Enemmän itselleni kuin kenellekkään muulle.
Nyt on mennyt yli puoli vuotta tapaamatta ketään, ainoat ihmiset joista on ollut seuraa ovat olleet omat vanhemmat ja sukulaiset. Paras, ainoa, kaverinikin jonka olen tuntenut 4 vuotiaasta saakka on kadonnut johonkin... mutta hänellä nyt onkin sosiaaliset baari iltansa, ja tyttöystävä, ja töitä. Tietysti voisin tarttua puhelimeen ja soittaa, mutta jostain syystä en viitsi. En välitä.
Se olisi eri asia jos olisin todella ujo tai jollain tavalla kammoaisin muita ihmisiä, mutta en. Päässä nyt vaan on sen verran paljon omanlaisiaan virhekytkentöjä jotka omat minut tähän tilanteeseen ajaneet. Olen filosofoinut itseni nurkaan.
Se on huono homma kun ei ymmärrä käyttää alkoholia. Peräti kerran olen baariin harhautunut, ihan vain uteliaisuuttani, ja totesin etten sovi joukkoon. Siihenkään.
Minusta ei vain ole siihen, tekeekö se minusta tylsän ihmisen? Ehkä, mutta olkoon sitten niin.
Ulkoisesti olen kuin kukatahansa, pukeudun hyvin, liikun päivittäin, en jää sohvalle makaamaan vaikka välillä tuntuu että tylsistyn kuoliaaksi. Vedän vaikka väkisin tätä kivirekeäni enkä anna sen jyrätä minua alleen.
Ja tulen toimeen kaikkien kanssa, ainakin yritän parhaani. Osaan olla seurassa, omalla tavallani olen todella harmaa ja synkkäkin, mutta osaan olla hauska, sarkastinen, nopeasanainen ja olevinaan niin näppärä sanoissani joilla yritän keventää tunnelmaa. Mutta silti, en odota ihmissuhteiden kestävän. Minulle ne ovat hetkellisiä, se on jokin jakso, työ tai koulu, jokin tapahtuma jossa tapaan ihmisiä ja vietän heidän kanssaan aikaa. Mutta koko sen ajan minä tiedän että kun se päättyy, ja minä kävelen kotiin, he joista sinä aikana tuli ystäviäni jäävät, koska en usko että se kuitenkaan kestäisi.
Sillä minun elämälläni ei ole suuntaa. En tiedä yhtään mitä minun täytyisi tehdä. Päiväni ovat samanlaisia, samaa itseään toistavaa oravanpyörää joissa päiviä ei enää erota toisistaan. Työtön kun tällä hetkellä olen, mutta sinänsä se ei ole ongelma, ei se muuttaisi mitään vaikka olisin töissä, se olisi silti samaa itseään toistavaa turhuutta. Siihen olisi vain lisätty se työ.
Ja sitten kun sattuu vielä tätä huomattavasti rumenpaa sukupuolta edustamaan.
Jotenkin olen huomannut että miehistä on tälläinen sterotypinen mielikuva, mikä sinänsä ei ole kovinkaan kaukana totuudesta kun tätäkin palstaa pysähtyy selailemaan. Minä eläisin vaikka selibaatissa koko loppu elämäni jos tuohon rinnalle saisi jonkun kulkemaan ja joka jaksaisi ja ymmärtäisi minua sellaisena väliinputoajana kun satun olemaan. Mutta se menköön näiden harhaisten haave kuvien kategoriaan.
Mutta en ole myöskään mikään kiltti mies joka mielistelisi naisia heidän tahtonsa mukaan. Ja tietysti minullakin on omat pinnalliset ihanteeni, kuten kenelle tahansa, mutta enemmän se mitä on korvien välissä ja millainen persoona ihminen on, kuin se miltä hän näyttää.
Mutta tämä kaikki on tietoista, teen itse itselleni näin. Minusta ei ole tullut tälläistä olen päättänyt tälläinen olla. Oikeastaan kammoan sitä päivää jos lyötäisin uudesia ystäviä, sinäsä ei tuossa vanhassakaan mitään vikaa ole jos vain ymmärtäisin ottaa yhteyttä. Tai vielä pahempaa, jos joku ihastuisi minuun. Leikitään ajatuksella nyt näin päin, vaikka se vähän epätodelta itsestänikin vaikuttaa, mutta minä nyt pystyn sulkemaan itseni sen verran hyvin ettei ole vaaraa että itse johonkuhun ihastuisin. Tai pidetään se siinä, että joku alkaisi edes välittämään minusta. Se olisi hienoa, se olisi parhaimpia asioita mitä minulle voisi tapahtua. Mutta, samalla ajattelisin että ei hänen kannata. Hänen on parempi ilman. Minä kannan harteillani vaikka koko maailmaa, enkä millään viitsisi murheitani muiden taakaksi antaa. Ja toimisiko mikään ihmissuhde, jos sulkisin sen hukassa olevan osan itsestäni? Ei, ei se toimisi.
Luotan kyllä ihmisiin, uskon että on, vielä, olemassa ihmisiä jotka välittävät muista sellaisina kuin he ovat, ja ovat valmiita tukemaan, auttamaan, olemaan ystäviä niille jotka sitä tarvitsevat. Mutta silti ruoskin itseäni, ajattelen ettei minun takiani tarvitse.
Mutta sellaista se elämä, nyt näillä näkymine, on.
Jos jollain nyt jotain viisasta sanottavaa sattuu olemaan, niin siitä vaan.
Nyt on mennyt yli puoli vuotta tapaamatta ketään, ainoat ihmiset joista on ollut seuraa ovat olleet omat vanhemmat ja sukulaiset. Paras, ainoa, kaverinikin jonka olen tuntenut 4 vuotiaasta saakka on kadonnut johonkin... mutta hänellä nyt onkin sosiaaliset baari iltansa, ja tyttöystävä, ja töitä. Tietysti voisin tarttua puhelimeen ja soittaa, mutta jostain syystä en viitsi. En välitä.
Se olisi eri asia jos olisin todella ujo tai jollain tavalla kammoaisin muita ihmisiä, mutta en. Päässä nyt vaan on sen verran paljon omanlaisiaan virhekytkentöjä jotka omat minut tähän tilanteeseen ajaneet. Olen filosofoinut itseni nurkaan.
Se on huono homma kun ei ymmärrä käyttää alkoholia. Peräti kerran olen baariin harhautunut, ihan vain uteliaisuuttani, ja totesin etten sovi joukkoon. Siihenkään.
Minusta ei vain ole siihen, tekeekö se minusta tylsän ihmisen? Ehkä, mutta olkoon sitten niin.
Ulkoisesti olen kuin kukatahansa, pukeudun hyvin, liikun päivittäin, en jää sohvalle makaamaan vaikka välillä tuntuu että tylsistyn kuoliaaksi. Vedän vaikka väkisin tätä kivirekeäni enkä anna sen jyrätä minua alleen.
Ja tulen toimeen kaikkien kanssa, ainakin yritän parhaani. Osaan olla seurassa, omalla tavallani olen todella harmaa ja synkkäkin, mutta osaan olla hauska, sarkastinen, nopeasanainen ja olevinaan niin näppärä sanoissani joilla yritän keventää tunnelmaa. Mutta silti, en odota ihmissuhteiden kestävän. Minulle ne ovat hetkellisiä, se on jokin jakso, työ tai koulu, jokin tapahtuma jossa tapaan ihmisiä ja vietän heidän kanssaan aikaa. Mutta koko sen ajan minä tiedän että kun se päättyy, ja minä kävelen kotiin, he joista sinä aikana tuli ystäviäni jäävät, koska en usko että se kuitenkaan kestäisi.
Sillä minun elämälläni ei ole suuntaa. En tiedä yhtään mitä minun täytyisi tehdä. Päiväni ovat samanlaisia, samaa itseään toistavaa oravanpyörää joissa päiviä ei enää erota toisistaan. Työtön kun tällä hetkellä olen, mutta sinänsä se ei ole ongelma, ei se muuttaisi mitään vaikka olisin töissä, se olisi silti samaa itseään toistavaa turhuutta. Siihen olisi vain lisätty se työ.
Ja sitten kun sattuu vielä tätä huomattavasti rumenpaa sukupuolta edustamaan.
Jotenkin olen huomannut että miehistä on tälläinen sterotypinen mielikuva, mikä sinänsä ei ole kovinkaan kaukana totuudesta kun tätäkin palstaa pysähtyy selailemaan. Minä eläisin vaikka selibaatissa koko loppu elämäni jos tuohon rinnalle saisi jonkun kulkemaan ja joka jaksaisi ja ymmärtäisi minua sellaisena väliinputoajana kun satun olemaan. Mutta se menköön näiden harhaisten haave kuvien kategoriaan.
Mutta en ole myöskään mikään kiltti mies joka mielistelisi naisia heidän tahtonsa mukaan. Ja tietysti minullakin on omat pinnalliset ihanteeni, kuten kenelle tahansa, mutta enemmän se mitä on korvien välissä ja millainen persoona ihminen on, kuin se miltä hän näyttää.
Mutta tämä kaikki on tietoista, teen itse itselleni näin. Minusta ei ole tullut tälläistä olen päättänyt tälläinen olla. Oikeastaan kammoan sitä päivää jos lyötäisin uudesia ystäviä, sinäsä ei tuossa vanhassakaan mitään vikaa ole jos vain ymmärtäisin ottaa yhteyttä. Tai vielä pahempaa, jos joku ihastuisi minuun. Leikitään ajatuksella nyt näin päin, vaikka se vähän epätodelta itsestänikin vaikuttaa, mutta minä nyt pystyn sulkemaan itseni sen verran hyvin ettei ole vaaraa että itse johonkuhun ihastuisin. Tai pidetään se siinä, että joku alkaisi edes välittämään minusta. Se olisi hienoa, se olisi parhaimpia asioita mitä minulle voisi tapahtua. Mutta, samalla ajattelisin että ei hänen kannata. Hänen on parempi ilman. Minä kannan harteillani vaikka koko maailmaa, enkä millään viitsisi murheitani muiden taakaksi antaa. Ja toimisiko mikään ihmissuhde, jos sulkisin sen hukassa olevan osan itsestäni? Ei, ei se toimisi.
Luotan kyllä ihmisiin, uskon että on, vielä, olemassa ihmisiä jotka välittävät muista sellaisina kuin he ovat, ja ovat valmiita tukemaan, auttamaan, olemaan ystäviä niille jotka sitä tarvitsevat. Mutta silti ruoskin itseäni, ajattelen ettei minun takiani tarvitse.
Mutta sellaista se elämä, nyt näillä näkymine, on.
Jos jollain nyt jotain viisasta sanottavaa sattuu olemaan, niin siitä vaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vähemmän tekstiä kiitos! En jaksa lukea noin pitkää sepustusta.
Ehkäpä kärsit masennuksesta, joka on kuitenkin hoidettavissa oleva sairaus. Lääkäriin siis.
Tunnistan osittain itseni kirjoittamastasi. Tuntuupa erikoiselta.