Vauva oli toivottu, mutta miksi nyt tuntuu siltä, etten ole ihan varma haluanko sitä sittenkään. Mitä sitten, kun se on tuossa? Meneekö elämä ihan uusiksi? On niin p... fiilis. Yritän jankuttaa itselleni, että kyllä se on ihana jne, mutta ei niin ei.
Miksi tuntuu tältä
Itku
171429
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
tunnetta. Asia on niin suuri ja merkityksellinen, että tottakai jossakin vaiheessa iskee paniikki ja miettii, että apua olenko valmis ja tuntuu, että ikinä ei voi enää harrastaa mitään eikä koskaan enää voi istuskella terassilla jne...
Jälkeenpäin nuo ajatukset tuntuvat hassuilta, mutta ainakin alussa ne ovat ihan normaaleita.
aivan näin on asia!!!
voihan sellainen tunne tulla voi johtua kai hormooneistakin...
tyhmä olet jos jonkun abortin meet tekeen tee samalla sterilisointi...(mä en hyväksy sitä että eka tehdään tarkoituksella lapsi ja sit abortti,se on niin vastuun tunnotonta..sori se on mun mielipide tosta asiasta). voithan antaa lapsesi vaikka adobtioon jos et sitä kerta haluakkaan... :(
mikset puhu jollekin tuntemuksistasi vaikka neuvolassa!!!
Hei, sinä joka kommentoit viimeksi.
Kannattaa raskaana olevaa ihmistä puhuteltaessa miettiä vähän mitä suustaan ulos päästää!
Ja ei hän minun mielestä harkinnutkaan aborttia missään vaiheessa!
Sehän se juuri onkin niin iso tabu, että harva uskaltaa puhua epäröinnin tunteistaan ääneen, heti joku leimaamassa huonoksi. Mutta tosiasia on, että sitä omaa kyvykkyyttään pohtii ja välillä arveluttaa, että kuinkahan kaikki sitten sujuukaan. Itsekin kun läheltä seuraa joskus hullunmyllyltäkin näyttävää touhua läheisten pienten kanssa, niin ihan kylmä kivi kalahtaa vatsanpohjaan, että apua, miten samanlaisesta ikinä selviän itse. Ja se on ihan luonnollista!!! Ei se tee minusta, tai kenestäkään yhtään sen huonompaa äitiä! Äidillekin on sallittua tuntea negatiivisia tunteita, kaikki se on elämää!!!
Alkuperäiselle kysyjälle sanoisin, että etukäteen kun pohtii, juttu voi alkaa tuntua paljon isommalta kuin se onkaan. Jos alkaa arveluttamaan, niin ota hieman etäisyyttä, ajattele, että "syteen tai saveen, otetaan vastaan se mikä tulee" koska eihän äitinä ikinä voi ennustaa mitä tuleman pitää, ei ne, jotka ovat lasta toivoneet, eivätkä ne, joille asia on tullut yllätyksenä. Pitää vain mennä hetki kerrallaan. Jos pystyt ajatella, että otat jutut hetken kerrallaan, niin olo voi rauhoittua. Niin itselläni.
hänhän vai kommentoi siitä että jos tekisi nyt abortin!!! ja perustelut siihen!!!
raskaus ei ole sairaus tai raskaana oleva ei muutu lapseksi tai laisesineeksi jota pitää varoa!!
luulisi asiasta voivan sanoa... huom.komentoi sitä että jos miettii aborttia!!
sinun mielestä ei harkinnut aborttia entä jos tämän toisen kirjoittajan mielestä harkitsi!!
ei muuten ollut kyllä mitenkään karkeaa tekstiä...
Jos ajatellaan psykologiselta kannalta asioita siis olen lukenut että on hyvä että tuleva äiti miettii tällaisia asioita kuten tulooko musta hyvä äiti ja mitä jos en pärjää? silloinhan miettii juuri lapsen tuloa varten. Ihmettelen kommenttiasi siinä mielessä, et minusta ihan kun ystävä piiriäni katson niin ks. ajatukset ovat esillä eikä se tee näistä äideistä huonoja. He ovat hienoja äitejä. Parempi se on miettiä asioita , koska sitähän kautta ihminen oppii tuntemaan itseään ja hyväksymään myös sen ettei elämä aina ole ruusuilla tanssimista. En tiedä oletko itse super äiti ja kaikki on ollut auvoista ja ihanaa etkä ole kokenut raskaana ollessani mitään negatiivista, minusta sekin on outoa. Jos tuleva äiti ajattelee joskus näin se ei tarkoita et olisi huono äiti, hyvähän se on ajatella asioita ja jutella omista tunteistaan. Itselläni raskaus ei ole mennyt ongelmitta ja ärsyttää tuollainen ainainen hehkutus. Siinähän hehkutat kun laatta lentää ja on kaikki vaivat. lisäksi on myös muita asioita, mutta se ei tarkoita ettenkö halua tai rakasta tulevaa lastani. Uskon et ks. kirjoittaja varmasti haluaa lasta eikä hänen tulisi mieleenkään tehdä aborttia. Hienoa et uskalsit tuoda esiin mielipiteesi täällä, jossa kuten huomaat (hae apua -kirjoittaja varmasti musertaa ajatuksia. Varmasti monet kuitenkin ajattelevat samalla tavalla ja äitiyteenhän kasvetaan jokainen tavallaan. Joillakin ruusuilla tanssimista jotkut ajattelevat asioita myös syvemmältä eikä vain pintapuolisesti. Mieti tätä (hae apua)
voi olla että sanoin hieman hätäisesti siitä abortti jutusta anteeksi alkup.
kommentoin lähinnä sitä että jos joku päätyy aborttiin tuollaisessa mielentilassa(joka on normaalia siis tuo mielentila)niin se on musta tyhmää...mun paras kaveri meni ja teki niin poikaystävän painostuksella vielä...
se oli musta niin raskasta olin sitä niin vastaan mutta silti yritin olla ystäväni tukena!!
itse tässä sitten kovasti toivon että menkat ei alkas ja pikkuinen tulisi... tuntuu vaan niin turhalta kaikki kun on monta kertaa joutunu pettymään...
ymmärrän että tuo tunne on varmasti ahdistava..mutta kai tuli tän kirjoittajan puolesta jotenki pelko että hän päätyy samaan kuin ystäväni..
ystäväni tietää että olin sitä vastaan mutta sanoin silti hänelle loppujen lopuksi että olen sen tukena joka tapauksessa vaikka vaikee olikin niin silti tuin häntä.
itse rakastan lapsia yli kaiken ja olen myös hoito alalla...
nyt ystäväni abortista on n.vuosi hän katuu sitä syvästi ja monesti on vaikee sen takia nyttenkin monesti mietin kuin tyhnmästi se teki mut silti yritän auttaa sitä jne.. silti olen moesti niin surullinen hänen puolestaan...
Heips!
Äidiksi tulemiseen/kasvamiseen liittyy paljon muutoksia, jotka on fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia, joten ei ihme jos välillä pelottaa tai arveluttaa ja haluais peruuttaa koko jutun. Se on terveen merkki ja tarkoittaa että pohdit asiaa monelta kannalta. Anna itsellesi lupa tuntea ne tunteet ja itkeskele kaikessa rauhassa. Se kuuluu äidiksi kypsymiseen.
Jos ei pysty hyväksymään omia negatiivisiksi kokemiaan tunteita, miten pystyy aikanaan hyväksymään lapsen tunteet, nekään ei aina oo niin positiivisia ja ihania, mutta tulee takuulla ulos voimalla. Jos sitten äiti ei hyväksy omiakaan tunteitaan voi lapsen tunnemyrskyt ahdistaa äitiä enemmän kuin äiti pystyy käsittelemään ja se voi pahimmillaan johtaa vaikka lasten pahoinpitelyyn. (Näin ainakin jossain fiksussa kirjassa selvitettiin...) Pystytkö juttelemaan jonkun kaveris tai neuvolaterkan kanssa? Neuvolassa niitten ainakin pitäis osata kertoa sulle miten tavallisia noi kuvaamas kaltaiset tuntemukset on. Ja niitä tulee muuten myös miehille, ne ei vaan puhu niistä.
Kuinka pitkällä oot? Itelläni noita pelkoja oli alkuraskaudessa enemmän ja mahan kasvaessa ne pikkuhiljaa helpotti kun aloin tuntea liikkeitä ja käytännön asiatkina alkoi selviämään. Mutta aina silloin tällöin se iski vielä 7-8. kuulla, musta tulee äiti! Apua!
Onnellista odotusta!
Moi!
Kyllä mullakin on ollut tosi paljon samantyylisiä mietteitä, tosin alkaa jo tuntumaan, et on mennyt ohi jo. Ihanaa kun tulee vauva! Nyt se on jo helpottanut, kun vatsa alkaa pömpöttää ja muutenkin tulee kongreettisemmaksi koko tuohu. Itse olin todella onnellinen, kun sain tietää olevani raskaana, mutta elämän muuttuessa, asioista luopuessa jne... varmasti tulee kyseisiä tuntemuksia jossain määrin meillä kaikilla! Toisilla voimakkaammin, kuin toisilla. Itsekin eräät kerrat mietiskelin tosi synkkiä juttuja, nyt jo vähän huvittaakin.. ja toisaalta, kun miettii omia luopumisia (biletys ja tupakanpoltto) niin huomaa kyllä, että mikä se yleensäkin tässä elämässä on tärkeintä ja viisainta. Mutta tottakai sitä miettii monelta kantilta, onhan tämä raskaana oleminen hyvin suuri elämän muutos, niin fyysisesti, kuin psyykkisestikin.
Mut mulla ainakin muutenkin koko raskausaika ollut melkoista tunteiden ja ajatusten myllerrystä, että saas nähdä kuinka monet itkut tässä vielä itkeskellään!!! ;)
Mut pärjäillään ja aina se aurinko kuitenkin aika ajoin pilkistelee meille kaikille!
Hei,
Itselläni oli alkuraskaudessa (rv. 5 - 8) ihan samanlainen olo. Olimme yrittäneet vauvaa pitkään, kaikki olosuhteet (ihmissuhde, ja taloudelliset) on kunnossa, olimme puhuneet ja haaveilleet vanhemmuudesta, mutta kun raskaus lopultakin toteutui, jostain kumman syystä minuun iski paniikki (miten selviän, voinko enää tehdä ylipäätään mitään, halauanko sittenkään tätä lasta yms). Sellaisia ajatuksia, joita en olisi ikinä uskonut voivat tulla edes mieleen, silla mielestäni kaikki oli jo selvää ja moneen kertaan pohdittu ja keskusteltu. Sitä panikointia kesti pari kolme viikkoa, mutta sitten aloin rauhoittua pikkuhiljaa ja aloin nauttia raskaudesta enemmän ja enemmän.
Omassa tapauksessani oli kuitenkin ikävä loppu. Rv. 12 tuli keskenmeno. Se oli henkisesti todella kova paikka, ja häpesin kovasti näitä omia alkuraskauden epäilyksiäni. Uskon muuten näin jälkikäteen että raskaushormooneilla oli tässä osuutensa.
Nyt puoli vuotta tapahtuneesta yritämme uudelleen raskautta, ja uskon että jos tärppää osaan ottaa sen paremmin, ja olen jollain tavalla vielä valmiimpi nauttimaan siitä, toivottavasti jo ihan ensihetkistä lähtien.
Sinulle neuvoisin, että juttelisit jonkun kanssa, sillä ainakin minulla omat ajatukset heitti sellaista oravanpyörää, etten jotenkin kyennyt erottamaan pieniä ja suuria asioita, ja sitä mikä on kaikkein tärkeintä.
heips mä oon 19 vuotias äippä ja mul on kaks ja pual vuotias poika oon myös saamassa toisen taaperon oon nyt 21 raskaus viikol mul oli sama juttu sekä samin (se 2.6 v.)että tän tulevan alexanderin kanssa ja se johtuu puhtaasti hormooneista pelkäsin alkuraskaudesta ihan mielettömästi että miten pärjään kun saan vaavin ja varsinkin kun olin ekella kerralla raskaaksi tullessani vasta 16 v. mut se menee ohi ja jos ei aiemmin ni viimeistään siinä vaiheessa kun kuulet pikkuisen ihmisen ensi rääkäsyn kun se syntyy. se on niin ihana ja helpottava tunne kun tietää että nyt se raskaus on sitten ohi ja voi aloittaa tutustumisen tähän uuteen elämään siinä vaiheessa ei enää ainakaan mulla ollut mitään pelkoa siitä et miten asiat rupee sujumaan vaan sitä vaan otti päivän kerrallaan sitä ei ikinä voi lukea mistään kirjasta tai kattoo telkasta et millanen se oma vaavi on tai miten sen kans pärjää se pitää vaan kokea ihan niinku kaikki mieliala muutokset mun mies ystävä on välillä ihan helisemässä kun saatan yhtenä hetkenä olla ihan rauhallinen ja hetken päästä itkeä ku pikku lapsi tai raivota ku hullu jos et kokis tollasia mieliala muutoksia ni eihän se olis raskaus eikä mikää... heh.. kyllä mä uskon et sä pärjäät vallan mainiosti kunhan raskaus tosta vähän etenee t:Tiitu 19 v. äitee
Lähdin tänään töihin ja ajattelin, etten ajattele raskautta koko työaikana. Juttelin myös mieheni kanssa asiasta ja jo nyt tuntuu taas paremmalta.
En ole ajatellut aborttia enkä myöskään sitä että antaisin lapseni pois. Välillä vaan väsyttää niin kamalasti muutenkin ja mietityttää että entä jos en jaksakaan ja miten pärjään. Onneksi tulevalla vauvalla on ihanat isovanhemmat ja isä =) Luulen, että paljon tulee vielä sekä huonoja että hyviä hetkiä raskauden aikana (olen viikolla 6), mutta eiköhän niistä sisulla selviä.
Onnea kaikkien odotukseen ja lasten hankintaan. Onhan ne silti "aika" ihania.
luitko tuon minun myöhemmän kirjoituksen mulle tuli todella paha mieli kun kirjoitin niin hätäisesti siitä... sori...
mä oottelen kovasti että voin tehdä testin ja toivon että se on plussaa raskausoireitakin löytyy vaikka millä mitalla et toivoa on.
Tsemppiä sinulle kyllä se siitä... :)
En mä nyt siitä kamalasti itseeni ottanut. Olihan se aika jyrkästi sanottu, mutta taitaa sullakin nuo hormoonit heitellä =) Toivotaan, että sulla tärppää ja testi näyttää positiivista.
Välillä en edes muista olevani raskaana. Välillä ajattelen lasta tunti- ja päivätolkulla. Välillä ahdistaa v**usti ja huudan miehelleni ja olen kauhea :) Useimmiten olemme ihan onnessamme ja kumpikin tuijottaa mahaani silmä kovana ja höpöttää :)
Kiitos tästä viestiketjusta, se sai minutkin paljon paremmalle tuulelle!
Meillä on ollut ihan sama asia, vauva on toivottu ja harkittu, ja nyt kun tärppäsi niin kaduttaa... Mitä tuli tehtyä, on päällimmäinen ajatus, ja pelkonsa tunnustaminen itselleen on musertavaa.
Eniten pelottaa asian lopullisuus ja suuri vastuu, vaikka emme olekaan kovia juhlimaan eikä vauva olisi taakka vaan rikkaus. Olemme kumpikin opiskelijoita ja alle 25-vuotiaita joten myös sukulaisten ja tuttavien ajatukset meidän pärjäämisestä pelottavat. Tähän asti kaikki ovat kuitenkin olleet kannustavia.
Kannattaa puhua miehelle näistä asioista rohkeasti, meillä kävi niin että mies tunnusti kärsivänsä samoista ajatuksista. Jo keskustelemalla asioista pelot hälvenevät hieman ja voitte yhdessä muistella mitä ajattelitte ja odotitte ennen raskautta.
Käykää jos mahdollista vauvaperheen luona niin saatatte muistaa mistä se alkuperäinen ajatus heräsi. =)