Muistan entisen elämäni. Nauratti, itketti, tunsin ihastusta, inhoa, iloa, jännitystä, kauhua....
Saatoin vaipua omaan maailmaani kuunnellessani musiikkia, jota rakastan. Saatoin elää ihmeellisiä hetkiä yksikseni musiikin ympäröimänä, tunsin ihania voimakkaita hyvänolontunteita.
Minne ne on kadonnut? Tunnen enää inhoa ja surua. Ja sitäkään harvoin ylitsevuotavasti. Itken enää harvoin. Tunsin vapauden ihanan kahlitsemattoman tunteen viimeksi kaksi vuotta sitten. Ja sekin kun olin kännissä. Kykenen edelleen tuntemaan ihastusta, mutta vain kännissä ja sekään ei tule enää helposti. Olen ihastunut viimeisen kahden vuoden aikana yhden kerran. Kännissä. Kukaan eikä mikään näytä edessäni upealta. Paitsi jos olen humaloitunut. Elämä on harmaa rata, jossa on pari mustaa kuoppaa.
Kaikki luovuus, värikkyys mussa on kadonnut. Olen edelleen jonkin verran tunteellinen, mutta lähinnä surussa ja inhossa. Masennuksen myötä oon menettänyt hirveen ison palasen itsestäni. Tuo valoisa puoli herää minussa vain, kun ihana ja positiivinen luokkani opettaja kyselee minulta jotain, ja hymy herää ilmeettömille kasvoilleni... Tunnen sen hymyn. :) Harmi että se on siinä. Muu on irtautunut musta jonnekin, lähtenyt lentämään, sanonut että en jaksa tätä itsesäälivää itseäni, en kestä, heippa!
En enää piirrä. En halua luoda. En halua tarinoida. En halua opiskella. Oon varjo siitä mitä olin.
Saatoin vaipua omaan maailmaani kuunnellessani musiikkia, jota rakastan. Saatoin elää ihmeellisiä hetkiä yksikseni musiikin ympäröimänä, tunsin ihania voimakkaita hyvänolontunteita.
Minne ne on kadonnut? Tunnen enää inhoa ja surua. Ja sitäkään harvoin ylitsevuotavasti. Itken enää harvoin. Tunsin vapauden ihanan kahlitsemattoman tunteen viimeksi kaksi vuotta sitten. Ja sekin kun olin kännissä. Kykenen edelleen tuntemaan ihastusta, mutta vain kännissä ja sekään ei tule enää helposti. Olen ihastunut viimeisen kahden vuoden aikana yhden kerran. Kännissä. Kukaan eikä mikään näytä edessäni upealta. Paitsi jos olen humaloitunut. Elämä on harmaa rata, jossa on pari mustaa kuoppaa.
Kaikki luovuus, värikkyys mussa on kadonnut. Olen edelleen jonkin verran tunteellinen, mutta lähinnä surussa ja inhossa. Masennuksen myötä oon menettänyt hirveen ison palasen itsestäni. Tuo valoisa puoli herää minussa vain, kun ihana ja positiivinen luokkani opettaja kyselee minulta jotain, ja hymy herää ilmeettömille kasvoilleni... Tunnen sen hymyn. :) Harmi että se on siinä. Muu on irtautunut musta jonnekin, lähtenyt lentämään, sanonut että en jaksa tätä itsesäälivää itseäni, en kestä, heippa!
En enää piirrä. En halua luoda. En halua tarinoida. En halua opiskella. Oon varjo siitä mitä olin.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Miksi kirjoitat noin.?
Samaa voisi kysyä sinulta.
Koska olin tunteellisella tuulella, ja silloin kirjoitan haikeudella ja hieman runomuotoisesti, vaikka siinä huono olenkin ja teksti tuppaa näyttämään myöhemmin katsoen vain mauttomalta. :)
hyvä vastaus...
Voi ei, itselläni oli tuollaista yläasteella ollessa (nykyään olen 19- vuotias) ja loppujen lopuksi kaikki tuntui niin surkealle, että vain ryyppäsin vk-loput ja varmistin sen, että sammun illan aikana. Loppujen lopuksi se lähti sen verran käsistä, että päätin tehdä jotain sellaista itselleni jota olen katunut aika kauan aikaa.
Kumminkin otin itseäni 9-luokan aikana niskasta kiinni ja menin kuraattorille (kavereiden painostuksella oli oma osuutensa kuraattorille menossa..) ja kuraattori laittoi lähetteen psykologille. Siellä käyminen auttoi, oppi itsestään enemmän ja tajusi mikä on aiheuttanut masennuksen minulle.
Joten kysyn sinulta nyt, että oletko jutellut kenenkään kanssa asiasta? esim. psykologin?
Kiitos kirjoituksestasi :)
Olen itsekin jo 18v. ja käyn kyllä juttelemassa ihan ammattilaisien kanssa itsekin. Masennus räjähti kertaheitolla niin pahasti pari vuotta sitten, että siitä on nyt vaikea päästä irti.
joka on seurannut minua jo lapsuudesta saakka :(
Harmittaa se, kun jaksan kuitenkin hymyillä, mutta harvoin
saan esim. hymyä takaisin :(
Tekisi mieli mennä jonnekin kauas, eikä enää koskaan palata
takaisin, muuttaa maalle yksin asumaan, erakoksi.
´´Tekisi mieli mennä jonnekin kauas, eikä enää koskaan palata
takaisin, muuttaa maalle yksin asumaan´´
Sama fiilis. :)
Kokeiles psykedeelisiä sieniä kuten silokkeja niin saat tunteet takaisin.
Lisä infoa: taikasieni.net
Sitä on liikkeellä joo. Ei enää mikään kiinnosta, eikä huvita. Kaikki mitä ikinä teenkin tuntuu pahalta ja vaatii ponnistuksia. Ne asiat joista olen nauttinut puolestaan kyllästyttää enkä jaksaisi tehdä niitä asioita aina. Olisi mukavaa pitkästä aikaa tuntea mitä on onnellisuus :(
Oliko siihen masennuksen puhkeamiseen jokin syykin?
Tunneherkkyys saa monet tuntemaan pahoin. Itselläni on kokemusta hyvin monenlaisista psyykkisistä häiriöistä. Olen muun mussa päässyt itsemurhasta ja syömishäiriöstä yli.
Minusta suurin syy tähän tunneherkkyyden aiheuttamaan masennukseen on yhteiskunta, joka ei huomioi meitä tunneherkkiä ihmisiä. Oikeasti minä ainakin nuorena masennuin todella helposti, jos joku arvosteli minua esimerkiksi haukkumalla tyhmäksi. En kehdannut pyytää apua enkä oikein osannut muutenkaan ilmaista halujani ja tunteitani.
Lohdutuksen sana aloittajalle, että niin moni muukin tuntee samoin kuin sinä. Harmi vain, että ihmiset eivät kuitenkaan kohtele toisiaan kunnioittavasti, vaan haukkuvat toisiaan kilpaa. Tällainen käytös ajaa ihmiset voimaan pahoin ja syyttelemään toisiaan.
Itse ainakin nykyään välttelen ihmisiä ja valitsen seurani huolella. Minua ei ymmärrä kuin toinen tunneherkkä ihminen. Parasta on kuitenkin meille tunneherkille ihmisille se, että me pystymme tuntemaan. Itse ainakin nautin hyvin yksinkertaisista asioista enkä esimerkiksi tarvitse suurta tavaramäärää ympärilleni ollakseni onnellinen. Tähän pisteeseen pääseminen vei kylläkin 10-vuotta, mutta kaikki oli sen arvoista.
Tulee vielä joku päivä, jolloin olet onnellinen.
Jep, noin on.
Mutta millaista on näitten normaalien, ei niin tunneherkkien ihmisten elämä.
Kuinka he tuntevat elämän eri nyanssit, olisi mielenkiintoista asettua jonkun toisen ihmisen asemaan niin voisi vertailla.
Tunneihmisenä olemisessa on enemmän haittaa kuin hyötyä tässä nykytehoyhteiskunnassa.
Itse olen huomannut että kun hiljalleen tajusin että onni ja onnellisuus ei tule mistään ulkopuolelta, tavaroista yms. olen saanut takaisin sitä muinoin menettämääni elämää. Tätä voi varmaan luonnehtia sitenkin että mitä enemmän onnistuu pääsemään irti egon kahlitsevasta otteesta sitä maukkaammalta elämä maistuu.
En tiedä muista, sanon vain miltä minusta tuntuu.
Minä en haluaisi tuntea. Haluaisin olla täysin tunteeton, koska en tunne iloa juuri ollenkaan. Ikävää, surua ja vitutusta. Minä olen aina ollut helppo kiintymään ihmisiin, paikkoihin ja hetkiin. Hetket ja ihmiset menevät, ja saatan jäädä niitä ikävöimään, vaikka ne ihmiset eivät koskaan elämääni kuulukaan. Paikat taas tuovat ne hetket ja ihmiset mieleen, ja taas on ikävä. Elämäni on ollut jatkuvaa luopumisen tuskaa ja lopullisuuden tunnetta. Haluaisin kiivetä korkealle kallion päälle ja antaa tuulen puhaltaa itseni pois. Samassa tuulessa kuivuisi kyyneleetkin.
Sama ongelma ton kiintymisen suhteen. Tuntuu kuin rämpisin kokoajan jossain ikävän tunteessa. On paljon ihmisiä joita en enää koskaan tapaa, niitä pieniäkin hetkiä tai paikkoja joihin haluisi palata. Mietin usein jälkeenpäin, et ois pitäny toimia joinakin hetkinä aivan eri tavalla, sanoa mitä oikeasti ajatteli.... Onkohan ne ihmiset edes tajunneet miten ovat jääneet mieleeni... :(
Usko pois, eivät ole tajunneet.
Suuri harha on että se mitä omassa mielessä mietimme ja asioita ymmärrämme niin luulemme että se on globaalia. Ei ole, pääsääntöisesti se on täysin yksipuolista.
Liiallinen kiintymys on mitä parhain onnettoman elämän lähde.
Itse en esimerkiksi parisuhteessa uskalla päästää tunteitani valloilleen koska jos niin teen on seurauksena vain murhetta ja pahaa mieltä juuri tuon kiintymyksen takia.
Monta kertaa oon saanu huomata, etten itse ole merkannut jollekin ihmiselle todellisuudes pätkääkään tai hyvin on roolinsa vetäny, jos muuta on ajatellu.... Pahasti olen saanut siipeeni ja ei siinä muuta kuin itkee itkunsa ja toteaa, et mitäpä sellasen perrään kyyneliään vuodattamaan.... Oiskin se noin helppoa.
Kokoajan pelkään, että nekin ihmiset, jotka ovat vielä elämässäni tekevät katoamistempun. Ei uskalla enää ees heittäytyä ihmissuhteisiin kunnol, koska pelkää niin paljon hylätyksi tulemista.......
Sama juttu, mitä sanot tuossa jälkimmäisessä pätkässä. Pelottaa hivenen se, että menettää oikeasti jonkun. En haluaisi enää kokea ikävän tunnetta, enkä varsinkaan, jos sen aiheuttaa joku, joka oikeasti kuuluu elämääni.
äääääh. kun muistaa että kaikki on väliaikaista ja pitää hännän pystyssä sekä nokan kohti tulevaa niin kyllä se siitä suttaantuu. tärkein on loppupeleissä oma itse ja lähimmäiset. turha seilata muiden egon ja bullshitin harjalla. haistakoon pitkä v.
Hieman karkesti sanottu mutta tuossa on ajatusta.
sulla on väärä lääkitys.
Vaikuttaa vahvasti masennukselta, on itellä siitä kokemusta, joten tutulta tuntuu. Hae apua ennenkuin olosi pahenee!