Tai entä rakkaus? Miltä tuntuu olla täysin huoleton edes hetken ajan? Miltä tuntuu kun ei vihaa itseään? Miltä tuntuu mennä ulos ahdistumatta?
Viime yönä näin unta, että olin rakastunut. Tai ehkä pikeminkin ihastunut. Joka tapauksessa, koin unessa pienen hetken ajan sen ihanan tunteen, josta uskon ihmisten puhuvan kun he puhuvat rakastumisesta. Tämä on toinen kerta elämässäni kun olen nähnyt tällaisen unen, muista edellisen vuosien takaa oikein hyvin.
En kuitenkaan ole koskaan tuntenut mitään tällaista oikeassa elämässäni. En ole koskaan ollut rakastunut, en edes ihastunut.
Tämä sai ajattelemaan sitä, miten en ole pitkään aikaan tuntenut muitakaan positiivisia tunteita. Onnea muistan tunteneeni joskus pienenä lapsena. En pysty palauttamaan sitä tunnetta mieleen yrittämällä, mutta joskus saan sellaisia flash back-kokemuksia joissa joku muisto vyöryy hyvin tunteikkaana mieleen. En tunnista sitä lapsuuden minää, joka pystyi olemaan ainakin jossain määrin aidosti onnellinen ja huoleton ja itsevarma.
Sanon että jossain määrin koska jopa lapsuuden muistojani varjostaa aina jonkinlainen melankolia. En ole ihan varma, onko se tarttunut niihin muistoihin jälkikäteen vai oliko se jo siellä. Olen kuitenkin ollut masentunut niin kauan kuin voin muistaa.
En edes usko kärsiväni masennus-nimisestä sairaudesta. Miten se voi olla sairaus, jos persoonassa ei ole mitään muuta? Olen alkanut hyväksyä, että sairauksista puhuminen on minun kohdallani pelkkää tosiasioiden välttelyä. Tällainen minä olen enkä tule koskaan "parantumaan" tästä. Minulla ei ole mitään syytä olla masentunut - ei traumaa, ei alkua, pelkkä aina jatkunut synkkyys.
(En tarkoita tällä, että masennus ei koskaan olisi sairaus. Useimmille se varmaan on.)
Mitä tämä tarkoittaa? En ole löytänyt terapiasta tai lääkkeistä apua koska en ole sairas. Uskon, että kaltaisiani on muutamia tällä palstalla. Mutta mitä sitten pitäisi thedä? Hyväksyä, että elämäni tulee aina olemaan onnetonta?
Että en yksinkertaisesti kykene tuntemaan sellaisia tunteita kuin onni, rakkaus, rauha, itsehyväksyntä? Eivätkö juuri nämä tunteet tee ihmiselon harmaudesta ja turhuudesta siedettävää? Ei kai kukaan voi olla tyytyväinen ilman noita tunteita.
Olenko yksin? Suurin osa masentuneista kai edelleen kokee positiivisia asioita. Mutta kai täällä on joku, joka voi ymmärtää? Pyydänkö liikaa, olenko määritellyt onnen niin korkealle, että en voi saavuttaa sitä? Onko onnea jo se, että ei toivo kuolemaa tällä hetkellä? Tai että on jonkinlaista toivoa - sillä en osaa edelleenkään hyväksyä tätä täysin, joka päivä odotan ihmettä....
Viime yönä näin unta, että olin rakastunut. Tai ehkä pikeminkin ihastunut. Joka tapauksessa, koin unessa pienen hetken ajan sen ihanan tunteen, josta uskon ihmisten puhuvan kun he puhuvat rakastumisesta. Tämä on toinen kerta elämässäni kun olen nähnyt tällaisen unen, muista edellisen vuosien takaa oikein hyvin.
En kuitenkaan ole koskaan tuntenut mitään tällaista oikeassa elämässäni. En ole koskaan ollut rakastunut, en edes ihastunut.
Tämä sai ajattelemaan sitä, miten en ole pitkään aikaan tuntenut muitakaan positiivisia tunteita. Onnea muistan tunteneeni joskus pienenä lapsena. En pysty palauttamaan sitä tunnetta mieleen yrittämällä, mutta joskus saan sellaisia flash back-kokemuksia joissa joku muisto vyöryy hyvin tunteikkaana mieleen. En tunnista sitä lapsuuden minää, joka pystyi olemaan ainakin jossain määrin aidosti onnellinen ja huoleton ja itsevarma.
Sanon että jossain määrin koska jopa lapsuuden muistojani varjostaa aina jonkinlainen melankolia. En ole ihan varma, onko se tarttunut niihin muistoihin jälkikäteen vai oliko se jo siellä. Olen kuitenkin ollut masentunut niin kauan kuin voin muistaa.
En edes usko kärsiväni masennus-nimisestä sairaudesta. Miten se voi olla sairaus, jos persoonassa ei ole mitään muuta? Olen alkanut hyväksyä, että sairauksista puhuminen on minun kohdallani pelkkää tosiasioiden välttelyä. Tällainen minä olen enkä tule koskaan "parantumaan" tästä. Minulla ei ole mitään syytä olla masentunut - ei traumaa, ei alkua, pelkkä aina jatkunut synkkyys.
(En tarkoita tällä, että masennus ei koskaan olisi sairaus. Useimmille se varmaan on.)
Mitä tämä tarkoittaa? En ole löytänyt terapiasta tai lääkkeistä apua koska en ole sairas. Uskon, että kaltaisiani on muutamia tällä palstalla. Mutta mitä sitten pitäisi thedä? Hyväksyä, että elämäni tulee aina olemaan onnetonta?
Että en yksinkertaisesti kykene tuntemaan sellaisia tunteita kuin onni, rakkaus, rauha, itsehyväksyntä? Eivätkö juuri nämä tunteet tee ihmiselon harmaudesta ja turhuudesta siedettävää? Ei kai kukaan voi olla tyytyväinen ilman noita tunteita.
Olenko yksin? Suurin osa masentuneista kai edelleen kokee positiivisia asioita. Mutta kai täällä on joku, joka voi ymmärtää? Pyydänkö liikaa, olenko määritellyt onnen niin korkealle, että en voi saavuttaa sitä? Onko onnea jo se, että ei toivo kuolemaa tällä hetkellä? Tai että on jonkinlaista toivoa - sillä en osaa edelleenkään hyväksyä tätä täysin, joka päivä odotan ihmettä....
Vastaukset 1
Vanhimmat
Älä ainakaan sulje itseäsi moiseen asenteeseen. Omilla sanoilla ja päätöksillä on ihmeellinen voima. Ok, jos hyväksyt tuon mahollisuuden, että et koskaan saa olla onnellinen tai että on vian hyvä olla, mutta anna kuitenkin sielullesi täysi vapaus yllättyä. Pidä portit onnen- ja hyvänolontunteelle aina auki kumminkaan sitä auvoisuutta sen koommin tovoittelematta.
Vaikka tutuu että ei pitäsisi olla syytä krooniseen melankiliaan niin alitajunnassa saattaa piileä siihen syy. Älä sulje sitäkään pois, että joksu voisi tulla mahdollisuus kaivaa syyt esille, käsitellä ja saada mukava elämä. Ja kokemus onnesta on tíetenkin jokaisella henkilökohtainen: ei sitä voi tarkalleen määritellä. Itselleni onnin tarkoittaa, että on ihan hyvä elää ja olla.