en mä kestä tätä

Etkä oo, turha!
Kirjasit aika niukasti. Enempää en nyt tässä keksi miettiä sinulle. Tietysti se, että sinun tarvitsisi mennä puhumaan olostasi, fiiliksistäsi, vaikka terkkarille nyt enste. Mikähän on ahdistuksen syy? Varmaan itse tiedät syitä siihen ja niitä sun tarttis availla enempi jonkun aikuisen kanssa. - Toivotan kärsivällisyyttä nyt. Kaikki järjestynee vielä!

Onko sinulla muita sisaruksia, nuroimmainen, vai kesivälilla vai vanhin sisaruparvessa? Oletko joutunnut kiusatuksi, onko perheessä vanhemmilla ongelmia. Oletko pystynyt kertomaan kenellekkään pahasta olosta. Jos et kerro niin kukaan voi voi silloin tietää ja välittää ongelmastasi ja sinusta.
Kun on masentunut niin silloin ei ole sitä parhainta seuraa ja ystävät alkavat karttaa, eivät tiedä miten suhtautua. Voivat kuvitella että et pidä heistä vaikka syy on että sinulla on paha olla.
On niinkin että toisinaan aikuisest ajattelevat, että noin nuorella ei voi olla masennusta ja eivät ota asiaa todesta.
usko pois että olet ihan kunnon poika, mutta nuo kun on masentuntu niin kokee että ei ole itään ja itsetunto on alalukemissa.
Ei teillä, nykynuoret, helppoa aina ole. Meidän ikäihmisten tulisi enemmän ajatella teidän nuorten elämää. Sitä vain unohtaa, kun on jo niin kauan kun on oltu nuoria.

Mitens tänää? Tuossa edellä jo hyvin kartoitettiin arvuuttelemalla elämääsi... Ainakin sanon täältä, että: virtuaaliset halaukset sinulle!

Voi olla tosiaan, että ulkoapäin muut ihmiset käsittävät kasvavan "pojankoltiaisen" (tuo siis on lellittelynimi :) voivan automaattisesti hyvin ja voimakkaasti ja voidaan ajatella, että lapsen elämää elää. Mutta sinä kai olet vaiheessa, että välillä tosi aikuinen huolinesi ja välillä leikkisämpi, joka sekin varmaan nyt masennuksessa on sammuksissa.

Minäkin koen sellaista, kun olen masis ja ahdistunut, että olen ihan tyhjä, enkä keksi edes puhuttavaa ja lisäksi koen, että itsestäni en voi puhella. Koen ettei toisella olekaan minussa mitään mielenkiintoista. Tämä taas rasittaa oloa ja teettää just tuota jännittämistä ja kotiin jäämistä.

Kuka nyt onkaan sinua lähimpänä mahdollinen aikuinen, selväjärkinen, asiallinen, niin semmosta minäkin suosittelisin, että yrittäisit lähestyä. Sano vaikka, että sinusta tuntuu nyt, ettet kerta kaikkiaan jaksa. Ehkä se toinen ihminen sit osaa avata keskustelua enempi. Näin saisit turvallisuutta näin ens alkuun.

"Now this will be a beautiful death
I'm jumping out the window, I'm letting everything go
I'm letting everything go" - Kayne West - Power

Elä vaikka ihan vain vittuillaksesi.

Juuri keskimmäiset lapset kokevat usein juuri noin. Esikoista ihaillaan ja samoin kuopus saa huomiota. Sisarusten välillä syntyneet pukkelehtivat ja kulkevat siinä mukana. Vanhempien ero on myös varmaan lyönyt leimansa elämääsi. Onko isän ja äidin uudet rakkaudet syrjäytäneet teidät lapset ja olette jääneet sivuun. Kunpa nuo avioerot jäsivät usein tapahtumatta ja lapsilla nuorilla säilyisi koti. Vanhempien avioliitto ja rakkaussuhde tekee lapsille kodin.
Tyhjyyden ja tarpeettomuuden tunne opn sinulle todellinen, mutta se on vain sinun kokemus tunteteena: olet sittenkin arvokas ja tärkeä ihminen.
Koet että vanhemmat eivät välitä. Pystytkö juttelemaan avoimesti vanhempien kanssa?

Ota ja kuule vedä kunnon kännit ja nollaa pääsi hetkeksi!

kolme pulloa kaljaa ja nukut ku tukki. ja saan neuvoa justiin niin kuin parhaaksi näen itse olen toimittanut alkoholia alaikäisille.

Menetkö vaik kouluterveydenhoitajan juttusille??

Tiiän miten vaikeaa on mennä puhumaan kenellekään omista asioista. Sano, vaik vaan ettet oo nukkunu moneen yöhön ollenkaan. Ei sun tartte ruveta siinä kaikesta puhumaan..............
Sä voit mennä tosi huonoon kuntoon jollet nuku. Puhun ihan omasta kokemuksesta enkä halluu, et kukaan joutuu kokee samaa.... Eikä munkaan vanhemmat tajunnu miten huonosti asiani olivat kuin vasta sitten, ku unettomuuden ym. takia piä levis. Jouduin ihan sairaalaan ja toivon, ettei sulle käy samoin.

En osaa auttaa muuten kuin osoittamalla oheisen linkin. http://www.mll.fi/nuorille/lnpn/

Sun kannattais mennä suoraa päätä kertomaan noista oireistasi ihan lääkäriin. Mulla itellä on paniikki- ja ahdistusoireita ja samoin tuntuu olevan myös masennusoireita, ja kävin juuri viikolla uusimassa lääkityksen. Puhuttiin siinä sitten täysin vieraan lekurin kanssa hyvin asiallisissa merkeissä omista itsetuhoisista ajatuksista ja lääkeyliannostuksista. Kukaan ei syytellyt, kauhistellut tai haukkunut.

Lääkkeet ei tosin rupea auttamaan ihan heti, mullekin sanottiin että menis kolmekin kuukautta että ite kokisin niitä muutoksia. Mutta lääkäri voi auttaa sut alkuun tämän oman tilanteesi kanssa, jotta saisit apua etkä tuhoaisi elämääsi.

Omalla pojallani oli pitkään samanlaisia oireita kuin sinullakin. Kokeiltiin SSRI-lääkettä (Sepram) ja nyt hän on syönyt niitä 1,5 v. ja kaikki on muuttunut paljon paremmaksi. Hän nukkuu hyvin yönsä, vatsa ei ole enää aamuisin kipeä, hän ei ole enää läheskään niin ärtynyt ja hermostunut kuin aikaisemmin ja tärkeä asia on, että kaverisuhteet ovat parantuneet huomattavasti, koska kukaan ei halunnut olla hänen kanssaan ennen em. oireiden takia mutta nyt on kavereita ja kaikki hyvin.

Sinä olet vasta 13 vuotias. Vaikka tämä kuinka tyhmältä kuulostaakin niin sinulla on aika varmasti murros- ikä. Murros- ikäinen ihminen on helposti masennuksissa ja tuntuu, ettei mikään kiinnosta.

Juttele vanhempiesi kanssa, jos ne kuuntelisi? Mene terveydenhoitajalle puhumaan. Ja minusta nuo kaikki lääkkeet on ihan persuksista, jos OIKEASTI masentaa niin se on eri juttu se. Etusijassa on liikunta, hyvä ruokavalio ja seurustelu ihmisten kanssa, varsinkin vanhempien.

Harrastatko mitään liikuntalajia? Jos et, niin kannattaa, sillä harrastus tuo paitsi liikuntaa myös paljon uusia tuttavuuksia. Liikunta tuo energiaa jaksamiseen uuteen päivään ;) Muista myös että nyt on syksy. Syksy on todistetusti masennuksen vuodenaika. Suosittelen vitamiineja!

Kyseessä ei ole murrosikään liittyvä angsti, jos se on kestänyt jo kuukausia (vuosia?). Itse sairastuin masennukseen 11-vuotiaana, ja ensimmäiset 5 vuotta menikin ilman että kukaan mua uskoi tai kuunteli, vasta 16-vuotiaana avasivat silmät kun yritin ensimmäistä kertaa itsemurhaa.

Eikö kuraattorin kautta saa lähetettä psykiatrille? Jos on kauempana, niin kai vanhemmat voivat tukea matkoissa, viedä ja hakea yms, kun on kuitenkin vakavasta asiasta kyse. Monet vanhemmat tahtovat kieltää koko jutun, kun masentuneiden ja mielenterveysongelmaisten stigma on paha. Olisi nyt ensisijaisen tärkeää saada sulle se aika tollaiseen problematiikkaan erikoistuneeseen paikkaan, jossa joku joka ymmärtää, kuuntelisi paasaamatta tai moralisoimatta.

Kannattaa ajatella asiaa niin, että masennus on samalla tavalla sairaus kuin diabetes. Sen kanssa ei pärjää ilman hoitoa! Eikä siinä ole mitään häpeääkään, vaikka monesta niin tuntuukin.

Kysy kuraattorilta, saisitko tehdä Beckin masennustestin, ja sitäkautta saisit lähetettä psyk. polille. Siellä voi aluksi päästä käymään vaikka psykiatrisen sairaanhoitajan pakeilla. Avautuminen voi olla vaikeaa, mutta se kannattaa, että voit saada apua.

Muista, että vaikka siltä tuntuu, tämä sairaus ei ole maailmanloppu. Itsekin olen vielä elossa vaikka sairauden kanssa olen elänyt jo toista vuosikymmentä.

Se on hyvä et oot saanut ajan. On hyvä että oot purkanut ajatuksiasi edes täällä, koska se että saa niitä oman pään ulkopuolelle edes jollain tasolla aina auttaa. Itse kirjoitan pahoissa vaiheissa runoja, sekin auttaa. Ei niitä tarvitse kenellekään näyttää, eikä edes säilyttää, mutta auttaa kun saa ajatuksia jäsenneltyä.

Monessa tilanteessa voi tuntua siltä, ettei avun hakemisesta ole mitään hyötyä, etkä pääse eteenpäin, mutta kannattaa vaan jaksaa päivä kerrallaan. Otat vaikka kalenterin käyttöön, ja joka päivä viivaat kuluneen päivän yli, niin huomaat että kyllähän ne päivät kuluvat ja elämä kulkee eteenpäin. Jossain vaiheessa voi alkaakin jo tuntua siltä, ettei se päivästä päivään eläminen olekaan niin raskasta enää.

(Itse juhlin aina perjantaina sitä, että "yksi viikko taas lusittu", se tarkoittaa sitä, että yksi paska viikko vähemmän edessä. Kyllä ne joskus loppuu!)

Hei! Täällä tämän itseään turhaksi ihmiseksi sanovan nuorena äiti.
Ensinnäki ei ollenkaan turha ihminen vaan rakas ja tärkeä. Toiseksi tiedän, että en ole tarpeeksi asiaan paneutunut, koska itsekkin olen hiukan hukassa tämän kanssa, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Maalaisjärkeni ei riitä.
Pienet lapset vie valitettavasti liikaa aikaani ja itsekkin väsyn näin syksyisin varsinki.
Asialle tehdään jotain ja niin kauan että "parannus" tapahtuu. :)
Ammattiapua onneksi saadaan, vaikka täällä viiveellä kaikki tapahtuukin. Vanhemmat kyllä kuskaa tässä tilanteessa, koska nämä ammatti-ihmiset ovat aika kaukan täältä. Että hei M kyllä minä otan sinut tosissaan, en vain oikeasti tiedä miten voin auttaa siinä unettomuudessa. :)
SJ

Rakkautta, ihanaa. Lapsi kulta, sinusta välitetään. Ja kaikille muillekin voimaksi ja lohduksi Samuli Putron kappale "Tuhkaa korulippaassa". -

Voimia koko perheelle, rukoilen teidän puolesta. Tulin tosi liikuttuneeks tästä
ketjusta.

Itselläkin kovin ahdistava nuoruus oli, selvisi että kotona oli alkoholiongelma, jota oireilin. Se oli virtahepo olohuoneessamme.

Nyt jo aikuinen, jaksoin vaikeiden aikojen yli! Elämä kantaa!!