Tässä olen pohdiskellut masennusta ja ihmetellyt, voiko se olla tosiaankin sairaus? Itselläni on kilpirauhasen vajaatoiminta synnynnäisenä ja se kuulemma kans voi aiheuttaa masennusta.
En ole koskaan syönyt mitään lääkkeitä oloihini vaan käynyt ne läpi ilman ettenkö kohtaisi ahdistusta joka voi joskus kestää jopa viikonkin.
Sitä ihmettelen pitääkö jossain vaiheessa pyrkiä näistä tuntemuksista eroon vai ei ja miten paljon ympäristöllä sekä minäkuvalla eli käsitykselläni itsestä on merkitystä siinä että masentaako vai ei?
Vaikka olenkin hoitoalalla ja opiskellut aikoinaan psykologiaa yms. niin tämä asia herättää ajatuksia että mitä on vakava masennus ja miten siitä selviää.
Olen kokenut elämässä raskaita asioita valintojeni vuoksi kuten avioliitto paskan miehen kanssa ja ero hänestä oli toki helpotus mutta silti raskas juttu.
Otin sen siis raskaasti, siinä vaiheessa varmasti oli masennusta ym. hajoamista sisäisesti mutta siltikin vaan elelin eteenpäin voimakkaan ahdistuksen läpi.
Juttelin taannoin ihmisen kanssa jolla on masisdiagnoosi ja lääkitys siihen.
Jälleen kerran törmäsin siihen että hänellä on ollut ahdistavia tilanteita ihmissuhteessa. Hän rupes pohtimaan että onko hänellä lääkitys kohdallaan kun ahdistaa.
Mietin tuossa vaiheessa ja sanoinkin että hei eikös tuo ole tuossa tilanteessa normaali reaktio jos ahdistaa.
Tästä lähtien oon ruvennut miettimään onko masennus tosiaankin sairaus ja kuinka helposti lääkärille pitäisi mennä.
Itse tiedän mitkä asiat itseäni ahdistaa, elän niiden kanssa välillä päivittäin haluamatta nyt kuitenkaan kuolla pois tms.
Totean vaan että paskalta tuntuu tämäkin.
No, en tiedä onko tää oikea paikka tätä pohtia, mutta tuli näin yön hiljaisina tunteina taas mieleen kun on ruvennut ihmetyttämään että pitääkö tässä itsekin hakeutua jonnekin lääkärille ja turvautua lääkkeisiin.
Kaikella kunnioituksella sairastuneita kohtaan, oon kenties vain ymmärtämätön mutta mietityttää että pitäisikö itsekin tästä lähteä masennustaan valittamaan että ajoittain ahdistaa ja masentaa.
Entäs jos lääkityksen saisi, tottuisiko siihen eikä pärjäisikään ilman lääkitystä?
Eikös lääkehoidonkin tavoitteena ole se, että masennus joskus hellittäisi?
Kipuun saatan hakea lääkettä mielelläni jos on sellaista mutta pahoihin oloihini en ole ajatellut tarvitsevani vielä lääkettä.
Muuttuisiko elämäni miksikään siitä?
Kiitos jos jaksoit lukea ja ymmärtää...
En ole koskaan syönyt mitään lääkkeitä oloihini vaan käynyt ne läpi ilman ettenkö kohtaisi ahdistusta joka voi joskus kestää jopa viikonkin.
Sitä ihmettelen pitääkö jossain vaiheessa pyrkiä näistä tuntemuksista eroon vai ei ja miten paljon ympäristöllä sekä minäkuvalla eli käsitykselläni itsestä on merkitystä siinä että masentaako vai ei?
Vaikka olenkin hoitoalalla ja opiskellut aikoinaan psykologiaa yms. niin tämä asia herättää ajatuksia että mitä on vakava masennus ja miten siitä selviää.
Olen kokenut elämässä raskaita asioita valintojeni vuoksi kuten avioliitto paskan miehen kanssa ja ero hänestä oli toki helpotus mutta silti raskas juttu.
Otin sen siis raskaasti, siinä vaiheessa varmasti oli masennusta ym. hajoamista sisäisesti mutta siltikin vaan elelin eteenpäin voimakkaan ahdistuksen läpi.
Juttelin taannoin ihmisen kanssa jolla on masisdiagnoosi ja lääkitys siihen.
Jälleen kerran törmäsin siihen että hänellä on ollut ahdistavia tilanteita ihmissuhteessa. Hän rupes pohtimaan että onko hänellä lääkitys kohdallaan kun ahdistaa.
Mietin tuossa vaiheessa ja sanoinkin että hei eikös tuo ole tuossa tilanteessa normaali reaktio jos ahdistaa.
Tästä lähtien oon ruvennut miettimään onko masennus tosiaankin sairaus ja kuinka helposti lääkärille pitäisi mennä.
Itse tiedän mitkä asiat itseäni ahdistaa, elän niiden kanssa välillä päivittäin haluamatta nyt kuitenkaan kuolla pois tms.
Totean vaan että paskalta tuntuu tämäkin.
No, en tiedä onko tää oikea paikka tätä pohtia, mutta tuli näin yön hiljaisina tunteina taas mieleen kun on ruvennut ihmetyttämään että pitääkö tässä itsekin hakeutua jonnekin lääkärille ja turvautua lääkkeisiin.
Kaikella kunnioituksella sairastuneita kohtaan, oon kenties vain ymmärtämätön mutta mietityttää että pitäisikö itsekin tästä lähteä masennustaan valittamaan että ajoittain ahdistaa ja masentaa.
Entäs jos lääkityksen saisi, tottuisiko siihen eikä pärjäisikään ilman lääkitystä?
Eikös lääkehoidonkin tavoitteena ole se, että masennus joskus hellittäisi?
Kipuun saatan hakea lääkettä mielelläni jos on sellaista mutta pahoihin oloihini en ole ajatellut tarvitsevani vielä lääkettä.
Muuttuisiko elämäni miksikään siitä?
Kiitos jos jaksoit lukea ja ymmärtää...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itselläni on diagnosoitu vakava masennus kannattaa käydä psykiatrin tms. Puheilla . Masennus testejähän löytää netistäkin
Kyllä täällä saa pohtia juuri tuollaisia asioita. Kilpirauhasen toiminnan häiriöt voivat vaikuttaa mielialaan ja hyvä jos tietää asioita jotka aiheutavat masennusta: silloin noille asioille voi alkaa tekemään jotain. Kyllä jokainen masentuu, jos joutuu käymään rankkoja juttuja riittävästi läpi. Toisilla sieto on erilainen ja lapsuus ym. perimäkin vaikuttaa, miten paljon kestää.
Varmaan nykyäään annetaann liian helposti lääkkeet kun resussit eivät riitä tarapiaan. Aina pitäisi selvitellä syyt, mistä masennus johtuu; onko ollut paljon vaikeita asioita, työpaineita, menetyksiä. Toisilla masennnus on aineenvaihdunnallinen tai neurologinen ja silloin lääkkeillä saa apua. Ei kai siinä ainakaan memetä jos menee lääkäriin. Parempi onkin ajoissa alkaa hoitaa tilannetta ennen kuin romahtaa. Joskus voi vain riittävä lepo asioiden selvittely ja jutustelu luotettavien ystävien kanssa auttaa ja elämä alkaa taas kukoistamaan.
Toinen ottaa kuormansa ruumiiseen toinen sieluun.
Miulla on ollut vakava masennus viidennestä luokasta asti ja lääkitystä sekä siihen että pakko-oireisiin. Mun VAHVA mielipide on, että älä tuhlaa rahojas/maksaas lääkkeisiin, kun niin pienellä prosentilla ne oikeesti toimii. Ite olin ihan intopiukeena kun sain lääkityksen mutta huonoa siitä on vaan seurannut. Ekat lääkkeet vei energiaa niin paljon että nukuin joka päivä neljä tuntia ja illalla puoli seittemän yöunille. Nyt on pariin kertaan vaihettu ja ei, ne ei vaan auta. Käyn myös psykiatrilla mutta se ei ole mun juttu, koska mua ahdistaa kamalasti olla huomion keskipisteenä. Ehkä se joillekkin toimii.
niinkö