Paikallishallinnon kansanvaltaisessa järjestämisessä Suomi on seurannut eurooppalaisia virtauksia, mutta maakuntahallinnon kehittämisessä Suomi on poikennut eri tielle. Se ajautui keskitetymmän virkavallan suuntaan mihin muut Pohjoismaat ja läntisen Euroopan maat pyrkivät.
Miksi näin on tapahtui?
Näistä kysymyksistä ei ole tietopohjalta lähtien keskusteltu eikä oikeastaan ole toivottukaan keskusteltavan – ei varsinkaan julkituoda tähän kysymykseen liittyvää tärkeintä asiakirjaa, marraskuussa 1988 hyväksyttyä Euroopan Parlamentin päätöslauselmaa ja Peruskirjaa Euroopan maakunnallistamisesta. Meillä keskustelu näyttää yhä urautuvan enemmän poliittisen valtataistelun välineeksi, kuin maan ja kansan yhteisen luovan kehityksen etsimiseksi.
Tästä hiljaisuudesta johtuu, että Suomessa ei tunneta läntisen Euroopan ajankohtaisia kehitysilmiöitä, ei keskustella niistä eikä oteta huomioon, kun meillä valmistellaan suurta aluehallinnon muutosta, jonka virta vie aivan eri suuntaan kuin muualla läntisessä Euroopassa. Onko käymässä niin, että me irtaannumme länsimaisen demokratian kehityksen virrasta kaavamaisen ”itäisen” keskusbyrokratian suuntaan.
Asian merkitystä on vähätelty. On selitetty, että meillä on pitkälle kehitetty demokratia jossa ”ei tarvita uutta hallinnon tasoa” ja että meille ”riittää” kunnan ja valtion tason kansanvaltainen hallinto – on jopa vedottu pohjoismaiseen perinteeseen, mutta ei ole huomattu, että muut Pohjoismaat ovat aikapäiviä sitten liittyneet läntisen Euroopan maakuntahallinnon linjaan. On myös peloteltu, että maakuntahallinto merkitsee lisää veroja, mutta ei ole esitetty vertailevaa tutkimustietoa. Miksi? Ounastellaanko, että hyvin järjestetty 3-portainen hallintomalli ei johdakaan suurempaan kokonaisverotukseen?
Omituisimpia ilmiöitä on kuvitelma, että vain suuret yksiköt voivat menestyä ja Suomi on sen vuoksi jaettava suurkuntiin. Mutta miksi muut väkiluvultaan Suomea vastaavat maat menestyvät tuhansine keskenään erikokoisine kuntineen? Miksi meillä ei hyväksytä muualla yleistä käytäntöä, että kunnat ja maakunnat ovat luonnostaan ja luontevasti eri kokoisia väestöltään ja pinta-alaltaan erilaisissa ympäristöissä ja erilaisilla alueilla? Miksi hallinnossa ei haluta joustaa, vaikka työyhteisöissä vaaditaan joustavuutta kehityksen edellytyksenä?
Miksi näin on tapahtui?
Näistä kysymyksistä ei ole tietopohjalta lähtien keskusteltu eikä oikeastaan ole toivottukaan keskusteltavan – ei varsinkaan julkituoda tähän kysymykseen liittyvää tärkeintä asiakirjaa, marraskuussa 1988 hyväksyttyä Euroopan Parlamentin päätöslauselmaa ja Peruskirjaa Euroopan maakunnallistamisesta. Meillä keskustelu näyttää yhä urautuvan enemmän poliittisen valtataistelun välineeksi, kuin maan ja kansan yhteisen luovan kehityksen etsimiseksi.
Tästä hiljaisuudesta johtuu, että Suomessa ei tunneta läntisen Euroopan ajankohtaisia kehitysilmiöitä, ei keskustella niistä eikä oteta huomioon, kun meillä valmistellaan suurta aluehallinnon muutosta, jonka virta vie aivan eri suuntaan kuin muualla läntisessä Euroopassa. Onko käymässä niin, että me irtaannumme länsimaisen demokratian kehityksen virrasta kaavamaisen ”itäisen” keskusbyrokratian suuntaan.
Asian merkitystä on vähätelty. On selitetty, että meillä on pitkälle kehitetty demokratia jossa ”ei tarvita uutta hallinnon tasoa” ja että meille ”riittää” kunnan ja valtion tason kansanvaltainen hallinto – on jopa vedottu pohjoismaiseen perinteeseen, mutta ei ole huomattu, että muut Pohjoismaat ovat aikapäiviä sitten liittyneet läntisen Euroopan maakuntahallinnon linjaan. On myös peloteltu, että maakuntahallinto merkitsee lisää veroja, mutta ei ole esitetty vertailevaa tutkimustietoa. Miksi? Ounastellaanko, että hyvin järjestetty 3-portainen hallintomalli ei johdakaan suurempaan kokonaisverotukseen?
Omituisimpia ilmiöitä on kuvitelma, että vain suuret yksiköt voivat menestyä ja Suomi on sen vuoksi jaettava suurkuntiin. Mutta miksi muut väkiluvultaan Suomea vastaavat maat menestyvät tuhansine keskenään erikokoisine kuntineen? Miksi meillä ei hyväksytä muualla yleistä käytäntöä, että kunnat ja maakunnat ovat luonnostaan ja luontevasti eri kokoisia väestöltään ja pinta-alaltaan erilaisissa ympäristöissä ja erilaisilla alueilla? Miksi hallinnossa ei haluta joustaa, vaikka työyhteisöissä vaaditaan joustavuutta kehityksen edellytyksenä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Pieleen on mennyt Virkkusen visiot.
Valitettavasti vain Katais-Urpilainen hallitus ja kuntaministeri Virkkunen ovat pakkomielteen kaltaisessa olotilassa joka vie Suomen hallinnolliseen kaaokseen ja palvelujen alasajoon.
korvissa pitää olla jos ei havaitse, että noin reaalielämästä poikkeavan vision kanssa ei voi käydä kuin huonosti. Vielä ollaan suunniteltu, että lähetetään "neuvojia" kuntiin jotka eivat ymmärrä "omaa parastaan". Huh-huh, tulee mieleen Neuvostoliitto ja nahkatakkiset politrukit.
Totta puhut. Omituista on tämä hallituksen vaihtoehdoton keskittämiseen johtava aluehallinnon uudistus.
Uskoisin että "kuntauudistus" on kokoomuksen ja demarien masinoima valtapoliittinen manoveeri .Todelliset tavoitteet ovat siis poliittisia, ei taloudellisia tai yhteiskunnallisia.
Mikäli Suomi ajetaan laajoihin "aluekuntiin" olemme ottaneet valtavan askeleen keskitetyn valtion suuntaan, jossa "epäkunnat" ja lääniuudistuksen jälkeiset "epäläänit" toimivat valtion kumileimasimina ja byrokraattien ja monikansallisten firmojen temmellyskenttänä.
Venäjän malli on meidän mallimme!
Ruotsissa ei ole lääkäripulaa. Sieltä löytyy toimiva yksinkertainen malli. Toimisi yhtä hyvin täälläkin - miksi yritetää keksiä pyörää uudelleen?
RUOTSIN MALLI
Terveyskeskus on järjestelmänä hyvin poikkeuksellinen tapa järjestää yleislääkäripalvelut. Euroopassa näin on ollut Norjassa ja Ruotsissa. Muualla Euroopassa järjestelmä nojaa pääasiassa ammatinharjoittajuuteen. Suomessa perusongelma on, että terveyskeskuslääkäri vastaa koko kunnan väestöstä eikä omaa potilasväestöä ole. Näin lääkäri ei tunne potilaitaan eivätkä potilaat lääkäriään, vaikka kyse on koko yleislääkäriyden perustasta.
Perusterveydenhuolto on lähipalvelua. Kuntakoon kasvaessa kansalaisilla on hyvä syy pelätä palveluiden keskittyvän edelleen, jos terveyskeskus on ainoa tapa toteuttaa perusterveydenhuoltoa.
Perusterveydenhuollon lääkäri ei tarvitse vastaanottonsa yhteyteen röntgeniä, laboratoriota ja kaikkia muita terveydenhuollon palveluita. Hän tarvitsee mahdollisuuden hyödyntää näitä palveluita.
Pienten asemien yhdistämisen vuoksi lääkärit ovat menettäneet kontaktin potilaisiinsa. Kuten HS:n kirjoituksessa mainittiin, lääkärit ovat menettäneet oman työnsä hallinnan. Se on terveyskeskuslääkärien keskeisin työtyytymättömyyden syy.
Lääkäriliitto on esittänyt hoidoksi opin ottamista naapurista. Esimerkiksi Ruotsissa lääkäriryhmä on voinut vuodesta 2010 alkaen perustaa terveysaseman. Sen tulee täyttää samat laatukriteerit kuin kunnan oman terveysaseman. Norjassa ammatinharjoittajana toimivan lääkärin työhön kuuluu myös viranomaistehtäviä.
Ruotsissa potilas voi valita, käyttääkö hän julkisesti vai yksityisesti tuotetun aseman tai lääkärin palveluita. Hän myös maksaa niistä saman palvelumaksun. Julkiset ja yksityiset palveluntuottajat saavat tulonsa samoin perustein, eikä kilpailutusta tarvita. Kunnan tai potilaan kulut pysyvät samoina siitä riippumatta, onkopotilaan valinta julkisesti vai yksityisesti tuotettu. Potilaan valinta ohjaa palvelun laatua, ja palveluita syntyy sinne, missä niillä on kysyntää – lähemmäksi potilaita.
Suomessa lääkäri voi toimia julkisen palvelutuotannon lääkärinä vain jos hän sitoutuu kunnan virkamieheksi. Kaikki eivät sitä halua, ja syitä on monia. Jos ammatinharjoittajuus on mahdollista, saamme välittömästi lisää lääkäreitä julkiseen perusterveydenhuoltoon
Asiantuntevaa tekstiä, jota on ilo lukea. Kunhan saataisiin myös käytännön tasolle toteutettuna.
Ammatinharjoittajalääkäreiden myötä saataisiin myös "hoitopolun" alku lähemmäs tarvitsijoita.
Kirjoittaja on tosiaan ammattilainen: Heikki Pälve, toiminnanjohtaja Suomen lääkäriliitto. Kirjoitus on napattu HS:n mielipide-palstalta.
Kirjoituksen tärkein pointti lienee näissä kahdessa kappaleessa:
”… Ruotsissa potilas voi valita, käyttääkö hän julkisesti vai yksityisesti tuotetun aseman tai lääkärin palveluita. Hän myös maksaa niistä saman palvelumaksun. Julkiset ja yksityiset palveluntuottajat saavat tulonsa samoin perustein, eikä kilpailutusta tarvita. Kunnan tai potilaan kulut pysyvät samoina siitä riippumatta, onko potilaan valinta julkisesti vai yksityisesti tuotettu. Potilaan valinta ohjaa palvelun laatua, ja palveluita syntyy sinne, missä niillä on kysyntää – lähemmäksi potilaita.
Suomessa lääkäri voi toimia julkisen palvelutuotannon lääkärinä vain jos hän sitoutuu kunnan virkamieheksi. Kaikki eivät sitä halua, ja syitä on monia. Jos ammatinharjoittajuus on mahdollista, saamme välittömästi lisää lääkäreitä julkiseen perusterveydenhuoltoon…”