En voisi ahdistua mistään enempää. Olen kohta 23, ja tämä on vaivannut minua aina. Olen sairastanut nuorempana anoreksian, mutta ainakin luulen parantuneeni, olenkin nykyään enemmän kuin normaalipainoinen. Minulla on hyvä itsetunto, olen mielestäni viehättävä ja seksikäskin, mutta MIKSI MINÄ EN OSAA SYÖDÄ MUIDEN NÄHDEN?? Poikaystäväni läsnäollessa se on kaikista vaikeinta. Kai sitä luulee, että tulee kommenttia miten ja kuinka syö.
Iso ihminen, pitäisi tajuta!
Auttakaa nyt joku, en pärjää viikonloppua kahdella ruisleivällä! Kaikki vain sen takia, että häpeän syömistäni. Kuinka tämän saa loppumaan?
Iso ihminen, pitäisi tajuta!
Auttakaa nyt joku, en pärjää viikonloppua kahdella ruisleivällä! Kaikki vain sen takia, että häpeän syömistäni. Kuinka tämän saa loppumaan?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Tietääkö sun poikaystävä että sulla on ollu syömishäiriö? auttaisko sulla jos kertoisit hälle ja selittäisit vähän tilannetta..?
olettaen että olette tunteneet vähän pitemmän aikaa ja olette läheiset jne.
Kuulostaa varmaan vähän tyhmältä, mutta voisitteko te yhdessä opetella syömään?
Vaikka yhdessä kokkailla ja rennosti syödä telkkarin ääressä?
Tämmösiä myös tuli mieleen:
Onko sulla sillä lailla vaikea hahmottaa niitä annoskokoja?
siis pelkäätkö että syöt jotenkin niin paljon/epäterveellisesti että sun poikaystävä huomauttaa siitä?
Vai pelkäätkö että mässytät tai että sun poikaystävällä inhottaa katsoa sun syömistä tms.?
Ymmärrän kyllä sun tunteet, mutta ihminen syö elääkseen tai toisin päin.
Älä huoli et ole ainoa itsekkin ahdistun syömisestä seurassa todella paljon, sen takia en oikein edes kehtaa käydä missään esim: ulkona syömässä mutta kyllä uskon että noi vinkit voivat kyllä toimiakkin että kokeile ainakin.
mulla kans sama! en kehtaa syödä kenenkään, etenkään miespuolisen, seurassa. mulla on myös anoreksia, liittyykö se jotenkin tähän? :o
olisi kiva päästä tästä eroon ettei kaikkien tarttis aina kysellä miksen syö vaikka maha kurnii...
Minulla sama juttu. Joudun usein kieltäytymään kaikesta mukavasta tämän takia. Mistä ihmeestä tämmönen vaiva oikein tulee ???? Pää alkaa tärisemään, ku pitäis syödä muiden nähden. :(
Ette oo täysin parantuneita tai teidän alitajuntanne keulii siitä. Jatkakaa harjoittelua ja vaikka pahalta tuntus, joku päivä huomaatte kaiken olevan ok jos anoreksiasta kokonaan voitte parantua! Itselle kävi näin. Paha olo helpottaa. Sitä se on. Ahdistus. pahoinvointi ja jännitys aivojen tileminen alitajunnassa. No eihän nyt kukaan pärjää ruisleivällä tai vähäisellä ruoalla, järki käteen ystävät. Se on anoreksia vielä taustalla joka saa teidät ahdistumaan. Nälkä ja ahdistus.
Harjoittelua ja harjoittelua harjoittelua!
Nykyään minua ahdistaa jos joku jättää tulematta ruokailuun ja alkaa mietityttämään!!!
Kiitos kaikille vastauksista!
Joskus olen päivän yksin poikaystäväni kämpällä, kun hän on töissä. Silloinkaan en voi syödä, koska luulen hänen pitävän kameroita ympäri asuntoa, ja aina kun mahdollista niin hän tarkkailee minua töistä käsin. Että näin.
Tiedän, ettei ole ehkä tervettä, mutta jonkinnäköinen fobia tämä on. En pelkää lihomista enkä vastaavaa. Olen ollut "kuivilla" anoreksiasta jo aika monta vuotta, eikä ole tähänkään asti kummitellut. Mitä ihmettä tapahtuu?
No nyt tämä on saanut jo aivan uuden sivun kirjaan, en nimittäin voinut taaskaan syödä viikonlopun aikana oikeastaan mitään! Minua vaan hävettää niin paljon.
Poikaystäväni kysyi haluanko syödä, vaistomaisesti sanoin vain että en. Oikeasti olin miettinyt koko päivän milloin hän kysyisi sitä, ja saisin vihdoin ruokaa..........
Tekisi mieli kertoa, että kulta tehdään yhdessä ruokaa ja syödään hyvin, juodaan vähän viiniä yms.. mutta ei. Ei vain onnistu, tuntuu että olen haavoittuvimmillani juuri nyt. Eikä lääkäriinkään oikein pääse kun kertoo, että ei oikein kehtaa syödä.
Katsoimme telkkaria samalla kun söimme salaattia ja leipää, silloinkin piti naukkia niin hitaasti kuin ihminen pystyy ruokaansa syömään. Söin kuitenkin (hitaasti mutta varmasti) kaiken, ja poikaystäväni sanoi vain että " sinähän söit reippaasti". Heti tunsin häpeää, mutta nielin sen ja kiitin ruuasta.
Tottakai olen aina kiitollinen ruoasta ja arvostan sitä kaikkea mitä minulla on, mutta tämä on todellakin jo liian sairasta käsittääkseni sitä.
Pystytkö syömään vanhempiesi seurassa? Auttaisiko se, että söisit kotona aina siten, että samalla katsoisit poikaystäväsi kuvaa? Ehkä silloin totut syömään myös poikaystäväsi luona?
Pystyn syömään vanhempieni seurassa kyllä, samoin parhaiden ystävieni. Kauhea tilannehan se on, kun mieli sanoo muuta kuin järki, siis näissä kiusallisissa tilanteissa...
Voisin kokeillakin tuota valokuva-ehdotusta! Toisaalta, tämä on hullua, mutta ajatus siitäkin jotenkin kauhistuttaa :D voitteko kuvitella, vaikka se on vain kuva!
Uskomatonta mistä pieni ihminen voi vain olla hädissään.
Nyt on joulu ja aion syödä kunnolla. Iloista joulua ja rohkeaa uutta vuotta kaikille tällä palstalla!
Kyllä mut jouluna kutsuttiin sukulaisiin mut en aio mennä kun jänniittää. En voi syödä seurassa kun kädet alkaa täristä ja se o sitten noloa. Ne luulee et mula on joku tauti meinaan ja en jaksa selittää et jännittää. en ole ihmisten kanssa paljoo tekemisisssä
Mulla on myös sama ongelma. Ollut jo ala-asteelta lähtien. Syömisen kanssa on aina ollut ongelmia. Yhtenä ajanjaksona elämäni varrella laihduin anorektikon mittoihin, kun en vain yksinkertaisesti saanut tilaisuutta syödä yksin. Ja sitten seurassa joutui vain näykkimään ruokaa.
Nyt minä kyllä syön paljon, mutta silti se häpeän tunne syömisestä toisten seurassa ei lakkaa. Olen miettinyt usein, että mikä siinä pelottaa. Olen aina turvautunut sanomaan seurassani oleville ihmisille, että yksin syöminen tuntuu epäkohteliaalta muita kohtaan. Mutta se ei ole varmastikaan se pohjimmainen syy.
Luulen, että syömiseeni on vaikuttanut perheeni kommentit painostani ja ulkonäöstäni. Omistan painoindeksin 22, eli normaalin, mutta silti olen iso perheenjäsenieni mielestä (ovat itse samaa kokoa). Ja silloin kun laihduin, sain kuulla, miten kamalalta näytin. Ihan mitä tahansa olen tehnytkin, niin näytän kamalalta. Tämä on vain pahentanut ongelmaani, vaikka heidän seurassa pystyn syömäänkin.
Se, mistä tämä on saanut alkunsa, on täysi mysteeri minulle. Olen onnellinen, että poikaystäväni ymmärtää minua. Nykyisin, jos meille tulee vieraita, ja olen melkein alkanut syömään, ja vien lautasen takaisin keittiöön... poikaystäväni vain tuhahtaa huvittuneena. Se helpottaa, että hän ei painosta. Mutta olen huomannut, että jos olen ollut melkein syömässä ja ovikello keskeyttää sen, on hän melkein vihainen tulijalle. Kai hän odottaa, että se on luottamuksen merkki, aina kun onnistun syömään hänen seurassaan. Ja olemme keskustelleet asiasta, ja hän ymmärtää minua. Luulenpa, että asia vaivaa enemmän minua kuin häntä.
Ihanaa, että en ole yksin! Näen poikaystäväni taas huomenna jouluvapaiden jälkeen, ja ajattelin kerätä rohkeuteni ja puhua hänelle suoraan asiasta. Tuntuuhan se ylivoimaiselta, mutta tämä on naurettavaa, koska näkeehän hän itsekin, että "tämän kokoinen" nainen ei syö nimeksikään.
Itsekin olen aina saanut kehuja ulkonäöstäni vain silloin, kun olen laihtunut tai kiinteytynyt, miten kukin haluaa sanoa. Se on ristiriitaista, koska pidän itseäni kauniina ja suht hyväkroppaisena, mutta muiden mielestä en sitä ole, tai ainakin kuvittelen niin... Kaikki kehut ovat vain "no pitäähän jotain sanoa"-luokkaa. "ei se tarkoita kuitenkaan".
Kuinka tuollaisen keskustelun voi avata? "Hei kulta, mä en uskalla syödä sun nähden". Vähän jotain pumpulia siihen alkuun...? Neuvoja otetaan vastaan :)
Tsemppiä kaikille samasta pelosta kärsiville!!
Sano poikaystävälle mitä sanot, kunhan otat asian esille. Jos olisin sun poikaystävä, sanoisin että olet hyvä ja kaunis just sellaisena kuin olet. Ja että sun hyvinvointi on mulle tärkeää. Jos se ei ota tosissaan tai sanoo sua lihavaksi niin säästä terveytes ja lähde kävelemään.
Älä pidä sisällä ahdistusta, josta ennemmin tai myöhemmin sairastut pahasti. Ei sun poikaystävä voi sua teilata. Miehethän ihastuu lähes aina ensin ulkonäköön. Sussa ei siis ole ollut silloin mitään vikaa, poikaystävän mielestä tuskin on nytkään. Älä haudo sisällä ahdistusta ja näe nälkää josta sairastut.
Enhän sitten saanut puhuttua asiasta mitään... Olen oikeasti säälittävä!
Monta kertaa kävin tämän viestiketjun läpi (suuret kiitokset kaikille vastanneille!), mutta se vain pahenti asiaa. Suhteemme on suhteellisen tuore (5kk), ja tämä voisi olla aikamoinen pommi kuitenkin.. Ehkä.
En vain osaa aloittaa puhumaan tästä. Asiaa pahentaa, että hän on ammatiltaan KOKKI. Hänelle ruoasta JO puhuminen yms on jokapäiväistä ja normaalia... Tämä tuo ajatuksen olenko hänelle sitten hyvä kumppani, kun ruoka on minulle arka aihe suhteissa. Kotona rakastan laittaa ruokaa, ja olen siinä suhteellisen hyväkin.
Itsetuntoni on persekarvoitusta, oikeasti tämä ei ole enää vain hauskaa.
Voi ei... harmi, kun teillä meni asiat tällä kertaa noin. Se, että poikaystäväsi on kokki ja sinulla on pelko ruoan syömistä kohtaan, niillä ei ole tekemistä toistensa kanssa, joten tuskinpa poikaystäväsi sinua sen takia ainakaan jättäisi.
Itse en ole asiaa ottanut varsinaisesti puheeksi, mutta kuten sanoin edellisessä kirjoituksessani, poikaystäväni tietää minulla olevan ongelman asian suhteen.
Ehkä voisit lähestyä asiaa poikaystäväsi kanssa huumoria käyttäen? Sanoisit, että "minusta tuntuu epämukavalta syödä toisten ihmisten seurassa, enkä tiedä mistä se johtuu... Ja voitko kuvitella, että kaikista maailman ammateista, olen rakastunut kokkiin?"
Minun poikaystäväni on töissä myös kulinaristisella alalla. ;)
Näin lautasella hauen.Ystäväpiirin into oli yllätää.Huolimatta kalaruoan luotaantyöntävästä lemusta päätin olla vahva ja niellä.
Iltamyöhäiseen sumun tuulenvire.
Kuului hiljainen yskähdys.
Kalaa,on sitä syötävä vieköön syötävä.sanoi päällikkö.
alkoi heikottaan.Yritin päästä ulos.
Epämiellyttävän syömärikokekemuksen vuoksi aloinkin juomariksi.
Nyt rullaa moitteetomasti.
Minä tein sen! Söimme (kotiinkuljetettua ruokaa, kuitenkin!) samalla katsoen telkkaria. Sain vielä häneltä pyydettyä chilipähkinöitä, myönnettäköön, suurin heikkouteni.. :D Söin juuri ja juuri täydennettyä nälkäni, mutta voi luoja että olen ylpeä itsestäni! Pienestä se on kiinni, näköjään...
Puheenaiheeksi en ole vieläkään tätä ottanut, kai haluan alitajuisesti, että ajan kanssa kaikki selvenee eikä tarvitse puhua koko asiasta. Silti tuntuu siltä, että pitäisi puhua asiasta kuitenkin.
Ehkä eniten pelottaa/kammottaa se, että hän vasta alkaakin sitten kiinnittää huomiota syömiseeni yms, kun oikein erikseen mainitsen asiasta.
Kaiken kunniaksi silti otan oluen! :D
Hienoa! Pikkuhiljaa, siitä se lähtee! :)
Kamalin asia mitä tiedän on juuri tämä syöminen muiden nähden. Olen ala-asteen viimeisellä, ja syömme luokkani kanssa yhteisessä hyvin tiiviissä tilassa. Suorastaan laatikossa. Takanani, edessä ja vierelläni on ihmisiä, ja siinä pitäisi syödä. En pidä itseäni myöskään tarpeeksi hoikkana, 156\46. Huomenna on taas edessä tämä yhteinen ruokailu. En vain haluaisi...
Taas joulunaika lähenee ja sama ongelma jatkuu täällä :( itse olen kärsinyt "syömispelosta" noin 1,5vuotta ja tuntuu että jossain kohtaa ongelma oli jo menossa pois päin.. Nyt kuitenkin tuntemukset ovat tulleet takaisin. Ollaan menossa syömääb poikaystävieni vanhempien kanssa tulevana viikonloppuna.. Kauhulla odotan! :( huoh, voimia kaikille!