Yli vuosikymmenen parisuhde on päättymässä. Huomasin tässä, että olemme olleet toistemme parhaat kaverit. Tapasin hänet pari viikkoa tälle paikkakunnalle muuton jälkeen, joten en ole koskaan ehtinyt hankkia "omia" kavereita. Kaikki ovat hänen tai hänen kauttaan tavattuja. En ole läheinen heistä kenenkään kanssa, mutta olen aina viihtynyt heidän kanssaan.
Voin täysin liioittelematta sanoa, että minulla ei ole yhtään ystävää, eikä sukulaisia. Minut on huostaanotettu lapsena ja äiti järjesti asiat niin, että kaikki olikin minun vikaani, eikä kukaan sukulaisista puhu minulle, ei vaikka totuus äidistäni tulikin myöhemmin ilmi. Muuten niin usein lapsena sijoituspaikasta toiseen, etten ehtinyt ystävystyä kenenkään kanssa. Olin aina uusi kakara luokassa, kuppikuntien ulkopuolella, lisäksi vielä lastenkodissa, johon "kiltit lapset eivät joutuneet". Kun ei lapsena oppinut, ei aikuisenakaan osaa. Olen yrittänyt harjoitella, mutta ei, jokin minussa on niin pahasti vialla etten ystävysty.
Joku fiksu ihminen sanoi joskus, että ihmiselle annetaan tasan sen verran painolastia kun hän kykenee kantamaan. Minä toivoisin että minun rajani tulisi vastaan.
Asioiden ei pitäisi olla niin hullusti, koska opiskelen. En istu yksinäisyyteni lisäksi päiväkaupalla sisätiloissa. Kouluaikoina jopa puhun ihmisten kanssa, mutta kunhan tämä opiskelu lähtee käyntiin ja tämä ero tulee voimaan, niin lomien aikana en puhu välttämättä kenenkään kanssa. Mistäkö tiedän miten tulee käymään? Koska ennen mieheni tapaamista asiat menivät juuri niin. Minulla oli silloin pari "ystävää", eli niitä, joiden soittolistalla olin viimeisenä kun kaikilla muilla oli menoa. Se, jolle saattoi purkaa murheet, haukkua poikaystävän, valittaa kaikesta.. mutta jolta ei koskaan kysytty, että "hei, miten sulla menee?"
No, nyt tervehdin luokkakavereita ja jopa ajoittain käyn sellaisen kanssa kahvilla tai koulun ruokalassa syömässä. Mutta aina minä teen aloitteen. Minua ei koskaan pyydetä mihinkään, enkä koskaan käy missään muuten kuin yksin. Jos koko luokka lähtee johonkin, lähden tietysti mukaan. Minua ei kukaan pyydä pariksi tai ryhmään, vaan joudun aina itse tunkemaan johonkin ryhmään - ja tunkeutujaksi tunnenkin itseni.
En ole mitenkään vastenmielisen näköinen enkä oloinen. Hoidan hygieniani siinä missä muutkin, meikkaan, pidän tavallisia vaatteita. Omasta mielestäni keskustelen asiallisesti ihan normaaleista aiheista - ja siedän aika laajan kirjon huumoria. Itse en juurikaan vitsaile, mutta en ole mikään mörökölli. En koskaan näytä suruani, suuttumustani ulospäin. Yksi mies sanoi kerran minulle, että jos ei näkisi kyyneleiden valuvan silmistäni, hän väittäisi että hymyilen aidosti. Siis, jos näkisit minut koulun käytävällä luulisit, että ympärilläni olevat ihmiset ovat ystäviäni. Näkisit minut hymyilemässä ja nauramassa, mutta silti tunnen olevani yksin keskellä merta. Luulen, että jos vain seisoisin keskellä sitä käytävää ja alkaisin kirkua, kukaan ei näkisi eikä kuulisi minua. Ehkä kaikki ihmiset vaistoavat sen, että olen oikeasti yksinäinen, säälittävä häviäjä - ja ymmärtävät pysyä poissa lähettyviltä. Mutta kun minulla on ystävä, annan hänen mennä ja tulla haluamansa mukaan, mutta olen aina lähellä kun minua tarvitaan.
Jos joku minulta kysyy että miten menee, hymyilen ja sanon, että kiitos hyvin, entäs itselläsi. Haluaisin niin kovasti sanoa jollekin, että olen yksinäinen, surkea, työtön, jätetty ja kohta asunnoton. Mutta ei. Tämänikäisellä pitää olla kaikki hallussa.
Saan opintorahaa vielä pari kuukautta, mutta sen jälkeen jään tyhjän päälle. Töitä olen hakenut vuosikaupalla, mutta kukaan ei kutsu edes haastatteluun. En kelpaa siivoojaksi, lapsenlikaksi, sihteeriksi, en mihinkään. Opiskelen toista korkeakoulututkintoa, joten tukikuukaudet loppuvat, eikä "sossu" maksa opiskelijalle mitään. Joudun lopettamaan alan, jolle olen halunnut lapsesta saakka - ja jonne vasta nyt löysin.
En ole uskovainen, mutta olen rukoillut kaikkia mahdollisia jumalia, että voittaisin lotossa ja voisin jatkaa opiskeluja omasta asunnosta käsin ilman rahahuolia - tai että ne jumalat tappaisivat minut, koska minulla ei ole rohkeutta päättää itse päiviäni. En tiedä onko minulla rohkeutta elää vai olenko niin pelkuri, etten voi kuolla, mutta nyt olen varma siitä että minkäänsortin jumalaa ei ole. Tarinoiden jumalat eivät jätä ihmistä yksin. Jos olisi jumala, maailmassa ei olisi yksinäisiä, asunnottomia, nälkäisiä ihmisiä. Jos olisi jumala, maapallolla ei olisi seitsemää miljardia ihmistä tuhoamassa sitä.
Ehkä sitten kun tämä ero realisoituu, pystyn vihdoin hankkiutumaan itsestäni eroon. Sillä suurin ongelma olen minä. Paikkakunnan vaihto ei auta, esittäminen ei auta. Jos yhtälöstä vähentää minut, sen voi ratkaista.
Voin täysin liioittelematta sanoa, että minulla ei ole yhtään ystävää, eikä sukulaisia. Minut on huostaanotettu lapsena ja äiti järjesti asiat niin, että kaikki olikin minun vikaani, eikä kukaan sukulaisista puhu minulle, ei vaikka totuus äidistäni tulikin myöhemmin ilmi. Muuten niin usein lapsena sijoituspaikasta toiseen, etten ehtinyt ystävystyä kenenkään kanssa. Olin aina uusi kakara luokassa, kuppikuntien ulkopuolella, lisäksi vielä lastenkodissa, johon "kiltit lapset eivät joutuneet". Kun ei lapsena oppinut, ei aikuisenakaan osaa. Olen yrittänyt harjoitella, mutta ei, jokin minussa on niin pahasti vialla etten ystävysty.
Joku fiksu ihminen sanoi joskus, että ihmiselle annetaan tasan sen verran painolastia kun hän kykenee kantamaan. Minä toivoisin että minun rajani tulisi vastaan.
Asioiden ei pitäisi olla niin hullusti, koska opiskelen. En istu yksinäisyyteni lisäksi päiväkaupalla sisätiloissa. Kouluaikoina jopa puhun ihmisten kanssa, mutta kunhan tämä opiskelu lähtee käyntiin ja tämä ero tulee voimaan, niin lomien aikana en puhu välttämättä kenenkään kanssa. Mistäkö tiedän miten tulee käymään? Koska ennen mieheni tapaamista asiat menivät juuri niin. Minulla oli silloin pari "ystävää", eli niitä, joiden soittolistalla olin viimeisenä kun kaikilla muilla oli menoa. Se, jolle saattoi purkaa murheet, haukkua poikaystävän, valittaa kaikesta.. mutta jolta ei koskaan kysytty, että "hei, miten sulla menee?"
No, nyt tervehdin luokkakavereita ja jopa ajoittain käyn sellaisen kanssa kahvilla tai koulun ruokalassa syömässä. Mutta aina minä teen aloitteen. Minua ei koskaan pyydetä mihinkään, enkä koskaan käy missään muuten kuin yksin. Jos koko luokka lähtee johonkin, lähden tietysti mukaan. Minua ei kukaan pyydä pariksi tai ryhmään, vaan joudun aina itse tunkemaan johonkin ryhmään - ja tunkeutujaksi tunnenkin itseni.
En ole mitenkään vastenmielisen näköinen enkä oloinen. Hoidan hygieniani siinä missä muutkin, meikkaan, pidän tavallisia vaatteita. Omasta mielestäni keskustelen asiallisesti ihan normaaleista aiheista - ja siedän aika laajan kirjon huumoria. Itse en juurikaan vitsaile, mutta en ole mikään mörökölli. En koskaan näytä suruani, suuttumustani ulospäin. Yksi mies sanoi kerran minulle, että jos ei näkisi kyyneleiden valuvan silmistäni, hän väittäisi että hymyilen aidosti. Siis, jos näkisit minut koulun käytävällä luulisit, että ympärilläni olevat ihmiset ovat ystäviäni. Näkisit minut hymyilemässä ja nauramassa, mutta silti tunnen olevani yksin keskellä merta. Luulen, että jos vain seisoisin keskellä sitä käytävää ja alkaisin kirkua, kukaan ei näkisi eikä kuulisi minua. Ehkä kaikki ihmiset vaistoavat sen, että olen oikeasti yksinäinen, säälittävä häviäjä - ja ymmärtävät pysyä poissa lähettyviltä. Mutta kun minulla on ystävä, annan hänen mennä ja tulla haluamansa mukaan, mutta olen aina lähellä kun minua tarvitaan.
Jos joku minulta kysyy että miten menee, hymyilen ja sanon, että kiitos hyvin, entäs itselläsi. Haluaisin niin kovasti sanoa jollekin, että olen yksinäinen, surkea, työtön, jätetty ja kohta asunnoton. Mutta ei. Tämänikäisellä pitää olla kaikki hallussa.
Saan opintorahaa vielä pari kuukautta, mutta sen jälkeen jään tyhjän päälle. Töitä olen hakenut vuosikaupalla, mutta kukaan ei kutsu edes haastatteluun. En kelpaa siivoojaksi, lapsenlikaksi, sihteeriksi, en mihinkään. Opiskelen toista korkeakoulututkintoa, joten tukikuukaudet loppuvat, eikä "sossu" maksa opiskelijalle mitään. Joudun lopettamaan alan, jolle olen halunnut lapsesta saakka - ja jonne vasta nyt löysin.
En ole uskovainen, mutta olen rukoillut kaikkia mahdollisia jumalia, että voittaisin lotossa ja voisin jatkaa opiskeluja omasta asunnosta käsin ilman rahahuolia - tai että ne jumalat tappaisivat minut, koska minulla ei ole rohkeutta päättää itse päiviäni. En tiedä onko minulla rohkeutta elää vai olenko niin pelkuri, etten voi kuolla, mutta nyt olen varma siitä että minkäänsortin jumalaa ei ole. Tarinoiden jumalat eivät jätä ihmistä yksin. Jos olisi jumala, maailmassa ei olisi yksinäisiä, asunnottomia, nälkäisiä ihmisiä. Jos olisi jumala, maapallolla ei olisi seitsemää miljardia ihmistä tuhoamassa sitä.
Ehkä sitten kun tämä ero realisoituu, pystyn vihdoin hankkiutumaan itsestäni eroon. Sillä suurin ongelma olen minä. Paikkakunnan vaihto ei auta, esittäminen ei auta. Jos yhtälöstä vähentää minut, sen voi ratkaista.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Valo alkaa paistaa, kun alat avautua elämästäsi jollekin, esim. "ammattiauttajalle". Varaa aika mielenterveystoimistosta, diakoniatoimistosta tms. paikasta.
Kuuntele sydäntäsi ja niitä tunteita mitkä olet vuosien mittaan padonnut.
Sinä olet käynyt koulusta korkeinta, elämänkoulua. Sitä ei kirjoista opita. Voit kääntää sen kaiken vahvuudeksesi ja voimavaraksesi.
Mutta ota ne ensi askeleet alkamalla avautua jollekin siitä mitä oikeasti ajattelet ja tunnet sisimmässäsi.
Tää biisi on sulle:
http://www.youtube.com/watch?v=k20h4hZ4Roc
Kiitos biisistä. Tuon sanoittaja on ihan selvästi tuntenut jonkun onnettoman yksilön.
Niin, yksinäisyys...
Se on paha tauti, etenkin jos haluaisi olla yhteydessä ihmisiin. Haluaisi, mutta ei saa.
Minullakin on asiasta kokemusta, jonkin verran. Kaksi asiaa on helpottanut. On pitänyt keskittyä asioihin jotka ovat elämässä hyvin, kuten terveys. Jos on terve, on elämässä aika paljon hyvin.
Kun on jotain mikä on hyvin, ei se mitä ehkä eniten kaipaa, ole kuitenkaan kaikki.
Sitten on toinen juttu: toivo paremmasta. Afrikan nälkäänäkevä perheenisä hakee villikaalia perheelleen muutaman kourallisen. Sillä on tultava toimeen. Lapsi itkee nälkääänsä nukkumaanmenneessään, perheenisä kuulee ja tajuaa ettei ole onnistunut tienaamaan tarpeeksi ruokaa lapselleen, vaikka on tehnyt töitä koko pitkän päivän.
Miksi hän silti jatkaa?
Siksi, että on toivo paremmasta. Että jonain päivänä kaikki muuttuu.
Ystävän voi löytää vaikka kassajonosta. Kai sen tiesit?
Niin... pitäisi aina muistaa olla kiitollinen jostakin. Että pääsee omilla jaloillaan liikkumaan -ja että muualle ei satu, paitsi sydämeen.
Se aina unohtuu, kun seinä nousee vastaan.
Aina olen pystynyt näkemään valon, vaikka pimeydessä olen suurimman osan elämästäni kävellyt. Nyt en pysty ja se minua pelottaakin. Olen aina kuvitellut olevani selviäjä, mutta sitä en ole. Olin selviäjä vain kun minulla oli ihminen tukemassa.
Itkin tuossa pari tuntia sitten, kun heräsinkin. Ei luulisi olevan liikaa vaadittu, että edes kuolisin unessa. Että jokin tässä maailmassa olisi helppoa.
>>Mutta aina minä teen aloitteen. Minua ei koskaan pyydetä mihinkään.
Aloitteentekijät ovat aika vähissä. Kun sinä teet aloitteen ei se toinen jää yksin, joku tuli juttelemaan. Olisihan se tietysti helpompaa olla se jonka luokse tullaan.
Toisaalta joillekin aloitteenteko on niin helppoa että he eivät edes huomaa tekevänsä sellaista, he vain sanovat tai kysyvät jotakin ajattelematta sen enempää. Ei siis pitäisi kokea itseään tunkeilijaksi, ellei selkeästi huomaa että silloin keskeyttää toisten luottamuksellista keskustelua.
Olisihan se helpompaa olla se, jonka luokse tullaan.
Kyllä osaan sen verran lukea muita ihmisiä, etten tunge privaattikeskusteluihin mukaan, mutta kun tunnen oloni tunkeutujaksi ihan normaalissa ryhmätyötilanteessakin.
Varamsti Jumala kuulee rukokset vaikka et vielä häntä tunne. Sinulle on oma paikka ja suunnitelma elämässä. Tuo lapsuus laitoksissa on tehnyt sinusta varautuneen että et koe ekä osaa luonevasti olla ihmisten parissa. Jotenkin alitajuisesti sinulla on koko ajan kuin pakit päällä, olet varautunut ja joudut kuin suorittamaan sosiaalisiisa kontakteissa. Sosiaalisuus ja yhteyden luominen on jotekin vaistonvaraista ja automaattista kuin hengitys. Jatkuvasti me viestitämme sanoin, elein tiedostamattomia viestejä ja samoin myös tulkitsemme niitä. Näistä viesteistä sitten kontaktit joko synyvät tai jäävät syntymättä. Voi noita taitoja opetella, mutta sittenkin homma ei ole luontevaa jos joutuu koko ajan suorittamaan. Enemmän auttaa kasvaa ihmsienä ja sisiäinen eheytymien. Kannattaa mysö luottaa johdatukseen, etttä sinulle tulee ihmissuhteita ja pääset eteenpäin.
Kyllä, sen tunnistan itsestäni.
Olen varautunut, mutta osaan kyllä olla ihmisten parissa. Rakastan ihmisiä. Varautumiseni näkyy niin, että en kerro lapsuudestani kovin herkästi enkä tosiaan näytä negatiivisia tunteitani, mutta normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä en mielestäni poikkea mitenkään muista ihmisistä.
Mutta tämän jälkeen voin ihan reilusti sanoa, että ei ole johdatusta tai jumalaa. Jos en olisi jo eronnut kirkosta sen erinäisten puolipoliittisten temppujen vuoksi, niin nyt lähtisin siksi, että olen varma ettei jumalaa ole.
no moikka moi. jos saan kysyä mistäpäin olet? Voin pitää sulle seuraa. Olen siis itsekin eronnut nainen,
Pirkanmaalta. Kiitos tarjouksesta. Olet uskomattoman rohkea kun noin vain tarjoudut tuntemattoman ihmisen seuraksi. Olisinpa puoliksikaan kaltaisesi.
Minulla on aivan sama ongelma, että tuttuja kyllä riittäisi, mutten osaa ystävystyä syvemmin. En tiedä onko aloittajalla sitä ongelmaa, ettei oikein pysty rentoutumaan ihmisten seurassa? Erosin myöskin juuri 14 vuoden avoliitosta ja jään täysin yksin, koska olen jättäytynyt kaikista muista ihmissuhteista tuon ongelmani vuoksi. Sosiaalinen kanssakäyminen vain väsytti minua enkä saanut siitä mitään.
En koe, että minulla olisi ongelma rentoutua muiden ihmisten parissa. Ehkä suurin ongelmani on se, että minulle tärkeimmät ihmiset ovat minut aina jättäneet ja minua pettäneet enkä uskalla tarjota sydäntäni enää kenellekään, edes ystävänä. Mutta kuten sanoin, minut kun näkee niin ei mistään arvaisi että olen juuri näin säälittävä. Yleensä kun minua on kuvailtu, niin sosiaalinen tulee ensimmäisenä ihmisten mieleen.
Miten ajattelit lähteä purkamaan tilannettasi? Siis ihan käytännössä. Onko sinulla vakituiset tulot, että asuntoasiat hoituvat, ettet jää asunnottomaksi? Ajattelitko yrittää terapiaan tms?
No ainakin olet seurustellut ja opiskelet.
Kyllä, olen seurustellut maailman parhaan miehen kanssa ja opiskelen alaa, jonka vihdoin löysin. Ongelmat eivät ole siinä, vaan kaikessa mitä niiden ympärillä on ja mitä tulee vastaan.
Mietin hetken onko joku ystävistäni kirjoittanut tarinan minusta. Minulla on melkein sama tilanne ja jotenkin kirjoutuksesi avasi silmäni mikä tilanteeni oikeasti on.
En ole miettinyt näin perin pohjin omaa kohtaloani ja tämä todella laittoi miettimään!
Kerro lisää. Mitä yhteisiä piirteitä löysit?
Nykyisin on hyvä paikka toi facebook.. Pistät vaan kaverikutsuja paikkakunnallasi asuville henkilöille ja alat juttelemaan niiden kanssa!!
Onko koiria? Niiden kanssa on helppo ystävystyä ihmisiin, vaikka menemällä "koirakouluihin" jne.!!
En oikein ymmärrä tuota Facebookin tarkoitusta. Minulla oli tili jonkin aikaa ja siellä oli kyllä ne suunnilleen satakunta tuttavaa, mutta en koskaan käsittänyt sitä menoa.
Ei siellä tutustu keneenkään oikeasti, kun kaikilla on kiire vaan kertoa itsestään eikä kukaan välitä toisten tapahtumista. Eri asia olisi, jos ihmiset oikeasti jakaisivat ajatuksensa ja kuulumisensa, mutta sen sijaan siellä jaetaan jotain linkkejä tai spämmätään pelikutsuilla.
Mieluummin puhuisin ihmisten kanssa kasvotusten kuin lukisin mitä he söivät aamupalaksi. Mutta se olenkin vain minä, suurin ongelmani.
Ei ole koiraa, enkä tähän elämäntilanteeseen sellaista ottaisi. Jos onnistun poistamaan itseni yhtälöstä, niin koira jäisi heitteille.
Mutta oikeassa olet, koira on tosiaan hyvä keino tutustua ihmisiin.
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta aloituksesi mukaan mulla tuli sellainen olo, että sun kannattaisi opetella olemaan rehellisellä tavalla mustasukkainen kaikista ystävistäsi, alussa se vie voimia ja pelottaakin, mutta se on rehellistä omaa itseään kohtaan. Ei kannata olla niinkuin ei olisi, juuri tästä asenteesta yleensäkin elämään tulee tämä vieraantumisen ja poissaolemisen tunne, kuin olisi totaalisen yksin ystäviensä keskellä.
Olen itse paininut tämän ongelman kanssa omassa elämässäni, ja yritän ja haluan pitää ystävistäni kiinni, se ei ole helppoa nykyään koska muutenkin se vapaus jonka omistamme, meitä yhä enemmän toisistamme eristää.
Koeta olla ottamatta paineita, tunnut todella ajattelevalta ihmiseltä, joten sinulla on itseisarvo ja ihmisarvo, olet tärkeä ihminen ja voit olla ylpeä itsestäsi.
Muista jatkossa oma henkilöhistoriasi ja sukusi historia, ja tiedosta nämä jotka sinusta ovat tehneet sen, mikä nyt olet, ja rakasta tässä itseäsi. Kun pääset itsesi rakastamisen tasolle omana itsenäsi, niin siitä alkaa myös muiden rakastaminen, omalla tavallaan mustasukkaisella ja itsekkäällä tavalla.
Sinuna muuttaisin kaupunkiin, jos et siis vielä asu, koska nuo pienet piirit ex-ystäväsi ympärillä jatkuvana ikävänä muistutuksena aikaisemmasta, olet muuten ihan normi-ihminen, teet juuri sen mitä sinun pitääkin, olet siis avulias. kohtelias ja huomaavainen, ja tämä riittääkin.
Jatkossa sun läksysi on kuinka opit rakastamaan itseäsi. Omalla kohdallani en päässyt tähän, kuin vasta sitten kun nöyrryinJumalan puoleen ja aloin rakastamaan häntä, lopultakin, tämä siis todellakin kesti. Vasta tämän jälkeen sain voimaa rakastaa itseäni. Nyt uskallan rakastaa jo muitakin, mutta prosessia ei kannata kiiruhtaa, kukko ei käskien laula, eikä kana käskien muni kuin kitkeriä munia.
Älä turhaan pyydä anteeksi, nosta pirteänä pääsi ylös, älä anna periksi, älä välitä liikaa muista, ota tilanteissa se mikä eteesi kannetaan, päästä irti se mikä pitääkin päästää, mutta pidä kiinni siitä mikä on rakastettavaa ja hyvää ja ihanaa. Näitä muistele ja runoile ja laula ja maalaa ja tanssi.