En tiedä liittyykö tää nyt suoraan tänne alueelle, mutta en keksinyt osuvampaa.
Oon huomannut itselläni yhden "ongelman", jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Olen normaalisti hyvin iloinen, hymyilevä, flirttaileva ja elämänmyönteinen ihminen, elämä tuntuu ihanalta ja kaikki tuntuu mahdolliselta, asiat kulkee eteenpäin.. Aina siihen asti, kunnes mieleni päättää mennä ihastumaan enemmän johonkin henkilöön.
Mun elämä menee ihastumisesta sekaisin. Onhan se ihana tunne, mutta jotenkin alan miettiä kaiken niin pessimistisesti, että juoksen tilanteita pakoon ja muutun surulliseksi, syön enemmän herkkuja ja "lohdutan" itseäni. En ole mikään "huononnäköinen" tai huonot arvot omaava.. Ei tietoista itsetunto-ongelmaa? Vaikka muuten normaalisti kehuisin itseäni hyväksi ja sopivaksi, aina ihastuneena alan kamalalla teholla vähättelemään itseäni niin, että olen täysin maassa. Koen olevani kamala ja vastenmielinen, mutta vain silloin kun olen ihastunut. Tätä en käsitä... Nuorena sain hyvin tylyjä pakkeja pojilta, oiskohan tällä sitten osuutta asiaan.. En vaan tiiä miten ne pitäis käsitellä, kun nekin on jo menneitä...
Ihastun varattuihin, tosin en tietäen vaan saan tietää asiasta aina jälkikäteen. Jotain vikaa siis täytyy olla jossain? Jotenkin tuntuu, että mun mieli pelkää enemmän ihastumista kuin mä itse. En voi sanoa pelkääväni pakkeja. Nykyään en edes pelkää varsinaisesti hylätyksi tulemista, mutta jotain.. Sellainen tunne, jolla minulla ei luultavasti ole sanaa. Sanotaan, että pelkään sitä tunnetta, joka tulee sillä hetkellä, kun esimerkiksi paljastuu, että toinen on pettänyt. Se palasiksi hajoaminen.. Jokin. Mitä juoksen pakoon?
Onko kellään kokemuksia jostain vastaavasta ja oletteko jotenkin päässyt tästä asiasta "yli"?
Oon huomannut itselläni yhden "ongelman", jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Olen normaalisti hyvin iloinen, hymyilevä, flirttaileva ja elämänmyönteinen ihminen, elämä tuntuu ihanalta ja kaikki tuntuu mahdolliselta, asiat kulkee eteenpäin.. Aina siihen asti, kunnes mieleni päättää mennä ihastumaan enemmän johonkin henkilöön.
Mun elämä menee ihastumisesta sekaisin. Onhan se ihana tunne, mutta jotenkin alan miettiä kaiken niin pessimistisesti, että juoksen tilanteita pakoon ja muutun surulliseksi, syön enemmän herkkuja ja "lohdutan" itseäni. En ole mikään "huononnäköinen" tai huonot arvot omaava.. Ei tietoista itsetunto-ongelmaa? Vaikka muuten normaalisti kehuisin itseäni hyväksi ja sopivaksi, aina ihastuneena alan kamalalla teholla vähättelemään itseäni niin, että olen täysin maassa. Koen olevani kamala ja vastenmielinen, mutta vain silloin kun olen ihastunut. Tätä en käsitä... Nuorena sain hyvin tylyjä pakkeja pojilta, oiskohan tällä sitten osuutta asiaan.. En vaan tiiä miten ne pitäis käsitellä, kun nekin on jo menneitä...
Ihastun varattuihin, tosin en tietäen vaan saan tietää asiasta aina jälkikäteen. Jotain vikaa siis täytyy olla jossain? Jotenkin tuntuu, että mun mieli pelkää enemmän ihastumista kuin mä itse. En voi sanoa pelkääväni pakkeja. Nykyään en edes pelkää varsinaisesti hylätyksi tulemista, mutta jotain.. Sellainen tunne, jolla minulla ei luultavasti ole sanaa. Sanotaan, että pelkään sitä tunnetta, joka tulee sillä hetkellä, kun esimerkiksi paljastuu, että toinen on pettänyt. Se palasiksi hajoaminen.. Jokin. Mitä juoksen pakoon?
Onko kellään kokemuksia jostain vastaavasta ja oletteko jotenkin päässyt tästä asiasta "yli"?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Varattuihin ihastuu sen vuoksi, koska heidän ei tarvitse olla ns. hakupäällä...