Hei olen 18v lukiolainen ja mua on alkanu tässä viimeaikoina mietityttämään tämmönen asia, koska olen huomannut itsessäni piirteitä jotka saattaisivat viitata sosiopatiaan tai johonkin muuhun sosiaalisuus häiriöön.
Elikkä siis mä en ole täysin tunteeton, kuten ymmärtääkseni sosiopaatit usein ovat, eli kykenen rakastamaan ja oikeastaan nautin läheisyyden tunteesta, mutta olen huomannut, etten pysty muodostamaan erittäin isoa sidettä ihmisiin tai muihin asioihin ja tärkeintä minulle on itseni hyvin vointi. Saatan joskus itkeä hyvälle tarinalle, mutta en välttämättä sukulaisen tai läheisin kuolemalla ja tiedät, ettei tämä ole aivan normaalia.
Mulle usein mun koulunkäynti tai muut harrastukseni saattavat mennä ihmissuhteiden ohi ja saan suoriutumisesta tietynlaista nautintoa mitä muualta en saa. Aivan, kuin tuntisin itseni muita älykkäämmäksi, vaikka todellisuudessa en varmaankaan ole, mutta paheenani on katsoa muita alaspäin. Mä pystyn motivoitumaan tiettyihin kouluaineisiin poikkeuksellisen paljon ja näiden aineiden opettajat pitävätkin minua ihmeiden tekijänä, mutta kaikki muut aineet raahaavat 5-6 maissa koska en saa mistään tarpeeksi motivaatiota tehdäkseni ne kunnolla.
Mulla on ystäviä jotka ovat kokeneet elämässään paljon ja surevat sitä, mutten pysty mitenkään ymmärtämään heitä tai reakoimaan siihen ja tämä on etäyttänyt välejäni näihin ihmisiin. Vihaan suurintaosaa ihmisistä joita tunnen enkä tule toimeen monenkaan kanssa, ensi kertaa ihastuinkin vasta 17 vuotiaana, siihen asti kaikkien perheeni ulkopuolella olevien ihmisten olemassa olo on ollut minulle lähes yhdentekevää.
Olen kasvanut erittäin uskonnollisessa ja perinteikkäässä perheessä, mutten ikinä ole pystynyt osallistumaan tähän samallta tavalla koska mieleni ei vain salli niin epäloogista toimintaa.
Mulla on erittäin iso taipumus valehteluun ja saan siitä jostainsyystä nautintoa, että voin luoda valheellisia verkkoja ja näin manipuloida ihmisiä.
Nautin elämästä hyvin paljon, enkä ikinä ole ollut masentunut. Olen suunnitellut elämääni hyvin pitkään ja tiedän aina mitä aijon tehdä seuraavan 5 vuoden aikana ja olen näin ollen suunnitelmissani myös hyvin päättäväinen.
Olen usein hyvin tylsistynyt tai ikävystynyt jos en saa toteuttaa haluamiani asioita Juuri niinkuin minä sen haluan tehdä ja tähän kutinaan ei ole muutalääkettä, kuin joko saada sitä haluamaa tekemistä oli se sitten taidetta, säveltämistä tai esseitä tai iso määrä nikotiinia.
Eli siis tunnistatteko näistä olemuksista mitään outoa, vai olenko huolissani aivan turhaan. Olen miettinyt, että kannattaako minun käydä puhumassa huolestani koulupsykologin kanssa. En kuitenkaan erityisesti välitä, vaikka minulle todettaisiin jonkinkaltainen sosiaalisuus häiriö, kuhan se ei ole esteenä suunnitelmilleni.
Elikkä siis mä en ole täysin tunteeton, kuten ymmärtääkseni sosiopaatit usein ovat, eli kykenen rakastamaan ja oikeastaan nautin läheisyyden tunteesta, mutta olen huomannut, etten pysty muodostamaan erittäin isoa sidettä ihmisiin tai muihin asioihin ja tärkeintä minulle on itseni hyvin vointi. Saatan joskus itkeä hyvälle tarinalle, mutta en välttämättä sukulaisen tai läheisin kuolemalla ja tiedät, ettei tämä ole aivan normaalia.
Mulle usein mun koulunkäynti tai muut harrastukseni saattavat mennä ihmissuhteiden ohi ja saan suoriutumisesta tietynlaista nautintoa mitä muualta en saa. Aivan, kuin tuntisin itseni muita älykkäämmäksi, vaikka todellisuudessa en varmaankaan ole, mutta paheenani on katsoa muita alaspäin. Mä pystyn motivoitumaan tiettyihin kouluaineisiin poikkeuksellisen paljon ja näiden aineiden opettajat pitävätkin minua ihmeiden tekijänä, mutta kaikki muut aineet raahaavat 5-6 maissa koska en saa mistään tarpeeksi motivaatiota tehdäkseni ne kunnolla.
Mulla on ystäviä jotka ovat kokeneet elämässään paljon ja surevat sitä, mutten pysty mitenkään ymmärtämään heitä tai reakoimaan siihen ja tämä on etäyttänyt välejäni näihin ihmisiin. Vihaan suurintaosaa ihmisistä joita tunnen enkä tule toimeen monenkaan kanssa, ensi kertaa ihastuinkin vasta 17 vuotiaana, siihen asti kaikkien perheeni ulkopuolella olevien ihmisten olemassa olo on ollut minulle lähes yhdentekevää.
Olen kasvanut erittäin uskonnollisessa ja perinteikkäässä perheessä, mutten ikinä ole pystynyt osallistumaan tähän samallta tavalla koska mieleni ei vain salli niin epäloogista toimintaa.
Mulla on erittäin iso taipumus valehteluun ja saan siitä jostainsyystä nautintoa, että voin luoda valheellisia verkkoja ja näin manipuloida ihmisiä.
Nautin elämästä hyvin paljon, enkä ikinä ole ollut masentunut. Olen suunnitellut elämääni hyvin pitkään ja tiedän aina mitä aijon tehdä seuraavan 5 vuoden aikana ja olen näin ollen suunnitelmissani myös hyvin päättäväinen.
Olen usein hyvin tylsistynyt tai ikävystynyt jos en saa toteuttaa haluamiani asioita Juuri niinkuin minä sen haluan tehdä ja tähän kutinaan ei ole muutalääkettä, kuin joko saada sitä haluamaa tekemistä oli se sitten taidetta, säveltämistä tai esseitä tai iso määrä nikotiinia.
Eli siis tunnistatteko näistä olemuksista mitään outoa, vai olenko huolissani aivan turhaan. Olen miettinyt, että kannattaako minun käydä puhumassa huolestani koulupsykologin kanssa. En kuitenkaan erityisesti välitä, vaikka minulle todettaisiin jonkinkaltainen sosiaalisuus häiriö, kuhan se ei ole esteenä suunnitelmilleni.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Jos ei sukulaisiaan ole erityisemmin tuntenut, reagoi kuten kenen tahansa vieraan kuolemaan; ikävä juttu. Muu olisi teeskentelyä. Eri asia on lähiperhe, joiden kanssa on elänyt...
Valehtelu on ikävää ja kieroutuneen ihmisen merkki. En ole koskaan ymmärtänyt siitä saatua iloa??? Mielestäni se nyt vaan on tyhmää valehdella. Eihän siitä kukaan hyödy!!!
Toivottavasti et saakaan ystäviä, jotka luottaa sinuun. Et todellakaan ole luottamuksen arvoinen, etkä rakkauden! Ei kukaan pystykään rakastamaan "ilkeää ja valehtelevaa ihmistä." Se on parasta hyvksyä ellet lopeta valehtelua! Mutta ehkei sinua haittaa vaikka rakkaudettomaksi elämäsi jäisikin.
Kiitos vaan "asiallisesta" viestistä :D mutta joo totesin tuon, etten reakoi läheisten kuolemiin, sillä kokemuksella mikä mulla on kaikkien isovanhempieni kuolemasta.
Yleensä en kuitenkaan valehtele lähimmille ystävilleni paljoakaan vaan avaudun asioista joita en muille yleensä kerro. Perheeni ja muut yksilöt ovat eri juttu. Ymmärrän kyllä, ettei valehtelusta ole mitään hyötyä, mutta saan siitä jotain nautintoa, että saan niiden avulla ohjailtua toista ihmistä.
Olenko käynyt kirjoittamassa tänne huomaamattani? O_o
Tuo on kuin suoraan elämästäni, paitsi että olen vasta 17- vuotias. Ja todellakin, olen nyt ihastunut ensimmäistä kertaa ja se on ihan suoraan sanottuna perseestä...
Jonkinlaiseksi sosiopaatiksi olen itseäni arvellut, mutta loppujen lopuksi en ole mielestäni mitenkään kylmä. Tunteeton olen sinällään, että en oikeastaan välitä mistään. Eli jos läheinen kuolee, niin en ajattele asiaa sen enempää, koska eihän sille enää mitään mahda.
Eroa meissä on se, etten nauti elämästä kuin harvoin. En silti ole masentunutkaan. Eläminen vain vaikuttaa jotenkin tyhjältä, turhalta ja ärsyttävän epämääräiseltä.
Eli en kyllä osaa varmasti sanoa, että oletko sosiopaatti vai et, mutta ihan mielenkiinnosta haluan kysyä, että tunnetko ikinä syyllisyyttä?
Mä en oikein tiedä mistä mun pitäisi tuntea syyllisyyttä? Kaikki "pahat" tekoni ovat pahoja vain tässä kulttuurillisessa käsityksessä. Filosofia toisin, kuin tiede muuttuu jatkuvasti ja jokaisella aika-kaudella ja kulttuurilla on omansa. Oikeaa ja väärää ei ole olemassakaan, asioita vain tapahtuu satunnaisessa järjestyksessä. Mä elän elämääni niinkuin parhaaksi näen, mitä muuta mä voisin tehdä? Mä haluan nauttia elämästäni ennen, kun valot sammuvat.
Kyllähän asia on niin että valehtelemalla ja manipuloimalla voi päästä haluamiinsa tavoitteisiin. Luultavasti siksi en ole pärjännyt elämässä kun en ole hyvä valehtelemaan ja manipuloimaan toisia ihmisiä toimimaan haluamallani tavalla. Vois kyllä opetella sen taidon niin saavuttaisin niin paljon enemmän elämässäni.
Tähän asti olen ollut niin empaattinen ettei minusta ole ollut tuollaiseen. Nyt tuntuu siltä että olen pikkuhiljaa elämän vastoinkäymisien myötä menettämässä empaattisuuttani enkä jaksa olla pahoillani jos toiset ihmiset kärsii koska minäkin kärsin kaiken aikaa. Haluaisin pyrkiä siihen etten enää oikeastaan välitä yhtään mitä teen missäkin tilanteessa.
Tuo on totta. Liian kilttiä ja avuliasta potkitaan päähän ja pidetään"yksikertaisena." Suurin osa käyttää toisia surutta hyväkseen. Jos ei sitten suostukaan päällepäsmärien sätkynukeksi, alkaa kamala syyllistäminen ja jossei sittenkään suostu, välit katkeaa. Näin on minulle käynyt.
Vuosien varrella sitä on saanut pettyä niin naisiin (muka ystäviin) kuin miehiin. Minusta on tullut tietyllä tapaa välinpitämätön, en todellakaan välitä tuon taivaallista miten ilkeillä ja omahyväisillä ihmisillä menee. Mukavia ihmisiä edelleen empatisoin ja tietysti lapsia ja eläimiä. Yritän auttaa niitä joilla menee huonosti.
Elämässä toden totta jokainen on oman elämänsä seppä, ja tosi yksin jos ei ole omaa perhettä syystä tai toisesta. Kukaan ei oikeasti välitä eikä tahdo auttaa.... päinvastoin tykkäävät potkia potkittua entisestään päähän. Joskus olen miettinyt, ettei kaikki niin kutsutut ihmiset taida sittenkään olla ihan samaa lajia..... toiset on kuin häiriintyneitä simpansseja ja harvat on inhimillisiä ihmisiä.
Aloittaja voisi käydä tappamassa ihmisen, jos et saa tunnontuskia teostasi olet valitettavasti sosiopaatti.
Onneks mä en nauti tappamisesta :D
Mullakin on ollut välillä sellainen olo että olen varmaan psykopaatti. En aina kykene tuntemaan mitään muuta kuin inhoa mutta en kyllä nauti valehtelemisesta. En myöskään koe empatiaa kovin usein vaikka mitä olisi kenelle sattunut. Sitten taas joskus kykenen tuntemaan liian voimakasta empatiaa että saatan itkeä jos jokin ohjelman hahmo telkkarissä vaikuttaa surkealta.
Nyt myöhemmin olen oppinut että kyse ei ole siitä että olisin psyko, mulla vaan tulee jotain tunne lukkoja jolloin en pysty välittämään kenestäkään paitsi itsestäni. En kirjaimellisesti edes reagoisi mitenkään ihmeellisesti jos joku mulle vieras ihminen jäisi auton alle vieressäni. Nää tunne lukot on mulla päällä 70% ajasta.
Kuulostaa siltä, että onhan meitä moniakin :D Luin jostain, että noin yksi kahdestasadasta on hieman sosiopaattinen, kun taas psykopaatteja Suomen väestöstä on vain jtn 2-3%
Tunnistan monia mainitsemiasi piirteitä itsessäni. En tunne empatiaa, vaikka minulla onkin aika vahva käsitys oikeasta ja väärästä. Eli olen kuitenkin moraalinen ihminen. En ikinä ole kuitenkaan pystynyt samaistumaan ystävieni ongelmiin ja suruihin. Tiedän, että he ovat surullisia, ja haluaisin heidän olevan iloisia, mutta en osaa reagoida mitenkään. TIedän, että minun pitäisi pystyä jollakin tapaa samaistumaan heidän tilanteeseensa, mutta en vain osaa. Olen huono lohduttamaan, vaikka yritänkin (sillä tiedän, että niin kuuluisi tehdä). Sisimmässäni olen kuitenkin aivan hukassa, vaikka koittaisinkin esittää olevani empaattinen ja lohduttavani. Lopputuloshan on joka tapauksessa sama, ystäväni saavat lohdutusta, eivät vain huomaa todellista empatianpuutettani. Hyvin usein kuitenkin saatan itkeä elokuvien tai kirjojen hahmojen kohtaloita tai onnellisten loppujen vuoksi. En kuitenkaan osaa itkeä läheisten sukulaisten kuoleman vuoksi. Pidän sitä oikeastaan itsekkäänä, itkeminen on lopulta omaa ikävää, kuolluthan ei enää kohtaloaan murehdi (oman tieteellisen käsitykseni mukaan, uskovaiset yms ovat tietenkin oikeutettuja mielipiteisiinsä).
Suurin osa ihmisistä ärsyttää minua ja katson heitä alaspäin. Arvostan sivistynyttä käytöstä ja kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä ja itse käyttäydyn aina arvojeni mukaan (en siis näytä halveksuntaani, edes niille, jotka näyttävät). En kuitenkaan ole täysin tunteeton, rakastan poikaystävääni ja ystäviäni, mutta en osaa olla ajattelematta, rakastanko heitä oikeasti, vai tarvitsenko vain ihmisiä lähelleni. En ennen tullut toimeen ihmisten kanssa huonon itsetuntoni ja ujouteni vuoksi, nykyään tulen, jos haluan. Epäilen, että koulukiusaaminen (yläasteella koulumenestyksen vuoksi) on kovettanut minut ja siksi olen lukinnut tunteet jonnekin nurkkaan itseni satuttamisen pelossa. Suhtaudun yleensä asioihin kylmän järkevästi. Mainitsisin myös taipumuuteni pelottomuuteen, mikä ei sinänsä järkevää olekaan.
Moraalini mukaan ihmisiä ja heidän omaisuuttaan ei saa loukata tai niihin kajota. Tappaminen on väärin ja ikävää, omaisuuden ryöstäminen raivostuttaa. Eläimistä en välitä, eläkööt itsekseen luonnossa. En pidä eläinrääkkäyksestä, mutta en ole eläinrakas enkä usko voivani tuntea mitään tunteita eläimiä kohtaan. Ihan kivan näköisiä otuksiahan suuri osa on. En ymmärrä eläinrakkaita ihmisiä, jotka tekopyhästi saarnaavat ja itkevät eläinten oikeuksien puolesta, kun maailmassa kuolee miljoonia lapsia nälkään.
Olen aina ollut erittäin kunnianhimoinen ja onnekseni hyvin lahjakas. Koulussa olen ollut aina luokkani paras käytännössä töitä tekemättä. Pidän itseäni keskivertoa älykkäämpänä, ja tiedän, ettei niin saisi sanoa enkä halua vaikuttaa itserakkaalta. Halveksun itserakkaita ihmisiä. Olen erittäin tieteellinen, lääkäriksi aion (älkää huolehtiko, tulevat potilaani :D ). Olen myös hyvin luova ja lahjakas piirtämään, eipä sillä mitään merkitystä ilmeisesti sosiopatian kanssa ole. Ystävieni kesken olen erittäin huumorintajuinen ja hauskaa seuraa, minulle on helpompi kuitata kaikki huumorila, kuin oikeasti paneutua keskusteluun. Toisaalta rakastan syvällisiä keskusteluja, joissa pääsen esittämään mielipiteitäni (joita on paljon) esim politiikasta yms. Jaksan myös kuunnella ystävieni huolia, vaikka todellisuudessa en empatiaa tunnekaan.
Olenkin siis miettinyt mahdollista sosiopatiaa. En tunne empatiaa, mutta kuitenkin tiedän, että pitäisi tuntea. Sosiaalisten tilanteiden tajuni on erittäin hyvä, osaan lukea ihmisiä ja tiedän tarkkaan, mitä sanoa missäkin tilanteessa saadakseni, mitä haluan tai miellyttääkseni ihmisiä (saadakseni, mitä haluan). Todennäköisesti ylianalysoin. Elämää rakastan, lähinnä yksittäisiä hetkiä ja tapahtumia, mutta toisaalta tajuan sen turhuuden ja tyhjyyden. Ja siis olen 20-vuotias nainen. Hienon vuodatuksenpa sain aikaiseksi, lukekoon, ken jaksaa :D
Sinun kannattaa lukea pari kirjaa narsismista.
Tekstistä poimimien asioiden perusteella olet aivan tyypillinen nk. klassinen narsisti.
Oli hyvä kun kirjoitit tänne sillä myöhemmässä vaiheessa, sinua tuskin olisi kiinnostanut tämä. Käytännössä 21-23 ikävuoden jälkeen tälle ei pystytä tekemään mitään.
Narsismin kanssa pystyy oppimaan elämään, mutta se vaatii ongelman tunnistamista ja työtä.
Joitain asioita, mitä sinun kannattaa tiedostaa:
- Valitse ala, jossa et pysty juurikaan vahingoittamaan muita ja saat tehdä itsenäistä työtä. Kanssakäymisen vähäisyys estää konflikteja, jotka aiheuttaa vain ongelmia.
- Pyri välttämään aviolittoa ja lasten hankintaa, se ei käytännössä voi koskaan onnistua ja loppupeleissä siitä/niistä olisi sinulle vain vaivaa
- pääset itse helpommalla kun kerrot asiasta suoraan seurustelukumppanillesi ja silloin se on hänen oma häpeänsä kun häneen sattuu
- Tutkijan ura voisi olla omiaan sinulle, narsistit ovat yleensä muita älykkäämpiä tutkijoita, koska tunnepuolen kehittymättömyys on korvautunut muulla "tavalla"
- Yritä rakentaa elämä, jossa voit nauttia hetkestä
Et ole sosiopaattia nähnytkään ja ei sosiopaattia huolestuta onko hän sosiopaatti ja ei sosiopaatti olisi kysynyt täällä ja eikä vastannut asiallisesti saati sitten kiittänyt.
skitsofrenia
Psykiatri kirjoittaa höpäjä.. ketjun aloittaja on selvästi tuleva psykiatri.
Oikeasti ap:lle, uskon aika monen kunnianhimoisen ihmisen ajattelevan kuten sinä. Minäkin olin tuollainen ja pääsin elämässäni todella pitkälle..
Lopulta uuvuin ja paloin loppuun; masennuksen päästessä yli vaivuin psykoosiin jonka seurauksena pääni nollaantui. En tiedä loppupeleissä muuttiko ajattelumaailmaani kokemani psykoosi kauheuksineen vaiko syömäni neuroleptikuuri.
Anyway, olen jo kaden vuoden ajan ollut aivan eri ihminen kuin ennen sekoamistani. Vaikka kuinka yritän raivostua en siihen kykene. En tunne itseäni missään suhteissa ketään paremmaksi tai mikä omituisinta en pysty valehtelemaan yhtään.
Teen parhaillaan asiakaspalvelussa työtä ja erotan kyllä asiakkaiden joukosta nämä takakireät ilkeät ihmiset jotka tuleva vastaanotolleni asenteella "sinä et et tiedä paskaakaan"
Minusta heidän palvelussaan on haastetta ja ihan toisaalta pidän heidän tyylistään, seuraan heidän reaktioitaan. En koe tuskaa tuon kaltaisten ihmisten kanssa, vaikka ihan päin naamaa ovat minulle haistatelleet. En menetä malttiani vaan pyrin olemaan rauhallinen ja asiallinen heidän kanssaa.. huomaten, että omalla käytökselläni saan aikaan heissäkin rauhallisuutta loppupeleissä.
Ennen tätä kaikkea kutsuttiin erilaisuudeksi, nykyisin luonteenpiirteet ovat mielisairautta jota pitää hoitaa lääkkein.
Minä en ainakaan kärsi siitä, jos joku on ilkeä, häijy tai sekopää.
Annetaan vaan kaikkien kukkien kukkia vaan.
Pakko lisätä loppuun, että nyt kun yhteiskunta ei karsasta homoja, vammaisia niin delete listalle ovat tulleet mielensairaudet. Kaikki erilainen käytös on vaarallista joka pitää lääkkein hoitaa kuntoon.
Ja todellisuudessa lääkkeet vain pahentavat ongelmia.