Moikka! Olen parikymppinen nainen.
Läpi elämäni olen saanut ns. "itkukohtauksia", jotka tulevat aivan mitättömistä syistä. Viimeksi tänään niin kävi työpaikalla pienestä (todellakin pienestä..) negatiivisesta palautteesta jonka sain. Itkukohtaukset tulevat AINA paikassa joissa niiden ei pitäisi todellakaan tulla. Koulussa, työpaikalla, paikassa, jossa on paljon ihmisiä joiden en tahtoisi nähdä minun itkevän. Itkun tullessa yritän aina viimeiseen asti pidättää sitä, mikä vain pahentaa tilannetta. Koen tilanteet erittäin häpeällisinä. sillä itkuni on lapsenomaista nikottelua, enkä osaa lopettaa sitä.
Minua kiusattiin lapsena koulussa. Olin myös nuoruudessani hyvin yksinäinen, tunsin (ja jollain tapaa tunnen edelleen..) olevani ulkopuolinen. Kannoin suurta huolta asioista joista minun ei olisi pitänyt kantaa, mm. perheeni rahatilanteesta, sairauksista jne. Pelkään ottaa vastuuta asioista (hyvänä esimerkkinä koulutehtävät..), koska ajattelen, etten voi kuitenkaan tehdä asioille mitään. Koen hyvin vahvaa huonommuutta muita kohtaan ja moni on sanonut minun vähättelevän itseäni. En edes pysty katsomaan omia valokuviani, koska olen mielestäni niin ruma. Sairastin myös nuoruudessa syömishäiriötä, joten minulla varmaan on vääristynyt minäkuva.
Tunnen olevani väsynyt vaikken tekisi mitään. Välillä tuntuu kuin pääni olisi kokoajan jossain muualla, enkä pysty keskittymään mihinkään. Tuntuu, etten kelpaa toisille, tein mitä vain. Muiden mielipiteet ovat tärkeämpiä kuin omani. Tavallaan "peilaan" itseäni jatkuvasti toisista ihmisistä. Tunnen, ettei kukaan ymmärrä minua oikein. Minun on vaikeaa sanoa "ei" kenellekään, ja jos jotain pahaa tapahtuu, ajattelen aina olevani siihen syyllinen.
Tulipa tästä aikamoinen vuodatus.. Olen vain niin väsynyt tähän vuosien oravanpyörään ja tahtoisin saada tähän apua. Kenelläkään ollut koskaan samanlaisia tuntemuksia ja miten tämmöisestä voisi päästä eroon?
Läpi elämäni olen saanut ns. "itkukohtauksia", jotka tulevat aivan mitättömistä syistä. Viimeksi tänään niin kävi työpaikalla pienestä (todellakin pienestä..) negatiivisesta palautteesta jonka sain. Itkukohtaukset tulevat AINA paikassa joissa niiden ei pitäisi todellakaan tulla. Koulussa, työpaikalla, paikassa, jossa on paljon ihmisiä joiden en tahtoisi nähdä minun itkevän. Itkun tullessa yritän aina viimeiseen asti pidättää sitä, mikä vain pahentaa tilannetta. Koen tilanteet erittäin häpeällisinä. sillä itkuni on lapsenomaista nikottelua, enkä osaa lopettaa sitä.
Minua kiusattiin lapsena koulussa. Olin myös nuoruudessani hyvin yksinäinen, tunsin (ja jollain tapaa tunnen edelleen..) olevani ulkopuolinen. Kannoin suurta huolta asioista joista minun ei olisi pitänyt kantaa, mm. perheeni rahatilanteesta, sairauksista jne. Pelkään ottaa vastuuta asioista (hyvänä esimerkkinä koulutehtävät..), koska ajattelen, etten voi kuitenkaan tehdä asioille mitään. Koen hyvin vahvaa huonommuutta muita kohtaan ja moni on sanonut minun vähättelevän itseäni. En edes pysty katsomaan omia valokuviani, koska olen mielestäni niin ruma. Sairastin myös nuoruudessa syömishäiriötä, joten minulla varmaan on vääristynyt minäkuva.
Tunnen olevani väsynyt vaikken tekisi mitään. Välillä tuntuu kuin pääni olisi kokoajan jossain muualla, enkä pysty keskittymään mihinkään. Tuntuu, etten kelpaa toisille, tein mitä vain. Muiden mielipiteet ovat tärkeämpiä kuin omani. Tavallaan "peilaan" itseäni jatkuvasti toisista ihmisistä. Tunnen, ettei kukaan ymmärrä minua oikein. Minun on vaikeaa sanoa "ei" kenellekään, ja jos jotain pahaa tapahtuu, ajattelen aina olevani siihen syyllinen.
Tulipa tästä aikamoinen vuodatus.. Olen vain niin väsynyt tähän vuosien oravanpyörään ja tahtoisin saada tähän apua. Kenelläkään ollut koskaan samanlaisia tuntemuksia ja miten tämmöisestä voisi päästä eroon?
Vastaukset 3
Vanhimmat
varaa aika lääkäriin. jos vaikka pienellä annoksella jotain masennuslääkettä...
Söin aikoinaan citalopramia syömishäiriön hoitoon. Eipä tuntunut tehoavan. Asenteeni lääkkeisiin on muutenkin ehdoton ei.
Psykiatrinen sairaanhoitaja puhui aikoinaan jotain tunnelukoista. En vain tiedä, kuinka niitä voisi lähteä ns. "avaamaan".
olet kin minä. minäkin olen aina saanut noita outoja itkukohtauksia. Ensimmäiset jotka muistan olivat kun olin 5-vuotias ja kävimme perhepäivähoitajan kanssa tutustumassa esikouluun ja ehdotettiin, että voisin aloittaa siellä jo vuotta aiemmin. Otin siitä kai jotenkin hirveät paineet ja pelotti ja jännitti ja aloin vollottaa, minkä jo tajusin silloinkin ettei se käy järkeen. Ja ekaluokalla, kun kysyttiin miksi haluaa isona ja tiesin heti, että taidemaalariksi, mutta ajattelin että se on todella vaikea ammatti ja en varmaan pysty. Sanoin että siivoojaksi, koska oli mielestäni realistista, että siihen pystyisin. Ja kaikki nauroivat, sillä 7-vuotiaatkin tietävät, että siivooja on paskaduuni. Ihme että jo 7-vuotiaalla on niin huono itsetunto ja kova realismi...7v.llehän mikä tahansa on vielä mahdollista. miksei taidemaalarius?
Mutta tulee niitä vieläkin. Kai se liittyy huonoon itsetuntoon ja sellaseen hämmennykseen. Sitte ku vielä yrittää piättää sitä itkua niin se vaan yltyy, kun vielä pitää itseään niin epäonnistuneena ja typeränä että ihan tyhjästä märisee...