en hyväksy! piste.

Ei siinä ole mitään häpeämistä. Jos sulla olisi jalkakipsissä niin tuskin häpeäisit sitäkään. Mä olen vahvasti sitä mieltä, että fyysisellä ja psyykkisellä sairaudella ei ole minkäänlaista eroa. Se, että sulla on bibolaarihäiriö on aivan samanlainen asia, kuin että sulla nyt esim. olisi diabetes. Kumpaakin tarvitaan lääkitys ja kumpikin on yleensä elinikäinen ja kumpikaan ei näy päällepäin.

Mä en itse ole koskaan hävennyt sairauksiani, vaan olen aika avoimesti kertonut. Tosin olen saanut yleensä myös hyvän vastaanoton. Myös työpaikallani josta hiljattain jäin työkyvyttömyyseläkkeelle.

Se onkin ainoa asia, mitä minä häpeän 32-vuotiaana tk.eläkkeellä, mutta koitan päästä siitäkin häpeästä eroon.

Se on ihan totta, mitä sanoit että jos vaikenet kaikista vaikeista asioista ei hoidostakaan saa samanlaista hyötyä. Voisitko ajatella, että terapeutti/lääkäri on varmasti kuullut aivain kaikkea mahdollista. Hän on myös ammattilainen, joten osaa suhtautua ymmärryksellä asioihisi.

Ennenkaikkea itsesi takia on hyvä opetella kertomaan avoimesti asioistaan terapiassa ja muussa hoidossa. Voisit tehdä asiat asteittain. Jos ensiksi harjoittelet olemaan avoin terapiassa. Sitten voit pikkuhiljaa kertoa myös muille ihmisille sairaudestasi ensiksi vaikka kaikkein lähimmille.

Voisit suorastaan kertoa terapeutille/lääkärille, että et pysty puhumaan lapsuuden ja nuoruuden vaikeista asioista ja se pahentaa oloasi. Se olisi varmasti hyvä ensimmäinen askel. Lisäksi voisit kertoa siitä häpeästä mitä tunnet sairaudestasi. Voi olla, että olet näistä asioista jo puhunutkin.

Muista, et ole ainoa jolla on jokin mielenterveydenhäiriö, et ole yksin!

Voimia sinulle ja rohkeutta bibopeikko!