Kertokaahan, miten kumppaninne tai puolisonne ovat suhtautuneet reumasairauteenne? Onko käyty henkeviä keskusteluja tulevaisuudesta vai elättekö päivän kerrallaan ? ?
Meillä olen kyllä kertonut reumasta tietenkin ja jutellut ja kyllä hän huomaa jos on paikat jumissa tai vaikeaa kävellä. Välillä hän ihmettelee kun nilkat ovat jäykkänä kun meinaan kaatuilla pieniin esteisiin lattialla eli huono tasapaino (välillä).
Kaippa sitä olen onnellisessa asemassa kun kihlattuani ei haittaa reumasairauteni tai ainakaan ei tunnu haittaavan...
En kyllä ole aina valittanut tai yritän olla valittamatta suurimmista kivuista. Päivällä on helpompaa kun lääkkeet vaikuttaa ja liikkuminen lähes normaalia...
Semmoista...
Meillä olen kyllä kertonut reumasta tietenkin ja jutellut ja kyllä hän huomaa jos on paikat jumissa tai vaikeaa kävellä. Välillä hän ihmettelee kun nilkat ovat jäykkänä kun meinaan kaatuilla pieniin esteisiin lattialla eli huono tasapaino (välillä).
Kaippa sitä olen onnellisessa asemassa kun kihlattuani ei haittaa reumasairauteni tai ainakaan ei tunnu haittaavan...
En kyllä ole aina valittanut tai yritän olla valittamatta suurimmista kivuista. Päivällä on helpompaa kun lääkkeet vaikuttaa ja liikkuminen lähes normaalia...
Semmoista...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kun tapasin nykyisen mieheni muistan jännittäneeni sairauteni kertomista...mutta turhaan.hän tiesi siintä jo.oli kuullut jostain.oon aina ollut muutenkin avoin asian kertomisesta.parempi että tiedetään asian oikea laita ettei tarvi ihmisten ihmetellä.mieheni on ollut todella tuki ja turva.ja muistan kun oltiin menossa naimisiin että itkin edellisenä iltana sitä,että onko hän nyt aivan varma että haluaa mahdollisesti "hoitaa"minua tulevaisuudessa(ikinä ei tiedä mitä tapahtuu).ja vastaus oli selvä,niin myötä kuin vasta mäessä!nyt odotellaan esikoista rv6...ja molemmat tietoisia siintä,että voi olla että joku yö en ehkä jäykkyyksiltäni pääse ylös sängystä lasta hoitamaan vaikka kuinka ponnistelisi...ja silloin on taas toisen apu enemmän kuin tarpeen......
Joillakin terveillä ihmisillä on sellainen käsitys, että elämä loppuu, jos on jokin sairaus. He kuvittelevat, että elää voi vain täysin terveenä.
Näinhän ei ole. Jos tarkkoja ollaan, aika suurella osalla esim. suomalaisista on jokin krooninen sairaus, reuma, diabetes, allergia, astma, mielenterveysongelmat.... Suurin osa heistä elää silti ihan normaalia elämää töineen, opiskeluineen, perheineen, seurusteluineen jne. Sairaus ei välttämättä edes näy missään.
Toivon, että me "epätäydelliset" kohtaisimme kumppanin, joka ei odota kumppaniltaan tällaista täydellisyyttä. Sinä olet sellaisen ilmeisesti löytänyt ja niin minäkin. Itse asiassa olen todella yllättynyt, että löysin miesystäväni, vaikka elämässäni oli tutustumisvaiheessa muitakin suuria ongelmia (ei sairauteen liittyviä) kuin tulossa oleva lonkkaleikkaus. Mies on vieläpä kaikkien toiveitteni mukainen (samat asiat kiinnostavat, samanlaiset moraalikäsitykset jne.).
Kyllä on siis olemassa ihmisiä, joille ihmisessä muut asiat ovat tärkeämpiä kuin pinta ja täydellisyys.
Täydellisyys-kuvitelmassa elävällä ihmisellä on sellainen ongelma, että ehkä tulee se päivä, että jokin sairaus iskee itselle. Mitäs sitten, kun se oma "täydellisyys" menetetäänkin? Kenelläkään meillä ei ole takuuta sairastumattomuudesta sen enempään kuin onnettomuuksien välttämisestäkään...
Kun tapasin nykyisen mieheni minulla ei vielä silloin ollut reumaa. Tavallaan reuma alkoi suurin piirtein samoihin aikoihin kuin meidän seurustelu. Siinä sitten menin koko ajan huonompaan kuntoon, kesti puoli vuotta ennenkuin nivelreuma todettiin. Olin niin huonossa kunnossa etten pystynyt itse pukeutumaan ja kävelykin oli sellasta köpöttämistä. Eipä lähtenyt ukko mihinkään vaan auttoi ja hoivasi :) vaikka olisi voinut ihan hyvin lähteä lätkimään.
Nyt ollaan 7 vuotta oltu yhdessä ja naimisiin mentiin viime kesänä ja esikoista odotellaan (rv 31 4). Kyllähän se aina silloin aikamoista jaksamista on häneltä vaatinut kun olen huonossa kunnossa ollut, kun on joutunut tekemään kaiken eli pukemaan, käymään kaupassa, siivoamaan jne kun ite ei ole pystynyt kuin vain makaamaan (jos edes sitäkään). Nyt on reuma ollu oireeton. Pelottaa että mitenkä se sitten raskauden jälkeen.
Ei voi muuta sanoa kuin että hyvän miehen olen löytänyt vierelleni.
Olin seurustellut nykyisen mieheni kanssa kolme vuotta, kun reuma alkoi. Asuimme jo silloin yhdessä.
Nyt yhteistä taivalta on jo yli kaksikymmentä vuotta. Hyvä mies minullakin.
Itse olen ristinyt reumani "Villeksi" ja kun huono päivä sattuu, niin en sano, että särkee ja kolottaa, vaan, että Ville se taas kiusaa. Siitä mieheni tietää millainen päivä on.
Ei niitä kipuja kannata salaamaankaan alkaa, yhdessä mekin elämää ollaan taisteltu eteenpäin.
Minua helpottanut, kun on voinut puhua ja miestäni, että on saanut olla osallisena, sillä ulkopuolelle jättäminen olisi huono asia.
Laitetaan, että olen siis miespuolinen, mutta eipä tässä kait ole sukupuolella mitään väliä =)
Ei sillä sukupuolella ole väliä, jos oikeasti haluaa olla jonkun kanssa, niin yksi reuma ei sitä liittoa tuhoa.
Tuskin tulen koskaan asumaan kumppanin kanssa samassa asunnossa. Sairauteni vuoksi minua kohdeltiin lapsena niin kaltoin, että henkiset arvet eivät parane koskaan. Suoraan sanottuna äitin vihasi minua sairauteni vuoksi. Kohtelu oli tietysti sen mukaista. Kerran yksi lääkäri halusi jutella äitini kanssa kahden. Tuon tapauksen jälkeen en saanut käydä edes hammaslääkärissä moneen vuoteen ennen kuin pääsin pois lapsuudenkodistani. Kenellekään muulle kuin sukulaisilleni sairaus tai nyt sairauteni eivät ole olleet mitenkään vaikea asia. Yli 15 vuotta olen taistellut vaikeiden masennuskausien kanssa.
Musta välillä tuntuu, ettei nykyinen avopuolisoni ota kipujani tosissaan. Reuma on todettu seurustelumme aikana ja suhde sinänsä ei ole muuttunut miksikään, tai on sillä se on edennyt seurustelusta avoliittoon. Lapsista ja tulevaisuudesta on keskusteltu ja olemme tietoisia että Trexanin vaikuttaa lastensaannin aikatauluun. 'Suuriin' asioihin siippani suhtautuu oikein fiksusti, mutta saataa ostaa maanantai-iltapalaksi jäätelöä vaikka olen ilmoittanut etten käytä maitotuotteita maanantai-iltaisin trexanin takia, varaa pullon viiniä muttei limsaa meille bileisiin, vaikka olen käyttämättä alkoholia toistaiseksi tai juoksee bussiin vaikka en tällä hetkellä pysty juoksemaan metriäkään.
Tällä hetkellä puran turhautumista ennemin äidilleni kuin siipalleni vaikka hän olisi oikeampi osoite, mutta kun en saa mitää vastakaikua yleensä niin hellältä mieheltä.