Olen alle 30-kymppinen nainen, ja sairastan mm. keskivaikeaa masennusta. Nykyään olo on vähän väliä paha, itkeskelen usein enkä tunne itseäni juuri milloinkaan onnelliseksi. Olen avohoidossa psykiatrisella, missä käyn n. kerran kuukaudessa ja syön lääkkeitä päivittäin, silti olo on pahentunut viimeisen vuoden sisään, en koe psykiatrin luona käymisestä olevan mitään apua. Toisinaan haluaisin vain kuolla, mutta en tiedä uskallanko tappaa itseäni. Tunnen itseni rumaksi, vaikka saankin kehuja kohtalaisen usein ulkonäöstäni. Luulen myös, että olen huono ihminen, huono tytär, jne. Jotkut menneisyyden asiat painavat toisinaan pahasti mieltäni, vaikkeivät olekaan niin isoja. Saatan lamautua täysin pienistäkin vastoinkäymisistä, ja ahdistua esimerkiksi postin saapumisesta ta puhelimen soimisesta, sillä odotan huonoja uutisia. Jos kaupungilla kuulen jonkun arvostelevan jonkun ulkonäköä, oletan välittömästi heidän puhuvan (haukkuvan siis) minusta. Miehet elämässäni vaihtuvat usein, sillä en usko että kukaan heistä voisi rakastaa minua, luultavasti eivät voisikaan.
Osaisiko kukaan neuvoa miten tulisin onnellisemmaksi ja/ tai saisin itseluottamusta sekä fyysiseen olomuotooni että henkiseen?
Osaisiko kukaan neuvoa miten tulisin onnellisemmaksi ja/ tai saisin itseluottamusta sekä fyysiseen olomuotooni että henkiseen?
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Olen avohoidossa psykiatrisella, missä käyn n. kerran kuukaudessa ja syön lääkkeitä päivittäin, silti olo on pahentunut viimeisen vuoden sisään, en koe psykiatrin luona käymisestä olevan mitään apua."
Samanlaisia kokemuksia.Kehottaisin lopettamaan psykiatrisen käynnit jos et tahdo olosi huonontuvan entisestään.
Kannattaa yrittää hakeutua jonkin vertaistuen piiriin, jossa sinua ymmärretään takuuvarmasti toisin kuin psyk.poliklinikoilla, missä henkilökunnalla ei ole mitään omakohtaiseen kokemukseen perustuvaa tietoa psykiatrisista sairauksista, kohtelu on tylyä ja epäammattimaista sekä kukaan ei aidosti välitä ihmisen hädästä.
Sinulla om todella huono itsetunto- ja luottamus. Et odota elämältä hyvää, mieluummin ajattelet no niin valmiiksi, koska jos ei odota niin ei sitten voi pettyäkkään. Sinua ei ole todennäköisesti kannustettu ja rohkaistu lapsena. Onko vanhemmat vaatineet sinulta kohtuuttomia ja oletko sanut hyväksyntää vain silloin kun olet ollut kiltti ja sa suoriutunut ja tehnyt jotkain. Seurustelusuhteissakin käytäytsyt niin että sinut hylätään tai et uskalla sitouta. Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. oleko pysytynyt kertomaan ongelmistasi psykiatrille ihan avoimesti. Sinun kannttaa puhua noista menneisyyden asioista jonkun kanssa. Jos ei ole sellaista lähellä niin kirjoittele vaikka täällä. Ei sinun henkilöllisyytesi paljastu. Vaikka asiat eivät ole mielestäsi isoja niin ne on kuitenkin sinulle isoja ja vaivaavat mieltäsi. Kyllä itseluottamusta voi vahvistaa ja rikkinäinen eheytä. Olet varmaan ihan kiva ja fiksu tyttö.
En näe lapsuudessani olleen vikaa, ei tule mieleen ettei minua olisi kannustettu, rakastan perhettäni syvästi.. Tämä kaikki alkoi reiluna parikymppisenä, ja on pahentunut vuosien mittaan. Olen puhunut psykiatrille, heidän tuomionsa on ollut että olen "kykenemätön pysyviin ihmissuhteisiin".
Menneisyyden asioilla tarkoitan sitä, että tunnen suurta syyllisyyttä, koska olen haukkunut läheisiäni, ym vastaavaa, ei siis ole mitään ns. suuria (esim, hyväksikäyttöä, rikollisuuksia).
Haluaisin tietää, onko kenelläkään tiedossa mitään mielikuvaharjoituksia tms jolla saisin vahvistettua itseäni, enkä odottaisi aina pahinta.