimitse kävi siis uuden lääkkeen saanti. Myöhemmin omatoimisesti jätin lääkkeet pois, kun tunsin oloni niin huonoksi. Myöhemmin huomasinkin, että kaikenlaista muutakin sivuvaikutusta lääkkeillä oli kuin vain väsymys, mm. ahdistusta.
Asioita pohdiskeltuani, olen sitä mieltä, että skitsofreniaan liitetyt harha-aistimukset voivat johtua niinkin lapsellisesta asiasta kuin esim. likinäöstä. Eli ei näe tarkasti tai näkee kaiken kahtena. Kun jo pienestä pitäen näkee heikosti eikä käytä silmälaseja, voi siitä kehittyä pikkuhiljaa epätodellisia tuntemuksia, jotka purkautuvat jossain vaiheessa niin, että muut huomaavat sen poikkeuksellisena käytöksenä. Tässä tilanteessa lääkkeeksi kelpaisi hyvissä ajoin ostetut silmälasit, mutta monet eivät käytä niitä, koska ne näyttävät niin tyhmiltä.
Olen myös pohtinut, että esim. oma ulkonäkö, jota ihminen häpeää, voi viedä mielen niin, että kaikki pyörii sen ympärillä. Tämä saattaa näyttää ulkopuoliselta aivan kuin kaveri olisi mielisairas, vaikka todellisuudessa häntä ei vain ymmärretä. Ajatukset pyörii vain ja ainoastaan omassa ehkä rumassa ulkonäössä. Mutta hän ei kehtaa tai uskalla sanoa siitä muille, hän vain pitää suunsa kiinni ja kääntää itsestään paremman puolen ohikulkijoilleen. No joka tapauksessa muut sitten pitävät häntä outona. Se voikin olla jo syy hoitoon joutumiselle, vaikka todellisuudessa hänen pakkomielteenä oli näyttää kauniimmalta. Kaikki ei vain valitettavasti ole yhtä kauniita, mutta sisäinen kauneus on minusta tärkeämpää. Tässä on kyse itseluottamuksestakin...harva nauraa toisen ulkonäölle.
Mielestäni sama hoito ja diagnoosi ei siis palvele oikein ketään ihmistä, sillä kokemuksieni mukaan sairastuneet ovat nimenomaan poikkeustapauksia. Nyt sekä psykiatrinen ja psykologinen tutkimus verrataan niin sanottuun keskivertoihmiseen, mikä ei ole tarkka. Ja turhan usein riittämättömästi tutkittuna diagnoosina on juuri skitsofrenia.
Kyseessä on itseasiassa sama tilanne kuin makro- ja mikrotaloudessa, joita kuvaamaan tarvitaan tarkka tieto eikä olettamuksia. Mielestäni sekä taloudellinen että mielenterveydellinen johtopäätös perustuu tällä hetkellä olettamuksille. Tärkeintä olisi siis tietää ihmisen tausta millin tarkasti ennenkuin diagnoosia tehdään, kuten Pohdiskelijakin sanoit.
Hei
Todennäköisesti väsymyksesi johtuu Risperdalista ja Zyprexasta. Jos voit paremmin ilman lääkkeitä älä ota (tämä siis vain oma neuvoni toisena potilaana). Voit silti käydä terapiassa, tai lopettaa senkin. KELA:nkin myöntämän psykoterapiakuntoutuksen voi potilas päättää senkin. Toisaalta voit myös pienentää neuroleptien annoksia, kunnes väsymys ei ole enää häiritsevää. Zyprexa väsyttänee enemmän kuin Risperdal.
Joo Risperdalin vaihdoin Zyprexaan mm. kohonneiden maksa-arvojen takia.
Riippuu paljon tapauksesta. Olen sitä mieltä, että jos ihminen täyttää pakkohoidon kriteerit, hänet on syytä ottaa hoitoon, vaikka hän ei itse sitä myöntäisikään. Esim. psykopaatit eivät yleensä myönnä olevansa sairaita. Siitä huolimatta heidät voidaan ottaa hoitoon, jos niin päätetään.
Jos ihminen ei ole vaaraksi itselleen tai muille, pakkohoito ei ole mielestäni perusteltua. Kriteerit ovat siis tiukat, mutta varmasti on tapauksia, joissa ei ole ollut riittäviä perusteita.
Siis, PERIAATTEESSA IHMISELLÄ PITÄISI OLLA SAIRAUDEN TUNTO. Luulisin, että jos on vakavaa itsetuhoisuutta tai psykoottisuutta, henkilö kyllä myöntää jossain vaiheessa olevansa sairas. Mutta, sekin tietysti riippuu. On kyllä ihmisiä, jotka eivät myönnä olevansa sairaita, vaikka selvästi ovat. Joskus siitä huolimatta hoito voi olla paikallaan.
Eli, pakkohoitoon pitäisi turvautua vain silloin, kun se on ehdottoman välttämätöntä. Kuten olen jo aiemmmin maininnut, aika vaikea on hoitaa ihmistä, joka ei myönnä olevansa sairas. Mielestäni sairauden myöntäminen ja tiedostaminen ovat ensimmäisiä askeleita kohti kuntoutumista. En tiedä, voiko sellainen hoito edes onnistua, jos ihminen ei myönnä olevansa sairas. Mielestäni sellaiseen ei kannattaisi pahemmin edes ryhtyä, paitsi ääritapauksissa.
Mielestäni kaikkein tärkeintä kuitenkin on se, että ihminen HYÖTYISI hoidosta. Hoitamatta jättäminen pahentaisi tilannetta ja hoitaminen puolestaan auttaisi/parantaisi.
Tämä periaatteellisella tasolla. En tiedä, että miten käytännössä pitäisi toimia, koska tilanteet ja tapaukset voivat olla hyvinkin mutkikkaita.
Hienoa, että viesteistäni on ollut hyötyä! Se on tarkoituksenikin. Kiitos myös sinulle positiivisesta palautteestasi!
Toivottavasti muutoksia tapahtuu, joista mainitsit. Muutokset ovat kuitenkin aiheellisia, erityisesti eettisessä mielessä. Hyvää jatkoa sinulle ja onnea opiskelussasi!
Kirjoitin omasta kokemuksistani ja havainnoistani. En siis yleistä ja väitä, että psykoterapeutteja ei olisi julkisella puolella. Mutta varmaan tämäkin riippuu monista asioista.
Niissä psykiatrian poliklinikoissa (ent. mtt:ssä), joissa olen ollut ei ainakaan tietääkseni ole ollut ketään psykoterapeuttia. Minulle ainakin on tullut tunne, että psykoterapeutit ovat usein yksityisiä. (Huom. usein; ei siis aina). Kokemukseni ja ajatukseni vahvistui, kun ensimmäisessä mtt:ssä väitettiin, että psyk. sairaanhoitajan luona käyminen olisi psykoterapiaa. Asiahan ei ole näin, jos hän ei ole käynyt psykoterapiakoulutusta. Eikö?
Niinpä olen jäänyt sellaiseen käsitykseen, että saadakseen psykoterapiaa täytyy mennä yksityiselle. Olisi hyvä, jos asioista saisi enemmän selkoa. Myös oma psykoterapeuttini on antanut ymmärtää, että mielenterveystoimistoissa ei anneta psykoterapiaa.
Kiintoisia ajatuksia sinulla, eiköhän se niin ole että jos ihminen nauttii elämästään eikä ole vaaraksi muille, miksi pitäisi tällainen ihminen luokitella sairaaksi tai passittaa hoitoon? Jokaisella on oikeus päättää itse milloin hoitoa haluaa. Poikkeuksena tietysti ympäristölleen vaaralliset ihmiset.
Koska minua on uhattu usean vuoden sairaalahoidolla "jos jatkan toimintaani", niin en sano mitään. Mitä sitten olisi "toimintani" ? Tulee aika jolloin kerron.
Minusta tuntuu, että hoitoa voidaan sanoa psykoterapiaksi silloinkin, kun hoidon antajalla ei ole psykoterapeuttikoulutusta. En kuitenkaan ole tästä varma. Psykoterapeutti *ammattinimikkeenä* sen sijaan on suojattu, niin että sitä eivät saa käyttää muut kuin koulutuksen hankkineet.
On se totta, että psykoterapiaa on vaikea saada julkisella puolella. Vaikeaa se on yksityiselläkin, varsinkin jos on Kelan tuen varassa, mutta julkisella vielä vaikeampaa. Psykoterapeutteja on siellä todella vähän tarpeeseen nähden.
Sekin on totta, että mielenterveystoimistoissa ei anneta varsinaista (psykoterapeutin antamaa) psykoterapiaa, ei ainakaan täällä meillä päin. Psykiatrian poliklinikat ovat kuitenkin eri asia.
Käsityksesi potilasturvan toimivuudesta on väärä. Potilaslaki kyllä on aivan mainio, mutta se miten laki käytännössä toteutuu on eri asia. Jo työntekijöiden tietoisuus potilaiden oikeuksista on riittämätön, puhumattakaan heidän kyvystään kunnioittaa noita oikeuksia. Aivan sama koskee niitä viranomaisia, joiden tulisi käsitellä valituksia. Myös potilasasiamiesten ammattitaito vaihtelee paljon.
Minun mielestäni potilaiden asema on Suomessa erittäin heikko. Itse olen tällä hetkellä kyllin hyvässä kunnossa pitääkseni huolta itsestäni terveydenhuollon viidakoissa. On kuitenkin kauheaa ajatella niitä, jotka syystä tai toisesta joutuvat tyytymään siihen kohteluun, mitä sattuvat saamaan.
mielipiteistäsi. Jotenkin lohdullinen ajatus, että sinunkin mielestäsi pakkohoito on joissakin tilanteissa tarpeen. Tämä vähentää hiukan sitä ahdistusta, jota tunnen pakkohoidettavien puolesta.
Psykoterapia on koulutetun psykoterapeutin antamaa hoitoa. Muuta hoitoa ei voi kutsua psykoterapiaksi. toki tämä on vähän saivartelua, mutta näin asia noin virallisesti on. Kyllä MTT:n työntekijöillä monella on terapiakoulutus, mutta ei sitä mainosteta. Itse en siitä erikseen mainitse ellei asiakas kysy asiaa.
Jaa, asiaa sivusta seuranneena (työtoverini toimii ko,. roolissa) en ole samaa mieltä. Omien oikeuksien perään kyseleminen on toki työlästä, mutta kyllä siihen on olemassa ihan toimiva järjestelmä ja ihmisiä jotka auttavat prosessissa.
Pakkohoitolaissa on tuo pointti myös olemassa, eli hoitamatta jättäminen vaarantaa yksilön terveyden. totta kait vapaaehtoisuus ja yhteistyö on kaiken toimivan hoidon peruspilari. Aina se ei kuitenkaan ole valitettavasti mahdollista.
kyllä nuo kuvaamasi esimerkit kuulostavat vähän kaukaa haetulta. Ei huono näkö sentään johda skitsofreniadiagnoosiin.
Samaa mieltä olen toki siitä, että ei hoidosta ole useinkaan paljoa hyötyä jos ei päästä ymmärrykseen, mistä oikein on kysymys. Vuorovaikutus ja taidot siihen molemmin puolin ovat tärkeitä. Näissä esimerkeissä on kuvattu aina vaan toinen puoli asiasta. Millainenhan olisi lääkärin versio samasta kysymyksestä?
Veikkaisinpa, että tässä voi olla varsin paljon vaihtelua henkilöiden ja paikkakuntien välillä...
Järjestelmä on olemassa, mutta sitä toteuttamassa on raadollisia ihmisiä. Potilaslaki ei toteudu käytännössä läheskään niin kuin sen pitäisi.
Myös potilasasiamiehet ovat olemassa, mutta he eivät aina ole ammattitaitoisia. Monet kuitenkin ovat.
Potilaiden saama kohtelu riippuu siitä, missä ja kenellä he itseään hoidattavat. Se riippuu myös siitä, mitä itselleen vaatii. Jos antaa kävellä ylitseen, niin myös tapahtuu.
Tästä on varmaan monia kokemuksia ja olenpa niitä toki itsekin kuullut.
Mistä voin tarkistaa tämän? Olen joskus selvittänyt asiaa, ja löysin TEO:n sivuilta vain tiedon siitä, että psykoterapeutti-nimikettä ei saa käyttää, jos ei ole koulutusta. Sellaista tietoa en löytänyt, että hoitoakaan ei silloin saa sanoa psykoterapiaksi.
Asia ei ole yhdentekevä, koska sellaisia tapauksia on tullut vastaan, että ei-psykoterapeutin antamaa hoitoa on sanottu psykoterapiaksi. Silloin asiakas tietenkin helposti olettaa, että hoidon antajalla on koulutus.
Jos olet asiakastyötä tekevä psykoterapeutti, kuten tuosta toisesta keskustelusta ymmärsin, asia on sinulle kyllä myös aivan omakohtainen. Olet tavalla tai toisella loukannut asiakkaidesi oikeuksia tai ainakin jossakin vaiheessa tulet niin tekemään. Yksikään terapeutti ei ole niin viisas, että osaisi joka tilanteessa toimia oikein.
Eri asia on sitten, valittavatko asiakkaasi koskaan ja huomaavatko edes, mitä tapahtui. Ja jos huomaavat, montako vuotta siinä välissä ehtii kulua.
Asia on niin yksinkertainen, että psykoterapiaksi saa nimittää hoitoa jota psykoterapiakoulutuksen saanut henkikö antaa. Käytännössä tämän valvominen on vaikeata. Psykoterapeutti nimike on suojattu, mutta ei termi psykoterapia. Psykoterapeuttina ei voi esiintyä kukaan jolla ei ole TEO:n hyväksymää nimikettä. Terapeutteja Suomesta löytyy joka lähtöön. Voit tehdä TEO:on valituksen jos joku käyttää nimikettä ilman oikeutta. tiedän, että käytännössä keskusteluhoitoa usein nimitetään psykoterapiaksi. Kysykää terapeuteilta millainen koulutus heillä on, ei se ole tahditonta kysyä. Ettehän vie autoannekaan huoltoon ihan kenelle tahansa.
Mitä kirjoitit on totta. Työssä on suuri vastuu.
Kaikki tekevät virheitä, niin myös minä. Asiakkailleni olen tuonut esille kyllä toiveen palautteesta jos olen toiminut epäasiallisesti tai en ole ymmärtänyt tai loukkaan jollain tavoin. Kyllä tällaisia keskusteluja aika ajoin käydäänkin. Asiat voi ymmärtää niin monin tavoin ja jos ajattelet, että hoidosssa on koko ajan kysymys hyvin henkilökohtaisista asioista niin on päivänselvää että aina välillä näihin törmätään. Olen ymmärtänyt potilasasiamiehen kautta, että eivät ihmiset valita niinkään virheistä vaan enemmän epäasiallisesta kohtelusta tai sivuuttamisesta. Pieni sana anteeksi korjaisi useinkin tilanteen.
Mikä laki tai sääntö se on, joka kieltää hoidon nimittämisen psykoterapiaksi, jos hoidon antaja ei ole psykoterapeutti?
että olet varta vasten toivonut palautteen antamista ja ottanut itse puheeksi sen, että voit toimia epäasiallisesesti. Tekisivätpä kaikki terapeutit samoin.
Potilaiden oikeuksien loukkaamisessa ei kuitenkaan ole kysymys mistään monin tavoin ymmärtämisestä. Sen sijaan on kysymys terapeutin tietämättömyydestä ja/tai pahuudesta.
Niin, en ole nyt varma tästä asiasta. Olen luullut, että mtt ja psyk. pkl on sama asia. Olen saanut jostakin käsityksen, että psyk. pkl olisi uusi nimi mtt:lle. Ainakin Keravalla entinen mtt on nykyään psyk. pkl. Kyseessä sama paikka ja samat työntekijät. Onko näin, vai olenko käsittänyt asian väärin?
Jos on myös tai pelkästään itselleen vaaraksi, voi joutua hoitoon.
Jos taas on pelkästään muille vaaraksi, aina ei joudu välttämättä hoitoon vaan esim. vankilaan. Kuten aiemmin olen maininnut, pitää täyttää tietyt kriteerit hoitoon joutumisesta.
Psykopaattienkin paikka tuntuu olevan enemmän vankilassa kuin hoitolaitoksissa. Pelkkä muille vaaraksi oleminen ei voi aina riittää perusteluksi, vaan pitäisi todennäköisesti olla muitakin merkkejä mielisairaudesta. Esim. on vaaraksi myös itselleen ja että hoitamatta jättäminen pahentaisi sairautta. Ja että hoidosta olisi jotain hyötyä (kiistanalainen asia).
Jos pelkästään muille vaaraksi oleminen riittäisi perusteeksi pakkohoitoon, niin silloinhan kaikki psykopaatit otettaisiin hoitoon. Näin ei tietääkseni ole, vaan hoitoon määrääminen on tapauskohtaista. Tuskinpa kellään on epäilystä siitä, että psykopaatti on mielisairas. Silti sellaista ei aina hoitoon määrätä. Yksi pakkohoidon kriteeri ei siis riitä, vaan täytyy olla muitakin.
Tosin, varmaan tästäkin asiasta voidaan olla montaa eri mieltä, en tiedä.
Siis eihän lait ja periaatteet riitä vielä siihen, että ihmisiä kohdellaan hyvin ja että heidän oikeutensa huomioidaan. Ei todellakaan.
Minullakin on kokemuksia potilaan oikeuksien rikkomisesta. Jos hoitoalan ihmiset kunnioittasivat potilaitaan, miksi sitten tehdään paljon valituksia? Ja, erityisesti, miksi valituksia viedään useinkin korkeammille tahoille, jos potilasasiamies kerran myöntää potilaan oikeuksien rikkomisen tapahtuneen?
Olen samaa mieltä kuin sinäkin. Ei mikään laki riitä käytännön toimivuuteen. Vaihtelevuutta voi olla hyvinkin paljon paikkakunnista ja henkilöistä riippuen. Myös se, miten vaikeasta/epäselvästä tapauksesta on kyse, vaikuttaa päätöksiin.
Näinhän se on, jos tämä rikoksen aikaansaama kostonhimo unohdettaisiin ja murhaajat yms. passitettaisiin hoitoon, saavutettaisiin varmasti yhteiskunnan kannalta parempi lopputulos. Mielisairas ihminen tuskin parantuu vankilassa.
Huono näkö voi hyvinkin olla kaukaa haettu ja älytön väite, mutta ehkä silti tutkimisen arvoinen. Näitä tutkimuksia, kun nykyään tehdään mitä kummallisemman tuntuisia. TÄnään tuli uutisotsikoihin mielenkiintoinen tutkimus, jossa odottavan äidin flunssan todettiin mahdollisesti aiheuttavan lapsella skitsofreniaa. Tämäkin tuntuu hieman kaukaa haetulta, mutta ehkä siihen on hyvät perustelut? Pidetäänhän skitsofrenian aiheuttajaa tällä hetkellä biologisena eikä niinkään henkisenä. Niin, esimerkeissä on kieltämättä melko yksipuolinen kuvaus tapahtumista, mutta voi johtua osittain siitä, että avointa ja tasapuolista keskustelua lääkärin kanssa ei potilaalla ole tarpeeksi ollut.
Joo, tuo epidemiajuttu on jo vanha asia. En
nyt muista tarkemmin yhteyksiä, mutta esim. taisi olla vuosi 1957-58 jolloin oli paha flunssaepidemia ja väitetään sen olleen yhteydessä tuossa ikäkohortissa skitsofrenian kanssa. Tästä ollut tutkimus julkisuudessa jo vuosia sitten. Kyllähän yksilönkehitys on monimutkainen ja haavoittuva prosessi, jossa tietyssä kriittisessä kohdassa tulevalla mällillä voi olla suurtakin vahinkoa (esim. talidomidi pahimpana esimerkkinä).
Nuo aistien toiminnat ja psykoottiset häiriöt ovat toki kieltämättä kiintoisia, en tullut sitä riittävästi ajatelleeksi kun kirjoitin tuon vastauksen. Onhan häiriöt (auditiiviset, kinesteettiset, haju-, näkö- ja makuharhat) aistihavaintoja kaikki ja toki voisi olla myös itse aistien toiminnoilla merkitystä näille. Tämä voisi olla jopa todennäköistä. Esim. kuvantamistutkimuksissa on todettu kuulo- ja puhealueiden aktivoitumista hallusinaatioiden aikana. Todennäköisesti tutkimus tuottaa uutta ja mielenkiintoista vielä tulevaisuudessa. Otan tältä osin sanojani hieman takaisin.
mielenkiintoinen teoria asiasta tuli mieleeni, eli ns. sensorisen integraation teoria, jossa esim. neurologisia oppimisvaikeuksia selitetään juuri aistihavaintojen organisoitumattomuuden kautta. tätä samaa teoriaa voisi yrittää kenties soveltaa juuri esim. skitsofreniaan tai traumamuistoihin, jotka jäävät aistikanaviin pyörimään eivätkä integroidu osaksi omaa biografista historiaa. Tässä näin nopeasti haja-ajatuksia asiasta vielä.
Minun käsittääkseni mtt on kaupungin tai kunnan oma organisaatio. Psykiatrin pkl taas on esim. yliopistosairaalan osa, ja sen omistajana on valtio tai kuntayhtymä (en tiedä kumpi).
Onhan mahdollista, että Keravan mtt olisi siirtynyt tiloineen ja työntekijöineen uudelle omistajalle ja muuttunut siten psykiatrian pkl:ksi.
Tuohon mitä sanot valitusten määrästä voisi lisätä, että valitukset ovat vain jäävuoren huippu. Vain murto-osa tapahtuneista rikkomuksista johtaa mihinkään valitukseen. Tämä on myös hyvin ymmärrettävää, sillä valittaminen on raskasta. Yksi syy on se, että valittajaa ei useinkaan oteta tosissaan, vaan ongelmat voidaan laittaa hänen omaksi syykseen.
Täytyy oikaista yksi väärinkäsitys, joka sinulla ilmeisesti on potilasasiamiehen roolista. Potilasasiamiehen tehtävänä on vain auttaa valitusten tekemisessä, ei ratkaista niitä. Valitukset osoitetaan terveydenhuoltoyksikön johtajalle ja/tai lääninhallitukselle.
Mielenkiintoinen tuo viimeinen virkkeesi. Olen itse kokenut juuri tuon asian, mutta en ole osannut ajatella sitä noin. On todella ongelmana, että tapauksen vaikeus vaikuttaa päätöksiin: ei haluta ottaa kantaa vaikeisiin asioihin, vaan ne pyritään lakaisemaan maton alle. Kuitenkin kysymys voi olla isoista ja tärkeistä asioista. Suurimmat pahanteot terveydenhuollossa ovat kai juuri niitä, jotka tapahtuvat hienovaraisessa ja verhotussa muodossa. Niitä on vaikea ensinnäkin pukea sanoiksi, jotta voisi valittaa, ja virkamiesten suhtautuminen on kaiken lisäksi torjuvaa. Maailma on paha.
Joo, varmasti valitukset ovat vain huippu varsinaisesta vääryydestä. Suomalaisethan eivät paljon valita, vaikka siihen olisi isokin syy. Ja kuten sanoit, valitus voidaan laittaa valittajan omaksi viakseen.
Niin, olen käsittänyt väärin tai sitten systeemi ei ole tarpeeksi tuttu. Olen kyllä ollut potilasasiamiesten kanssa yhteydessä, mutta silti se ei ole näköjään tarpeeksi hahmottunut. Mutta onko se ihme, kun ajattelee miten rasittava ja monimutkainen systeemi on? Minua ainakin ärsyttää, kun ajattelenkin miten pitäisi juosta luukulta luukulle.
Vaikeat asiat ovat mielestäni kaikkein tärkeimpiä, koska niissä esiintyvät usein eettiset kysymykset. Siksi ne pitäisi ottaa vakavasti ja pyrkiä vaikuttamaan jopa laajemmalla tasolla. Monikaan ihminen ei tule varmaan edes ajatelleeksi miten kauaskantoisia seurauksia mielenterveysongelmaisen "hoidolla" voi olla. Samoin kuin sillä, että etiikka on syrjässä edelleenkin. Lobotomiastakaan ei luovuttu etiikan ja seurausten vuoksi, vaan lääkkeiden takia. (ETENE:n selvitys)
Soitin tänään Potilasliittoon ja keskustelin valittamiseen liittyvistä ongelmistani. Siellä oleva henkilö käytti tästä järjestelmästä nimitystä näennäisjärjestelmä. Minusta se on osuva ilmaisu.
Järjestelmän näennäisyyttä kuvaa esimerkiksi se, mitä minun kantelulleni tapahtui lääninhallituksessa. Päätös, jonka sain, vastasi vain osaan siitä, mistä olin kannellut. Kaikkein vaikeimmat ja tärkeimmät asiat, jotka olivat juuri eettisiä ongelmia, oli jätetty huomiotta. Päätöksen täydentämisestä kieltäydyttiin. Menettely oli laiton, mutta näin kuitenkin tehtiin. Päätöksen sisällössä kuvastui sen laatijan suuri asiantuntemattomuus ja avuttomuus. Mikä ihmeellisintä, päätöksen oli ilmeisesti käytännössä laatinut yksi ainoa henkilö. Minun suunnattoman tärkeä asiani oli siis yhden ymmärtämättömän henkilön hallinnassa!
Potilasliiton henkilöllä oli myös se käsitys, että todellinen ymmärrys potilasasioista on vain joillakin harvoilla. Hoitoetiikasta on esim. olemassa valtavasti hyviä kirjoja, mutta ilmeisesti tietous, ja halu tietää, puuttuu niiltä, jotka käyttävät valtaa (virkamiehet, poliitikot). Ihmettelenkin, miten on mahdollista, että näinkin hyvä potilaslaki on saatu aikaan! Mistä siihen tarvittu voima ja viisaus on löytynyt?
Se, että terveydenhuollon tilanne on tämä kuin on, vain lisää ihmisten terveysongelmia. Ihminen, jota sorretaan liikaa, sairastuu. Energiaa hän joutuu joka tapauksessa käyttämään kokemuksistaan toipumiseen. Kuitenkin terveydenhuollossa toimivien pitäisi olla parantajia ja auttajia!
Kiva kuulla käytännön kokemuksia, jotka puhuvat karua kieltään tätä koko ajan maailmanlaajuisesti nopeasti kasvavaa mielialalääkitystä vastaan. Medikalisoituminen järjettömässä mittakaavassa ja rajut ihmiskehoa vahingoittavat sähköshokit ovatkin ne huolestuttavimmat ilmiöt näiden mielensä kanssa kamppailevien ihmisten "hoitamisessa". Nyt valtionvallankin pitäisi ehdottomasti herätä näkemään ja katsomaan tälläkin sektorilla (mielenterveyspuolella)tapahtuvia tosi asioita. Ei tämä maa eikä muu maailmakaan tällä medikalisoitumisella ja ihmiskehoja vahingoittamalla tule mitään hyvää ja rakentavaa saamaan aikaiseksi. Tämä vaan on fakta asia, jonka voi ymmärtää järjelläkin, edellyttäen tietenkin, että on valmis katsomaan tosi asioita.
Minkä verran mahdat oikeasti tietää sähköhoiodosta ja sen käytöstä kun noin kirjoitat?
Sitähän käytetään psykiatriassa tosi vähän ja käyttökohteissa (vakava hoitoresistentti masennus, katatonia johon potilas voi oikeasti kuolla) sillä on aivan ylivoimaisesti paras teho käytettävissä olevista hoitomenetelmistä. Keskusteluterapia ei auta pätkääkään noissa tilanteissa kun ihminen on jo vuorovaikutuksen tavoittamattomissa. On niin helppoa heittää ajatuksia hengessä ... yksi lensi yli käenpesän ja kaikki ovat heti samaa mieltä, että onhan se kauheata, kun tosiassa ei tiedä yhtään mitään itse substanssista.
Niinpä niin. En kyllä itse tule koskaan kokeilemaan kyseistä "hoitomuotoa", never. Näkeehän sen nyt kaikki tietävä psykologi niistä ihmisistä, jotka
ovat siinä järjettömyydessä olleet. Muutama tuntemani ihminen on siinä ollut ja ei näytä kyllä hyvältä. Ovat nykyisin käveleviä ruumiita. Herää sinäkin ruususen unestasi näkemään faktat.
Vai sähköshokkihoito vähenemään päin. Pari vuotta sitten oli oikein sanomalehti Keskisuomalaisessa artikkeli missä kerrottiin, että sähköshokkihoitoa on lisätty kun lääkkeissä ei kuulemma riitä teho! Et sillei parahin psykologi.
Ihan näin mielenkiinnosta, mitenkään sähköhoitoon kantaa ottamatta, kysäisen: Mitenkäs suhtaudut sitten siihen, kun ihmisiä elvytetään kuoleman rajoilta antamalla sähköshokkeja? Siis silloin, kun pyritään käynnistämään pysähtynyt sydän antamalla sähköshokkeja?
Vastauksen kysymykseesi saat kuule päätellä ihan itse.
Televisiotoimittaja Hermunen oli sähköhoidossa masennuksensa vuoksi eikä hän näyttänyt ohjelmissaan ruumiilta. Yksikään tuntemani ECT-hoidon läpikäynyt potilas ei näytä ruumiilta. En ole löytänyt tällaista sivuvaikutusta kirjallisuudestakaan.
Voisiko olla mahdollista että olisit erehtynyt?
En mielelläni laita sanoja toisten ihmisten suuhun tai ajatuksia heidän päähänsä... Siksi haluaisin kuulla sinun mielipiteesi sinulta itseltäsi yrittämättä sitä arvailla. Arvaukset kun voivat mennä pahasti metsäänkin - parempia vastauksia saa kysymällä.
Että... Voisitko ystävällisesti kertoa mielipiteesi? Kiinnostaisi tietää...
Minulla myös huonoja kokemuksia hoidossa. Monesti ollaan käsketty unohtamaan koko asia, mutta asiallinen keskustelu hoitojen haitoista ja hyödyistä on paikallaan ja onhan pakkohoito aina vapaudenriisto ja siten myös ihmisoikeuskysymys.
Valitettavan monesti lääkärit ja hoitajat ovat keskivertotyhmiä ihmisiä ja siltikin kokevat olevasa huomattavasti muita parempia. Todellisuudessa älykkään ja hyvävointisen ihminen tulkitaan keskivertotyhmissä piireissä vinksahtaneeksi vaikka totuus on jälleen päinvastainen.
Itse lopetin lääkkeiden syönnit oma-aloitteisesti viime keväänä. Mitään laitoshoitoa en ole koskaan tarvinnut, diagnoosina oli depressio.
Lääkityksenä oli sillä hetkellä efexor 150 mg tarvittaessa stilnoct koska unihäiriöt olivat alkaneet hankaloittaa elämää. Joskus tuli viilleltyä itseään, ei mitenkään pahasti, ihan noin vaan kipua aiheuttaakseni. Myös itsetuhoisia ajatuksia oli jonkin verran junan alle hyppäämisestä/hirttäytymisestä mutta ei mitään toteutusasteella olevaa.
Aika paljon tuli surffattua itsekkin lukemassa näitä keskusteluja lääkkeistä mm. tukiaseman sivuilla missä ihmiset vertailivat lääkkeiteään niinkuin pikkutytöt meikkejä ikään. Itse olen käyttänyt cipramilia, efexoria, remeronia, fevarinia, oxepamia ja stilnoctia yhdessä ja erikseen erilaisilla annoksilla.
Jossain alitajunnassa se ajatus kypsyi ja sitten eräänä iltana minut valtasi vahva tunne siitä, että nyt tässä kuviossa on jotain perustavanlaatuisesti pielessä ja että meinaanko tosiaan narskutella näitä pillereitä koko lopun ikäni kun eivät tunnu edes auttavan kunnolla.
Sinä iltana loppu lääkkeet sitten kerta heitolla. Ensimmäisenä viikkona oli huimausta enkä myöskään ilman lääkkeitä nukkunut paljoakaan. Öisin tuli piirreltyä paljon kynttilänvalossa, opetelin tekemään valkosipuleitakin.
Uniongelmat poistuivat kuitenkin vähitellen ja efexorin poistumisen myötä ahdistus. Tätä nykyä voin jo melkein kohtalaisesti. Itse uskon vahvasti, että efexor on aiheuttanut minulle huomattavasti enemmän pahaa kuin hyvää (remeronista tosin oli paljonkin hyötyä) mutta silti söin sitä silti kuuliaisesti puolisentoista vuotta.
Uskon myös efexorin aiheuttaneen ongelmia viiltelyn muodossa koska lääkkeen myötä menetti kosketuksen omiin tunteisiinsa. En ole koskaan viiltänyt itseäni muutoin kuin lääkityksen aikana.
Itse voin kyllä syödä lyhytaikaisesti tuota remeronia pahimpaan hätään jatkossakin jos tulee tarve, mutta se mitä tästä lääkepelleilystä opin on se, että näihin lääkkeisiin pitää suhtautua aika suurella vakavuudella. Mielialalääkkeet eivät ole oman kokemukseni mukaan ihan niin täsmälääkkeitä kuin minun annettiin ymmärtää ja joskus ne voivat sotkea ihmisen päätä aika pahasti. Lääkäritkin näyttävät olevan aika hölläkätisiä noiden reseptien suhteen...
Ja sitten on näitä tapauksia missä määrätään potilaille bentsoja vuosikausiksi ja ihmetellään kun aina vaan ahdistaa. Yhden narkomaanin olen tässä elämässä auttanut selville vesille ja tiedän kyllä mikä sen ahdistuksen oikeasti aiheuttaa.
Tässä vielä linkki sivulle joka pisti aikanaan ajattelemaan:
http://www.journals.apa.org/prevention/volume1/pre0010002a.html
Käyttämieni lääkkeiden sivuoireista vielä. Käytin siis ensin risperdalia 4 mg / päivä ja sen jälkeen zyprexaa 10-15 mg / paivä. Päätin, etten muita lääkkeitä enää kokeilekaan, kun niiden vaikutukset ovat ennakolta kutakuinkin samoja. Monen mielestä annokseni olivat vielä kohtuullisen pieniä, varsinkin kun kyseessä on 90 kg mies eikä mikään hento nainen. Mutta se on ehkä niin yksilökohtaista...joka tapauksessa oireeni olivat selviä:
ajattelemisen vaikeus, toimintakyvyttömyys, avuttomuus, väsymys, tokkuraisuus, puheen epäselvyys ja hitaus, lihasnykimiset, välinpitämättömyys, keskittymiskyvyn heikkous, ahdistus, jäykkyys ja lihominen
Suurelta osin näistä seurauksena ensimmäiset itsemurha-ajatukseni koskaan, joko viiltämällä tai hyppäämällä parvekkeelta. Silloin se ei olisi tuntunut miltään, mutta onneksi taistelin ja mietin, että josko odotetaan vielä parempaa.
Että ei siinä ole nauramista, kun pumpataan mielialalääkkeitä ihmisille holtittomasti ja varsinkaan kuuntelematta potilasta! Näin minä koin oman hoitoni.