En ole voinut koskaan avautua kellekään murheistani, minut kasvatettiin pitämään kaikki sisälläni. Näin aikuistuessa olen alkanut tuntea halua kertoa jollekulle kaikesta mitä olen kokenut. Olen ymmärtänyt että janoaisin saada sympatiaa, ja haluaisin että joku kuuntelisi ja uskoisi minua ja myöntäisi että olen kärsinyt. Jostain syystä minulla on tunne, että kukaan ei usko minua ja kaikki ajattelisivat että valehtelen. Tunne ettei minulla ole oikeutta valittaa tai avautua.
Olen myös miettinyt saatanko kärsiä traumaperäisestä stressihäiriöstä.
Eli kyllä, tämä viesti on huomioh*oraamista, sympatianhakua ja voivottelua. Mutta koen että minulla on siihen oikeus, ainakin näin netin välityksellä. Niin kauan kuin muistan olen piilottanut ongelmani, tuntenut vain lähinnä huonoa omaatuntoa ajatuksesta että avautuisin jollekulle ja veisin hänen aikaansa. Eihän se voi olla niin. Eikö ihmissuhteisiin kuulu, että myös minua kuunneltaisiin? Miksi minun pitäisi aina olla se kuuntelija? Hitto soikoon.
Sanoisin että ongelmien lähde on isäni narsistisuus. Kaikki meni kutakuinkin ok, kunnes hän kuuli että äidilläni oli ollut poikaystäviä nuorena, enne kuin he tapasivat. Hän raivosi, etsi entisten poikaystävien puhelinnumerot ja soitteli heille, syytti äitiä huoraksi yms. Ironista tässä on se, että isälläni oli itsellään ollut nuorena seksisuhde yksinhuoltajaäitiin.
Kaikki alkoi mennä pieleen. Äiti yritti tappaa itsensä muutamia kertoja ja riidat olivat muutenkin kamalia. Muistan usein pelänneeni että vanhemmat tappavat toisensa/itsensä/minut. Epäilen että tämä saattoi aiheuttaa minulle trauman. Ja koska kellekään ei tietenkään voinut kertoa, asia jäi käsittelemättä ja saattoi täten aiheuttaa minulle trauman jälkeisen stressioireyhtymän.
Äitini joutui suljetulle osastolle itsemurha-alttiuden vuoksi. Muistan että pelkäsin kamalasti sitä, kun jäin sisarusten kanssa isän huollettavaksi kuukausiksi. Jälkeenpäin en muista tästä ajasta mitään muuta kuin tuon pelon, ja että kerran itkin yksin ulkona enkä halunnut mennä kotiin.
Suunnilleen näiden tapahtumien aikoihin muutuin. Sulkeuduin, en enää osannut olla oma itseni edes kavereideni seurassa. Tunsin olevani huono ja nolo, epäkiinnostava. Tämä tunne on jatkunut näihin päiviin asti, noin viisitoista vuotta.
Teininä sain kuulla usein olevani huora, roska ja jos harrastaisin seksiä menemättä ensin naimisiin, en olisi enää isäni tytär enkä merkkaisi hänelle enää mitään.
Sairastuin anoreksiaan 14-vuotiaana. 14-vuotis talvenani sairastuin masennukseen koska olin menettänyt suunnilleen kaikki kaverini. Tästä pääsin yli kun sain ensimmäisen poikaystävän. Tunsin vihdoin että edes joku välittää minusta. Erosimme noin 6kk yhdessäolon jälkeen. Aloin juomaan ja "iskemään" poikia.
Isäni urkki jotain kautta tietoonsa kaikki tekstiviestini jotka olin lähettänyt ja saanut. Entinen poikaystäväni haukkui minua niissä huoraksi yms, joten isä päätteli minun olevan huora, ja alkoi haukkua ja kiusata minua entistä enemmän. Lukion toisella en enää jaksanut. Masennuin taas, jätin koulun kesken ja olin kuusi viikkoa neljän seinän sisällä. Pisin matkani ulos oli sata metriä postilaatikolle ja pari kertaa ruokakauppaan. Muutin pois kotoa koska tuntui että muuten kuolen.
Menin töihin, jotta pystyin maksamaan vuokrani. Elin hyvin niukasti ja yritin käydä lukiota samalla. Se kuitenkin aiheutti niin suurta ahdistusta että lopulta kävin vain töissä enkä tehnyt mitään muuta.
Päätin ruveta juomaan saadakseni sosiaalisia kontakteja ja poistaakseni yksinäisyyteni. Harrastin yhdenillan juttuja. Sain poikaystävän, olimme yhdessä 9kk kunnes hän jätti minut, koska minulla oli alkoholiongelma. Olin puoli vuotta hajalla, harkitsin itsemurhaa. Join paljon ja lähdin baarista kenen tahansa matkaan jottei minun vain olisi tarvinnut olla yksin. Yhtenä kertana minut raiskattiin. Mies oli 42-vuotias päihdetyöntekijä Itäkeskuksesta, raiskaus tapahtui hänen kaverinsa kotona, jossa oli myös miehen kaverin pieni tytär yötä. Huusin, kiljuin ja yritin pistää vastaan, mutta kukaan ei tullut apuun. Mies oli noin kaksi kertaa kokoiseni joten en pystynyt puolustamaan itseäni. Kun mies oli jo "päässyt hommiin", luovutin ja makasin vain paikoillani lopun aikaa. Olin turta. Kielsin kaiken, vihasin ja syytin itseäni, syytän kai osittain vieläkin.
Olen myös miettinyt saatanko kärsiä traumaperäisestä stressihäiriöstä.
Eli kyllä, tämä viesti on huomioh*oraamista, sympatianhakua ja voivottelua. Mutta koen että minulla on siihen oikeus, ainakin näin netin välityksellä. Niin kauan kuin muistan olen piilottanut ongelmani, tuntenut vain lähinnä huonoa omaatuntoa ajatuksesta että avautuisin jollekulle ja veisin hänen aikaansa. Eihän se voi olla niin. Eikö ihmissuhteisiin kuulu, että myös minua kuunneltaisiin? Miksi minun pitäisi aina olla se kuuntelija? Hitto soikoon.
Sanoisin että ongelmien lähde on isäni narsistisuus. Kaikki meni kutakuinkin ok, kunnes hän kuuli että äidilläni oli ollut poikaystäviä nuorena, enne kuin he tapasivat. Hän raivosi, etsi entisten poikaystävien puhelinnumerot ja soitteli heille, syytti äitiä huoraksi yms. Ironista tässä on se, että isälläni oli itsellään ollut nuorena seksisuhde yksinhuoltajaäitiin.
Kaikki alkoi mennä pieleen. Äiti yritti tappaa itsensä muutamia kertoja ja riidat olivat muutenkin kamalia. Muistan usein pelänneeni että vanhemmat tappavat toisensa/itsensä/minut. Epäilen että tämä saattoi aiheuttaa minulle trauman. Ja koska kellekään ei tietenkään voinut kertoa, asia jäi käsittelemättä ja saattoi täten aiheuttaa minulle trauman jälkeisen stressioireyhtymän.
Äitini joutui suljetulle osastolle itsemurha-alttiuden vuoksi. Muistan että pelkäsin kamalasti sitä, kun jäin sisarusten kanssa isän huollettavaksi kuukausiksi. Jälkeenpäin en muista tästä ajasta mitään muuta kuin tuon pelon, ja että kerran itkin yksin ulkona enkä halunnut mennä kotiin.
Suunnilleen näiden tapahtumien aikoihin muutuin. Sulkeuduin, en enää osannut olla oma itseni edes kavereideni seurassa. Tunsin olevani huono ja nolo, epäkiinnostava. Tämä tunne on jatkunut näihin päiviin asti, noin viisitoista vuotta.
Teininä sain kuulla usein olevani huora, roska ja jos harrastaisin seksiä menemättä ensin naimisiin, en olisi enää isäni tytär enkä merkkaisi hänelle enää mitään.
Sairastuin anoreksiaan 14-vuotiaana. 14-vuotis talvenani sairastuin masennukseen koska olin menettänyt suunnilleen kaikki kaverini. Tästä pääsin yli kun sain ensimmäisen poikaystävän. Tunsin vihdoin että edes joku välittää minusta. Erosimme noin 6kk yhdessäolon jälkeen. Aloin juomaan ja "iskemään" poikia.
Isäni urkki jotain kautta tietoonsa kaikki tekstiviestini jotka olin lähettänyt ja saanut. Entinen poikaystäväni haukkui minua niissä huoraksi yms, joten isä päätteli minun olevan huora, ja alkoi haukkua ja kiusata minua entistä enemmän. Lukion toisella en enää jaksanut. Masennuin taas, jätin koulun kesken ja olin kuusi viikkoa neljän seinän sisällä. Pisin matkani ulos oli sata metriä postilaatikolle ja pari kertaa ruokakauppaan. Muutin pois kotoa koska tuntui että muuten kuolen.
Menin töihin, jotta pystyin maksamaan vuokrani. Elin hyvin niukasti ja yritin käydä lukiota samalla. Se kuitenkin aiheutti niin suurta ahdistusta että lopulta kävin vain töissä enkä tehnyt mitään muuta.
Päätin ruveta juomaan saadakseni sosiaalisia kontakteja ja poistaakseni yksinäisyyteni. Harrastin yhdenillan juttuja. Sain poikaystävän, olimme yhdessä 9kk kunnes hän jätti minut, koska minulla oli alkoholiongelma. Olin puoli vuotta hajalla, harkitsin itsemurhaa. Join paljon ja lähdin baarista kenen tahansa matkaan jottei minun vain olisi tarvinnut olla yksin. Yhtenä kertana minut raiskattiin. Mies oli 42-vuotias päihdetyöntekijä Itäkeskuksesta, raiskaus tapahtui hänen kaverinsa kotona, jossa oli myös miehen kaverin pieni tytär yötä. Huusin, kiljuin ja yritin pistää vastaan, mutta kukaan ei tullut apuun. Mies oli noin kaksi kertaa kokoiseni joten en pystynyt puolustamaan itseäni. Kun mies oli jo "päässyt hommiin", luovutin ja makasin vain paikoillani lopun aikaa. Olin turta. Kielsin kaiken, vihasin ja syytin itseäni, syytän kai osittain vieläkin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tapasin nykyisin avomieheni. Hän ei jaksanut enää ryyppäämistäni, ja antoi kaksi vaihtoehtoa: joko lopetan juomisen kokonaan tai juttumme on ohi. Nyt olen ollut raittiina 2,5 vuotta.
Raitistuminen toi paljon hyvää elämääni. Olen saanut osan itseäni takaisin. Minulla on yksi ihminen, jonka kanssa pystyn ainakin suurimman osan ajasta olemaan oma itseni. Silti vielä nykyäänkin olen hyvin ujo ja arka, pelkään ihmisiä, tunnen lähes jatkuvaa syyllisyyttä kaikesta mitä teen ja häpeää. Häpeän itseäni niin paljon! Häpeän kävelyäni, naamaani, ilmeitäni, ääntäni, puheitani ja koko olomuotoani. Häpeän jos kuulen jossain sanottavan oman nimeni.
Kaikesta huolimatta koen nyt eläväni ehkä elämäni parasta aikaa. Olen oppinut nauttimaan arjesta, keskityn pieniin asioihin ja rutiineihin. Se on tuonut vakautta ja vähän onnellisuuttakin. Olen harkinnut johonkin terapiaan hakeutumista mutta ajatus siitä että joutuisin käymään kaiken läpi tuntuu hyvin vaikealta. Toisaalta tahtoisin saada takaisin sen alle kymmenenvuotiaan itseni, sen joka ei hävennyt itseään ja joka eli elämää eikä suorittamista varten.
Toivon että edes joku jaksaisi lukea tekstini ja kommentoida jotain. Antaa palautetta tai kertoa omista kokemuksistaan, tai mitä vain. Kiitos teille jotka ehkä näin teette!
vau... jos toi sun koko juttu on totta niin must on kamalaa et sä oot joutunu elään tollasen lapsuuden ja sekin on kamalaa miten epäreiluu elämä voi olla. mulla ittelläni on ollu ihan normaali lapsuus joten mulla ei oo tollasii kokemuksii enkä mä voi kun vain kuvitella minkälaista sun elämä on ollu mut mä toivon et sä saat sun elämäsi takasin kuntoon.
Hei. Todella hienoa että olet raitistunut ja olet jopa jo hieman onnellinenkin! Sun elämä on täynnä traumaattisia kokemuksia ja mun mielestä olisi tärkeää että pääsisit käymään läpi niitä psykoterapiassa, varsinkin nyt kun elämäsi tuntuu olevan suht koossa ja selviät ilman alkoholia. Mielestäni tuo mitä kirjoitit valtavasta syyllisyyden kokemisesta ja häpeästä kertoo siitä, että voisit saada paljon apua, kun uskaltaisit kohdata menneisyyden haamut.
Itse olen kolmatta vuotta psykoterapiassa ja taustalla on masennusta yms. Työkyvytön olen edelleen, mutta koko ajan menen eteenpäin. Minutkin on raiskattu (15-vuotiaana). Omaan elämäni tuli toivo sen jälkeen kun kaksi vuotta sitten annoin elämäni Jeesukselle. Jotenkin vasta Jumalan antama tulevaisuus ja kantava perustus on tuonut sen mun elämään mitä aina etsin ja kaipasin. Mun sisin on vielä kovin rikki ja hauras, mutta teidän että on mahdollista eheytyä. Kannustan sua tarttumaan rohkeasti siihen mahdollisuuteen, että saisit itsetuntosi kohdalleen. Terapia on aina varmasti prosessi joka tekee kipeää, mutta se antaa enemmän kuin ottaa. Ja ammattilaisen kanssa on turvallista itkeä ja huutaa ja kokea tuskaa, sillon kun siltä tuntuu. Toivon sulle paljon voimaa ja kaikkea hyvää. *iso halaus*
- Elisa
Ps. Kappale joka lohduttaa mua:
http://www.youtube.com/watch?v=Es6nMwui6cg
Kiitos paljon vastuksistanne!
Ihan totta kirjoitin. Välillä ihmettelen itsekin missä kaikissa liemissä mut on keitetty, oliks toi tosiaan mun elämää joskus.
Mä tiedän että mun kai pitäisi mennä terapiaan. Se tuntuu vaan niin hankalalta... Kun on työt ja koulu ja kun ei niitäkään jaksaisi aina hoitaa... Ehkä mä keräilen vielä voimia ja jos sitten jaksaisi aloittaa sen vielä joskus.
Kiitos Elisa tosta biisistä. Mulla on muuten myös uskonnollinen tausta/lapsuus... Ne hommat jäi kuitenkin teini-iässä juomisen ja muun sellaisen myötä. Silti uskon vieläkin, vaikken itseäni kristityksi voikaan sanoa näillä elämäntavoilla. Viime päivinä sain ajatuksen, että ehkä oon vieläkin hengissä koska Jumala on auttanut mua. Mä voisin olla juoppo, syrjäytynyt tai haudassa. Mut mä oon vieläkin täällä. Toivon että Jumala tekee työtään mussa niin että musta tulisi parempi ihminen (oon aika töykeä ja äkkipikainen välillä) ja et voisin vapautua näistä tunnelukoista ja ahdistuksista.
Ihanaa että sä oot löytänyt Jumalan elämääs! Mua usein harmittaa nykyajassa se, ettei kukaan oikein tunnu enää uskovan tai olevan kiinnostunut näistä asioista. Elämä on niin maallistunutta, kirkkoon kuulutaan vain tavan takia ja useimmiten sieltä erotaan kuin sinne liitytään. Siksi musta on hienoa että joku joskus tekee toisin ja alkaakin uskoa. Jos haluat kertoa enemmän sun elämästäs, masennuksestas ja uskoontulostas niin musta olis mielenkiintoista lukea. Ei tarvi jos et halua, tulin tosi iloiseksi jos tosta sun aiemmasta viestistä :) Voimia sullekin paljon ja onnea elämään, oikealla tiellä olet usko pois ystävä hyvä! :)
Hei taas :) Koitan sepustaa tähän omasta elämästäni. Voi olla hieman sekavaa, mutta tässäpä tulee.
Mun oma elämä oli aika "huoletonta" suurin piirtein 17-vuotiaaksi asti, jolloin rupesi hiipimään sellaiset paniikin, pelon ja ahdistuksen tunteet. Se rupes näkymään käytännössä niin että aloin välttelemään kouluun menoa (jännitti mennä) ja en pystynyt enää esiintymään. Mitään selvää syytä ei ollut, mä aloin vaan muuttumaan ja mun persoonasta tuli jotenkin erilainen. Olin aiemmin ollut ulospäinsuuntautunut ja näkyvä. Yhtäkkiä olisin halunnut olla näkymätön. Tuntu niinku itsetunto olis rapissut jonnekkin.
Taustalla mulla itellä on ihan hyvä lapsuus, vaikkakin nyt terapiassa oon alkanut ymmärtää, että sieltä on puuttunut paljon sellaista mikä olisi voinut rakentaa mun itsetuntoa. Siellä on ollut rajattomuutta, epäoikeudenmukaisuutta, kovia vaatimuksia yms. En oo kokenut olevani riittävä ja en oo saanut sitä tukea, jota olisin tarvinnut. Seksuaalisuuden alueella on saanut haavoja jo 13-vuotiaasta asti. En oo osannut pitää omia rajojani. Ja sitten oli se raiskaus (15v.), jonka jälkeen viimesetkin rajat meni rikki ja seksielämä oli sen jälkeen yhtä hullun myllyä. Oon siis ollut tosi palasina seksuaalisesti.
Lopulta olin niin hukassa itseni kanssa että koulu ei edennyt, pakenin matkustelemalla ja juomalla (varsinkin ulkomailla ollessani). Olin 15-vuotiaana kokenut jonkinlaisen hengellisen heräämisen, mutta se ei näkynyt elämässäni vapautena, vaan olin edelleen synnin orja. Mulla ei ole itellä lapsuudessa uskonnollista taustaa, kukaan perheestäni ei ole mun lisäksi uskossa. Tiesin että Jeesus on Jumalan Poika, mutta siihenpä se sitten jäikin. Luin Raamattua ja rukoilin, mutta mä halusin pitää oman elämäni ohjat omissa käsissäni.
Aikaa kului.. Tapasin nykyisen aviomieheni, muutimme yhteen ja jotenkin sillon rupesin romahtelemaan. Mulla oli mies joka rakasti, kaikki oli hyvin. Mutta mulla oli niin paha olla! Jäin sairaslomalle, jolla olen vieläkin (kylläkin muuttunut työkyvyttömyyseläkkeeksi. Kävin osastolla itsetuhoisuuteni takia (halusin kuolla). Mä vaan olin niin mustassa maailmassa monta vuotta. 2010 aloitin terapian. Samaisena keväänä koin Jumalan kutsuvan mua. Ihanku Jumala olisi sanonut mulle: "Anna mulle koko elämäsi." Mä pelkäsin, mutta rupesin etsimään tietoa siitä miten tullaan uskoon "kunnolla" (näin mä sen ite aattelin) ja katsoin paljon Tv7-ohjelmia, jossa ihmiset kertoi siitä, kuinka Jumala oli auttanut niitä vaikka minkälaisissa tilanteissa.
Puoli vuotta meni etsiessä Jumalaa. Menin Alfa-kurssille, jossa opin kristinuskon perusasioista. Siellä tein päätökseni, että annan koko elämän Jumalalle. Ihanku olisin antanut Jumalalle luvan ottaa ohjat. Tein ratkaisun yksin, leirillä ollessani. Olin pimeässä huoneessa ja itkin niin syvästi ja lähdin seuraamaan Jeesusta. Pyysin mun syntejä anteeksi ja ymmärsin sen, että ilman Jeesusta mulla ei ole mitään mahiksia päästä Taivaaseen, koska olen syntinen. Siitä hetkestä alkaen mun elämä alkoi muuttua, minä aloin muuttua ja pimeys rupesi väistymään valon tieltä!
Jumala siis otti konkreettisesti mun elämän hallinnan. Alkoholi ( muut päihteet) ja tupakka oli jääneet vähän ennen mun ratkasua pois kuvioista, koska Jumala oli tehnyt työtään ja olin jo saanut toivoa sisimpääni siitä, että on vielä elämää ja että ehkä mä selviän tästä. Mun mies tuli uskoon heti mun jälkeen (2kk). Meidän suhde muuttui. Paljastui paljon asioita, joissa ei oltu oltu rehellisiä toisillemme. Jumala johdatti meidät ihanaan uuteen kotiin aivan ihmeellisellä tavalla. Jumala on muuttanut mun sisintä. Suurinta mitä Jeesus mulle on antanut on elämä ja iankaikkinen elämä erityisesti. Ennen ku lähdin seuraamaan Jeesusta en uskonut huomiseen, olin varma etten elä kauaa (oli ollut niin paha olo jo monta vuotta). Mulla ei ollut toivoa.
Jumala on tehnyt niin paljon. Mä en pystynyt millään lopettamaan mun vahvaa lääkitystä (masennus), mutta sitten vaan koin että Jumala sano että voin lopettaa sen. Lopetin sen rukoillen, asteittain kahdessa kuukaudessa eikä mulle tullut mitään niitä oireita mitä ennen oli tullut! Se oli ihmeellistä. Psykoterapia on ollut Jumalan siunaus ja sen kautta oon saanut paljon apua. Mun terapeutti on mulle todella tärkeä ja olen hänestä ja hänelle niin kiitollinen. Mulla ei riitä sanat kuvaamaan sitä, miten tärkeää se on että olen löytänyt Jumalan jonka kanssa saan kulkea tätä elämää eteenpäin.
Sun vastaukses sai mut niin iloiseksi. :) Mä uskon että Jumala on todellakin suojellut sua ja varjellut sun askelia. Jumala rakastaa sua niin paljon. Mä en yleensä kirjoittele täällä, enkä oikein muillakaan keskustelupalstoilla. En muista miten päädyin alunperin lukemaan sun tekstin, mutta sen tiedän että Jumalalla on näppinsä pelissä. Uskon että Jumala haluaa rohkaista sua ja sanoa sulle että: tule kotiin. Hän odottaa sua joka hetki. Hän kaipaa sua ja haluaa että opit tuntemaan hänet. Hän haluaa ottaa sut syliin ja pitää sua siinä, hoitaa sun haavoja.
Sä sanoit, että sä toivot että Jumala tekisi työtä sussa ja että susta tulisi parempi ihminen. Mä oon huomannut sen että vaikka mä haluaisin kuinka tehä hyvää niin silti mä teen just sitä mitä en haluaisi tehdä. Sähän voit rukoilla tuota asiaa ja muutenkin että Jumala vapauttaisi sua kaikesta taakasta. Mä ainakin rukoilen sun puolesta. Jumala on voimallinen auttamaan! :) Ja muutenkin sä voit pyytää rukouksessa, että Jeesus näyttäisi sulle kuka hän on.
Kirjotit myös siitä, että kuinka ihmiset kuuluu kirkkoon vaan tavan takia yms. Mä oon kyllä sen omassa elämässäni huomannut, miten turhaa se oli. Ku ei ollu henkilökohtaista suhdetta Isän kanssa, ni se usko oli sellasta kuollutta, tekopyhää ja uskonnollista. Jeesus oli uskontoa vastaan ja sitä vastaan että ollaan ulkokultasia. Siihen sortuu itekin vieläkin, mutta se on hyvä että sen tiedostaa. Ne vanhat tavat on niin tiukassa.
Mutta tosiaan, oon edelleen kuntoutuja ja joudun taistelemaan oman mieleni kanssa. Häpeää, syyllisyyttä, jännitystä, mustasukkaisuutta, epävarmuutta itsestä, sitä ettei osaa pitää omia rajojaan, ajoittaista uupumusta.. Kaikkea löytyy. Mutta se mikä on muuttunut on se pohja, jolle mä saan rakentaa (eli Jeesus) ja se että mulla on toivo. Mun elämällä on tarkoitus 24/7.
Sun kannattaa tosiaan kuunnella itseäsi sen terapian suhteen. Jos yhtään tuntuu että nyt ei ole hyvä hetki, niin meet vaan ihan rauhassa ja kuullostelet tilannetta. Myöskin hyvät ihmissuhteet voivat olla apu siinä että pääset eheytymään ja jakamaan asioita.
Tuolta löydät ihmisten elämäntarinoita, jos sua kiinnostaa katsoa (just näitä mä katsoin sillon kun oli vaikeaa ja katson edelleenkin) :
http://www.tv7.fi/vod/series/?series=34
Musta on myös ihanaa lukea Raamattua ja niitä lupauksia mitä Jumala on antanut ja lohduttautua sillä että Jumala on mun tunteita ja sydäntä suurempi, Hänellä on kaikki asiat hallussaan. Tämä Raamatun paikka on mulle tärkeä. Jeesus sanoo näin:
"Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muutoin kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)
Mutta oikein hyvää syksyn jatkoa ja kirjoitahan ajatuksiasi takaisin. Miten oot jaksellut? :) Toivottavasti sinä ja miehesi voitte hyvin.
- Elisa
Ps. Anteeksi jos viesti on sekava, oon aika väsynyt. Nyt nukkumaan :)
KYLÄLÄ