Hei
Olen neljännelle vuosikymmenelle ennättänyt mies, joka kärsii enää harvoin pkohtauksista.
Kärsin muutaman vuoden voimakkaasti näistä oireista ja käytin lääkityksenä citalopramia. Jonkun kerran tarvitsin xanoria.
Monen muuttuneen asian jälkeen oireet vähenevivät ja lopetin hiljalleen lääkityksen. Nyt olen ollut jo pari kolme vuotta ilman pillereitä.
Uskon että stressillä oli iso syy sairastumiseen. Mielestäni lääkitys pahensi tätä, sillä se vei tunteet ja tuntemukset pois ja en osannut rentoutua ja vähentää työkuormaa.
Toinen iso syy oli ruuhkavuosien vastoinkäymiset joita tuli vastaan monta hyvin nopeasti. Sairastumiseni tapahtui kuitenkin myöhemmin kun en ollut käsitellyt näitä.
Takana oli pari traumaa, jotka oli työstämättä. Tunneloukkuja, jotka jäivät kokematta ja sitten ne yrittivät ulos tavalla, joka ahdisti mutta en tiennyt miksi.
Eristäydyin, kielsin ja yritin piilotella paha oloa ja kohtauksia. Liikunta jäi pois kun kohtaukset tulivat ensin siellä. Kaveriporukka hupeni, kaupan kassajonokin oli joskus liikaa. Muutuin toiseksi ihmiseksi. Ihmiseksi joka oli sulkeutunut, ahdistunut, pelokas, epävarma...
Olin tuolloin vielä parisuhteessa mutta se loppui pois kun yritin liian aikaisin lääkityksestä eroon ja olin tosi huonona. Olo oli kuin olisi pitänyt kävellä katolta alas. Kihlattu vaati eroa pillereistä koska hänen mielestään en ollut enää sama ihminen. No sitten kun oli jatkettava pillereitä ja olo oli mikä oli niin toinen sanoi etä nyt hänelle riittää.
Voin toki nyt jälkikäteen ymmärtää, että rankkaa on toiselle jos ihminen ajautuu tähän sairauteen ja muuttuu liki täysin.
Silloin olin pohjalla kun piti löytää uusi asunto, jatkaa elämää yksin, kavereita enää ei ollut ja työssä oli tosi rankkaa, jokainen päivä oli yhtä usvaa. Sain pari viikkoa akuuttia stressilomaa töistä ja menin sairastamaan vanhempien luokse. Työterveydessä muistan kun tarinani kerroin ja pyysin lomaa niin poissa vastaanotolta lähtiessäni hoitaja purskahti itkuun ennen kuin ehti sulkea oven. Olin niin heikkona.
Siitä sitten pikkuhiljaa lähdin liikkumaan ylös pohjamudista. Joskus pari askelta eteenpäin, sitten yksi taakse. 4 psykologin juttukertaa attoi oleellisesti ymmärtämään mistä oli kyse. Kiinnostuin itseni hoitamisesta ja sitä kautta kokoajan elämä alkoi muuttumaan.
Omia panikoijalle haitallisia piirteitä on liika tunnollisuus, viihtyminen oman pään sisällä. Näin saatan vieraantua omasta. Tunteiden käsittelyssä on paljon vielä parannettavaa. Olen tukahduttanut niitä niin kauan, että vielä joitakin tunteita en kykene tunnistamaan.
Olen neljännelle vuosikymmenelle ennättänyt mies, joka kärsii enää harvoin pkohtauksista.
Kärsin muutaman vuoden voimakkaasti näistä oireista ja käytin lääkityksenä citalopramia. Jonkun kerran tarvitsin xanoria.
Monen muuttuneen asian jälkeen oireet vähenevivät ja lopetin hiljalleen lääkityksen. Nyt olen ollut jo pari kolme vuotta ilman pillereitä.
Uskon että stressillä oli iso syy sairastumiseen. Mielestäni lääkitys pahensi tätä, sillä se vei tunteet ja tuntemukset pois ja en osannut rentoutua ja vähentää työkuormaa.
Toinen iso syy oli ruuhkavuosien vastoinkäymiset joita tuli vastaan monta hyvin nopeasti. Sairastumiseni tapahtui kuitenkin myöhemmin kun en ollut käsitellyt näitä.
Takana oli pari traumaa, jotka oli työstämättä. Tunneloukkuja, jotka jäivät kokematta ja sitten ne yrittivät ulos tavalla, joka ahdisti mutta en tiennyt miksi.
Eristäydyin, kielsin ja yritin piilotella paha oloa ja kohtauksia. Liikunta jäi pois kun kohtaukset tulivat ensin siellä. Kaveriporukka hupeni, kaupan kassajonokin oli joskus liikaa. Muutuin toiseksi ihmiseksi. Ihmiseksi joka oli sulkeutunut, ahdistunut, pelokas, epävarma...
Olin tuolloin vielä parisuhteessa mutta se loppui pois kun yritin liian aikaisin lääkityksestä eroon ja olin tosi huonona. Olo oli kuin olisi pitänyt kävellä katolta alas. Kihlattu vaati eroa pillereistä koska hänen mielestään en ollut enää sama ihminen. No sitten kun oli jatkettava pillereitä ja olo oli mikä oli niin toinen sanoi etä nyt hänelle riittää.
Voin toki nyt jälkikäteen ymmärtää, että rankkaa on toiselle jos ihminen ajautuu tähän sairauteen ja muuttuu liki täysin.
Silloin olin pohjalla kun piti löytää uusi asunto, jatkaa elämää yksin, kavereita enää ei ollut ja työssä oli tosi rankkaa, jokainen päivä oli yhtä usvaa. Sain pari viikkoa akuuttia stressilomaa töistä ja menin sairastamaan vanhempien luokse. Työterveydessä muistan kun tarinani kerroin ja pyysin lomaa niin poissa vastaanotolta lähtiessäni hoitaja purskahti itkuun ennen kuin ehti sulkea oven. Olin niin heikkona.
Siitä sitten pikkuhiljaa lähdin liikkumaan ylös pohjamudista. Joskus pari askelta eteenpäin, sitten yksi taakse. 4 psykologin juttukertaa attoi oleellisesti ymmärtämään mistä oli kyse. Kiinnostuin itseni hoitamisesta ja sitä kautta kokoajan elämä alkoi muuttumaan.
Omia panikoijalle haitallisia piirteitä on liika tunnollisuus, viihtyminen oman pään sisällä. Näin saatan vieraantua omasta. Tunteiden käsittelyssä on paljon vielä parannettavaa. Olen tukahduttanut niitä niin kauan, että vielä joitakin tunteita en kykene tunnistamaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olet ainakin paremmalla puolella jo, siitä vain eteenpäin!
Tuo tunnollisuus on yleistä.
Yritä ottaa rennosti ja ajattele että itselläsi olisi hyvä olo!
Kyllä sinä siitä selviät, kun sinulla on noin myönteinen asenne!