Minulla on kaikki, mitä ihminen voi pyytää, ihana poikaystävä (jo yli vuoden ollutkin), katto pään päällä, rennot vanhemmat (no isä ei asu täällä, alkoholisti kun on) ja kaikinpuolin hyvät oltavat. Tästä huolimatta minulla on vuosia aiemmin todettu vaikea masennus. Tuolloin en saadut myöskään nukutuksi. Parhaimamssa tapauksessa valvoin vuorokausia putkeen syystä etten vain saanut unta.
Silti tuolloin olin kyllä sosiaalisempi kuin nykyään.
Jokatapauksessa minut todettiin myöhemmin parantuneeksi ja psykologikäynnit lopetettiin. Tosin minä myös valehtelin paljopn psykologilleni, en vain uskaltanut purkaa ajatuksiani hänelle vaikka mukava olikin. Sanoin kaiken olevan aina hyvin. Toisaalta näin olikin.
Tähänkin päivään asti, äitini ajattelee minun vaina hakeneen huomiota koko depressiojutulla. Ja ajatteli kaiken syynä olevan laiskuuteni ja haluttomuus mennä kouluun. Kuka tietää, ehkä olikin. En ala-asteen jälkeen ole pitäny koulunkäynnistä.
En oikein edes tiedä, mihin nyt apua haluan, mutta tuntuu että nykyisin en tunne juuri mitään. En onnellisuutta, en surua. Lintsaan kauheasti koulusta, ja tuntuu että olen saaut jo liikaakin mahdollisuuksia, mutta pilannut jokaikisen. En tosin viihdy alalla, jonka valitsin tai luokassani, vaikka ihmiset mukavia ovatkin. En sovi joukkoon. Olen ujo, en pysty mihinkään yksin. En ikinä voisi kuvitellakaan meneväni esimerkiksi koulun ruokalaan yksin syömään, joten en syö koulussa. En mene edes kauppaan yksin.Tuntuu että monet puhuvat minusta luokassani pahaa kun en ole siellä vaikkei minulla ole syytä näihin epäilyksiin. Minulla ei ole enään juurikaan ystäviä ja ne mitä onkin harvoin tapaan ilman poikaystävääni, minua ahdistaa heidänkin seurassaan. En enään kehtaa mennä kouluun näin paljon poissaolon jälkeen. Minulla ei ole ketään kelle puhua. Toki luotan poikaystävääni ja äitiini, mutta tiedän kuinka paljon harmia ja mielipahaa aiheutin jo heille pelkillä psykologikänneillänikin. En halua enään huolestuttaa heitä.
Haluaisin aloittaa kaiken alusta, uusi ala uudella ammattiopistolla uudella paikkakunnalla, mutten edes tiedä, mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa. Pelkään tulevaisuutta ja etten ikinä pysty mihinkään. Kumpa vaan saisi uudestaan elää vain lapsuuttaan. Tiedän, että itsehän nämä olen itselleni aiheuttanut mutta en saa enään otetta mistään ja korjattua asioita.
Kyllä minä aina hetkellisesti olen kovin energinen ja iloinen mutta seuraavaksi saatankin olla hirveän äreä ja vi***illa ihmisille.
Olen taas yllättänyt itseni haaveilemasta kuoleman helpotuksesta. Mutten usko että sortuisin enään sen yrittämiseen.
Haluaisin jotain selvyyttä tähän helvettiin, mutten tiedä miten ja kenelle puhuisin näistä. Tuntemattomille on paljon helpompi puhua. Pääni on täynnä kaikenlaisia asioita. Tässä nyt oli osa niistä.
Silti tuolloin olin kyllä sosiaalisempi kuin nykyään.
Jokatapauksessa minut todettiin myöhemmin parantuneeksi ja psykologikäynnit lopetettiin. Tosin minä myös valehtelin paljopn psykologilleni, en vain uskaltanut purkaa ajatuksiani hänelle vaikka mukava olikin. Sanoin kaiken olevan aina hyvin. Toisaalta näin olikin.
Tähänkin päivään asti, äitini ajattelee minun vaina hakeneen huomiota koko depressiojutulla. Ja ajatteli kaiken syynä olevan laiskuuteni ja haluttomuus mennä kouluun. Kuka tietää, ehkä olikin. En ala-asteen jälkeen ole pitäny koulunkäynnistä.
En oikein edes tiedä, mihin nyt apua haluan, mutta tuntuu että nykyisin en tunne juuri mitään. En onnellisuutta, en surua. Lintsaan kauheasti koulusta, ja tuntuu että olen saaut jo liikaakin mahdollisuuksia, mutta pilannut jokaikisen. En tosin viihdy alalla, jonka valitsin tai luokassani, vaikka ihmiset mukavia ovatkin. En sovi joukkoon. Olen ujo, en pysty mihinkään yksin. En ikinä voisi kuvitellakaan meneväni esimerkiksi koulun ruokalaan yksin syömään, joten en syö koulussa. En mene edes kauppaan yksin.Tuntuu että monet puhuvat minusta luokassani pahaa kun en ole siellä vaikkei minulla ole syytä näihin epäilyksiin. Minulla ei ole enään juurikaan ystäviä ja ne mitä onkin harvoin tapaan ilman poikaystävääni, minua ahdistaa heidänkin seurassaan. En enään kehtaa mennä kouluun näin paljon poissaolon jälkeen. Minulla ei ole ketään kelle puhua. Toki luotan poikaystävääni ja äitiini, mutta tiedän kuinka paljon harmia ja mielipahaa aiheutin jo heille pelkillä psykologikänneillänikin. En halua enään huolestuttaa heitä.
Haluaisin aloittaa kaiken alusta, uusi ala uudella ammattiopistolla uudella paikkakunnalla, mutten edes tiedä, mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa. Pelkään tulevaisuutta ja etten ikinä pysty mihinkään. Kumpa vaan saisi uudestaan elää vain lapsuuttaan. Tiedän, että itsehän nämä olen itselleni aiheuttanut mutta en saa enään otetta mistään ja korjattua asioita.
Kyllä minä aina hetkellisesti olen kovin energinen ja iloinen mutta seuraavaksi saatankin olla hirveän äreä ja vi***illa ihmisille.
Olen taas yllättänyt itseni haaveilemasta kuoleman helpotuksesta. Mutten usko että sortuisin enään sen yrittämiseen.
Haluaisin jotain selvyyttä tähän helvettiin, mutten tiedä miten ja kenelle puhuisin näistä. Tuntemattomille on paljon helpompi puhua. Pääni on täynnä kaikenlaisia asioita. Tässä nyt oli osa niistä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Näyttää että annat ulkopuolisille aivan erilaisen kuvan kuin itse koet ja tunnet. Jopa huijasit ja valhetelit psykologille ja jopa valehtelet itselleis niin paljon että itsekkin alat uskoa valheeseesi. Sanot että sinulla on ulkouolisin katsellenkaiiki hvyin, mutta niin ei ole. Voit sisäsesti pahoin. Olet mielestäsi avoin aidille ja olet saannut hänetkin uskomaan että olet näytellyt pahaa oloasi vain laiskuuttais, vaikka totuus on iahn muuta. Ei voi läheiset auttaa ei edes terapeutti jos viiltelee satuja. Toki erittäin kokenut ammattilainen voi huomata eleistä ja puheen tyylistä ristiriitaisuuden asiakkaan tilanteessa.
Sinun on nyt kohdattava totuus itsessäsi. Jos haluat apua ja eheytyä niin sinun pitää paljastaa läheisille ja äidille mmitä todella sisimmässäsi koet.
Jos et puhumalla pysty niin kirjoita heillekin samanlainen kirje. Kun totuuden paljastat nin heloputus on jo valtava, vaikka sinua ei aluksi ymmärrettäisi.
Taidat olla ihan oikeassa.
Kiitos.
Hommaa lapsi, saat paremmat tuet ja elämääsi valoa
Johan hyvän neuvon lohkasit!!!!! O_O