Olen jo mummu, ikäni kärsinyt voimakkaasta alakuloisuudesta - kaikki on aivan samentekevää; en jaksa / viitsi / laittaa edes ruokaa itselleni - juon kahvia ja närpin leipää.
Tämä alakuloisuus on vaivannut koko elämäni, joskus lääkärit ovat diagnosoineet sen masennukseksi, olen saanut lääkkeitä varmasti kohta koko Pharmaca Fennian läpi - ne eivät vain auta - tulee vain entistäkin alakuloisempi olo; itkettää koko ajan ja olen surkea.
Lapsilleni en ole niin paljon kertonut koska en halua kuormittaa tai rasittaa heitä näillä asiolla.
Kouluajoista muistan erään seikan; olin kolmannella luokalla kun opettaja luki meille hauskan kertomuksen, kun hän lopetti hän sanoi; meidän luokan surusilmäkin nauroi tälle.
Eli en koskaan ollut iloinen, en sosiaalinen, olin aina yksin, en uskaltanut hakeutua toisten joukkoon. Olin myös kömpelö, eksyilin, en oppinut laskemaan - tukiopetusta oli se, että opettaja pilkkasi koulussa, näytti koko luokalle miten väärin olin kaiken laskenut - kotona isä huusi kun olin niin tyhmä.
Muuten pärjäsin hyvin, historiassa, äidinkielessä oli kympit todistuksessa, laskeminen ei vain sujunut.
En ole milloinkaan sietänyt, että minuun kosketaan.
Isoksi lapseksi saakka itkin kampaajalla, hammaslääkärissä. Tuntui niin pahalta, kun joku koski minuun.
Kasvatus oli 1950 luvulla hyvin autorittäärinen, fyysistä pahoinpitelyä ei ollut, henkistä kyllä.
Aamulla kun herään, kyyneleet alkavat valua usein ennen kuin olen edes kunnolla herännyt, aamupalan syöminen on vaikeaa, mikään ei maistu.
Olen käynyt terveyskeskuslääkäreiden luona, myös yksityisellä mutta ei sieltä mitään apua saa - pillereitä en enää ota vastaan, niistä tulee vain entistä itkuisempi, ja tokkurainen olo.
Tiedän kaiken mielialalääkkeistä, vaikutuksista jne.
Joskus nuorempana join jopa siideriä ahdistukseen, auttoi kyllä hetken mutta seuraavana päivänä oli oli entistä karmeampi. Olen miettinyt, onko oikeasti niin että itsemurha on ainoa asia joka tästä ahdistuksesta päästäisi pois.
Tämä alakuloisuus on vaivannut koko elämäni, joskus lääkärit ovat diagnosoineet sen masennukseksi, olen saanut lääkkeitä varmasti kohta koko Pharmaca Fennian läpi - ne eivät vain auta - tulee vain entistäkin alakuloisempi olo; itkettää koko ajan ja olen surkea.
Lapsilleni en ole niin paljon kertonut koska en halua kuormittaa tai rasittaa heitä näillä asiolla.
Kouluajoista muistan erään seikan; olin kolmannella luokalla kun opettaja luki meille hauskan kertomuksen, kun hän lopetti hän sanoi; meidän luokan surusilmäkin nauroi tälle.
Eli en koskaan ollut iloinen, en sosiaalinen, olin aina yksin, en uskaltanut hakeutua toisten joukkoon. Olin myös kömpelö, eksyilin, en oppinut laskemaan - tukiopetusta oli se, että opettaja pilkkasi koulussa, näytti koko luokalle miten väärin olin kaiken laskenut - kotona isä huusi kun olin niin tyhmä.
Muuten pärjäsin hyvin, historiassa, äidinkielessä oli kympit todistuksessa, laskeminen ei vain sujunut.
En ole milloinkaan sietänyt, että minuun kosketaan.
Isoksi lapseksi saakka itkin kampaajalla, hammaslääkärissä. Tuntui niin pahalta, kun joku koski minuun.
Kasvatus oli 1950 luvulla hyvin autorittäärinen, fyysistä pahoinpitelyä ei ollut, henkistä kyllä.
Aamulla kun herään, kyyneleet alkavat valua usein ennen kuin olen edes kunnolla herännyt, aamupalan syöminen on vaikeaa, mikään ei maistu.
Olen käynyt terveyskeskuslääkäreiden luona, myös yksityisellä mutta ei sieltä mitään apua saa - pillereitä en enää ota vastaan, niistä tulee vain entistä itkuisempi, ja tokkurainen olo.
Tiedän kaiken mielialalääkkeistä, vaikutuksista jne.
Joskus nuorempana join jopa siideriä ahdistukseen, auttoi kyllä hetken mutta seuraavana päivänä oli oli entistä karmeampi. Olen miettinyt, onko oikeasti niin että itsemurha on ainoa asia joka tästä ahdistuksesta päästäisi pois.
Vastaukset 5
Vanhimmat
mummu-surusilmä .Et ole ainoa joka on kärsinyt alakulosta lähes koko elinajan .Olen itsekkin mummoikäinen en kuitenkaan mummo sanan varsinaisessa merkityksessä,josta voisi olla iloakin. Itselläni on elämäntilanne sellainen että toinen poikani on sairastunut mielen sairauksiin kymmenen vuotta sitten eikä tervehtymistä näy. lisäksi on tullut hänelle riippuvuus kaljaan .Tämä on aiheuttanut oman masennukseni ja elämän haluttomuuden,minullakin on aamuisin tunne ettei haluaisi edes nousta sängystä ,mutta tahdon voimallani olen selvinnyt ja turvani on ollut omakohtainen uskoni että tämän elämän loputtua on tiedossa parempi paikka taivaassa kun uskon syntini anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä .Itsemurha ei ole mikään ratkaisu koska elämä ei pääty kuolemaan vaan on valittavana kaksi paikkaa iankaikkinen ero Jumalasta tai iankaikkinen ilo taivaassa . Tämä valinta on tehtävä tämän elämän aikana ,joka on annettu meille etsikkoajaksi. Itse olen päättänyt Jumalan armon ja uskon avulla mennä taivaassen vaikka" polvet verillä" langeten ja taas nousten.
IHMISELLÄ ON OIKEUS OLLA ERILAINEN. AUTISTI TYYPPINEN TAI MITÄ VAAN. OLET KASVATTANUT LAPSET, HIENO ELÄMÄNTYÖ PALJON MUUN LISÄKSI. ITSELLÄ VAIKEA LAPSUUS, OLEN PÄÄTTÄNYT JÄTTÄÄ SEN TAAKSE, EN RASITA SILLÄ ENÄÄ ENLÄ ANNA VALTAA KALTOINKOHDEILLE.
Sulle mummoseni kyllä sopis usko, uskon perusolemus on se että on tapahtunut suuri uhraus kaikkien puolesta, myös sunkin puolesta, hän on kiusattu ihan samalla tavalla niinku sinäkin, sä mummu löytäisit turvan ja avun, ja ILON, kun turvaisit korkeimpaan.
Voi mummo!
Älä päädy itsemurhaan. Se on huono ratkaisu. Ymmärrän ja tiedän sen tunteen, kuinka se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Vaikka olen paljon nuorempi kuin sinä. Hae apua, mene terveyskeskukseen vaadi terapiaa ota lääkkeet käyttöön uudestaan. Uusia lääkkeitä tulee koko ajan. Pyydä päästä psykiatrille menee vaikka psykiatriseen sairaalaan hetkeksi joskus sekin voi auttaa. Akuuttiin vaiheeseen, siellä sitten pohditaan miten jatko järjestetään.
Sinulla on oikeus saada apua! Olet ainutlaatuinen ja tärkeä ihminen sekä arvokas juuri sellaisena kuin olet. Voimia mummo!
Vaikutat herkältä.
Matematiikka on yliarvostettua. Mihinkö sitä tarttee kun kaiken laskee kassat ja koneet. Tilitapahtumat on verrkopankissa. Taidot ruostuu jos ei käytä.
Kieliä sen sijaan tarvitsee aina. Täytyy lukea, kirjoittaa ja puhua sekä äidinkielellä että englanniksi jos tahtoo puhua ulkomaailmalle.
Maailman tilanne masentaa. Hieman "onnellisia" ne joita ei masenna, taitavat olla yksinkertaisia kieltäessään faktat.