Toivoisin tähän ketjuun vertaistukea ihmisiltä, kenen vanhemmat ovat olleet narsistisia... ei siis sellaisilta, ketkä ovat olleet parisuhteessa narsistin kanssa tms.
Millaiset arvet teille on jääneet? Käyttekö jossain terapiassa esim? Oletteko tekemisissä isän/äidin kanssa vielä? Millaista elämänne on ollut, mitä teille on tapahtunut, mitä olette kokenut?
Itken tällä hetkellä, kun kirjoitan tätä, koska sattuu niin paljon sydämeen. Isäni on alkoholisoitunut narsisti, jonka kasvattama minä olen. Äitini on masentunut ja tämän masennuksen tilaa isäni narsistisuus vain pahensi. Äitini ei siis ole paljoltikaan minua kasvattanut, olen isäni kasvattama. Monesti aikaisemmin ajattelin, että en koskaan haluaisi olla samanlainen, kuin hän. Nykyään, kun katson peiliin, näen itsessäni paljon, ihan liikaa, samoja piirteitä, kuin hänessä on. En pidä silti itseäni persoonahäiriöisenä, sillä tiedostan omat vikani ja haluan korjata ne.
Olen sisäänpäinsulkeutunut nuori nainen... minun on vaikea solmia ihmissuhteita, sillä en luota ihmisiin. En koskaan riittänyt isälleni mihinkään suuntaan, minussa oli aina vikaa. Kun vanhempani erosivat olessani 11 vuotias, isä alkoi käyttämään alkoholia. Olin usein yksin kotona, murehdin isästä ja meidän elämästä. Isä haukkui minua... ja mitä enemmän kasvoin, sitä enemmän sain harteilleni vastuuta kodista ja maatilasta. Sitä enemmän isä joi, mitä enemmän se siirsi kodin hoidon vastuun minulle. Teini-ikään päästyäni ryhdyin laittamaan vastaan asioissa, silloin riideltiin, haukuttiin kumpanenkin toisemme päästä varpaisiin. Riidat ajautui aina siihen, että hän ajoi minua pois kotoa. Olin aina (tietenkin) riippuvainen hänestä ja hän tiesi sen... jotenka melko usein hän kiristi asioilla. Jos en tee jotain, niin kuin hän tahtoi, hän otti minulta mopon tai tietokoneen pois. Tai tappaa lemmikkini tms.
Nykyään hän soittelee minulle... syyllistää, että jätin hänet yksin muutettuani pois kotoa. Syyllistää, syyllistää ja syyllistää.
Kaikki ihmiset sanoo, että mun ei pitäisi antaa sen manipuloida itseäni. Mutta se tietää, miten mua manipuloidaan... ja olen elänyt siinä maailmassa koko pienen ikäni. Ja rakastan sitä ihmistä, hän on niitä tärkeimpiä ihmisiä, ketä minulla on, mutta en pysty elämään hänen kanssaan. Hän satuttaa minua aina, yhä uudelleen. Ja jaksan joka päivä rakastaa. Satuttaa, kun ei tunne saavansa rakkaudelleen vastakaikua. En ole koskaan tuntenut saavani, vaikka tiedän että hän välittää minusta, isänä.
Kukaan ei ymmärrä meidän välistä isä-tytär suhdetta. Ymmärtääkö täällä kukaan? Onko ainoa keino vapauttaa itsensä kahleista olla olematta missään tekemisissä? Satuttaa niin paljon vielä kaiken tämän ymmärtäminen, miten paljon niinkin rakas ihminen on minun sieluani repinyt.
Lähdin pakoon toiselle paikkakunnalle kaikkea entistä elämää... ja se seuraa minua tänne. Olen niin hukassa.
Millaiset arvet teille on jääneet? Käyttekö jossain terapiassa esim? Oletteko tekemisissä isän/äidin kanssa vielä? Millaista elämänne on ollut, mitä teille on tapahtunut, mitä olette kokenut?
Itken tällä hetkellä, kun kirjoitan tätä, koska sattuu niin paljon sydämeen. Isäni on alkoholisoitunut narsisti, jonka kasvattama minä olen. Äitini on masentunut ja tämän masennuksen tilaa isäni narsistisuus vain pahensi. Äitini ei siis ole paljoltikaan minua kasvattanut, olen isäni kasvattama. Monesti aikaisemmin ajattelin, että en koskaan haluaisi olla samanlainen, kuin hän. Nykyään, kun katson peiliin, näen itsessäni paljon, ihan liikaa, samoja piirteitä, kuin hänessä on. En pidä silti itseäni persoonahäiriöisenä, sillä tiedostan omat vikani ja haluan korjata ne.
Olen sisäänpäinsulkeutunut nuori nainen... minun on vaikea solmia ihmissuhteita, sillä en luota ihmisiin. En koskaan riittänyt isälleni mihinkään suuntaan, minussa oli aina vikaa. Kun vanhempani erosivat olessani 11 vuotias, isä alkoi käyttämään alkoholia. Olin usein yksin kotona, murehdin isästä ja meidän elämästä. Isä haukkui minua... ja mitä enemmän kasvoin, sitä enemmän sain harteilleni vastuuta kodista ja maatilasta. Sitä enemmän isä joi, mitä enemmän se siirsi kodin hoidon vastuun minulle. Teini-ikään päästyäni ryhdyin laittamaan vastaan asioissa, silloin riideltiin, haukuttiin kumpanenkin toisemme päästä varpaisiin. Riidat ajautui aina siihen, että hän ajoi minua pois kotoa. Olin aina (tietenkin) riippuvainen hänestä ja hän tiesi sen... jotenka melko usein hän kiristi asioilla. Jos en tee jotain, niin kuin hän tahtoi, hän otti minulta mopon tai tietokoneen pois. Tai tappaa lemmikkini tms.
Nykyään hän soittelee minulle... syyllistää, että jätin hänet yksin muutettuani pois kotoa. Syyllistää, syyllistää ja syyllistää.
Kaikki ihmiset sanoo, että mun ei pitäisi antaa sen manipuloida itseäni. Mutta se tietää, miten mua manipuloidaan... ja olen elänyt siinä maailmassa koko pienen ikäni. Ja rakastan sitä ihmistä, hän on niitä tärkeimpiä ihmisiä, ketä minulla on, mutta en pysty elämään hänen kanssaan. Hän satuttaa minua aina, yhä uudelleen. Ja jaksan joka päivä rakastaa. Satuttaa, kun ei tunne saavansa rakkaudelleen vastakaikua. En ole koskaan tuntenut saavani, vaikka tiedän että hän välittää minusta, isänä.
Kukaan ei ymmärrä meidän välistä isä-tytär suhdetta. Ymmärtääkö täällä kukaan? Onko ainoa keino vapauttaa itsensä kahleista olla olematta missään tekemisissä? Satuttaa niin paljon vielä kaiken tämän ymmärtäminen, miten paljon niinkin rakas ihminen on minun sieluani repinyt.
Lähdin pakoon toiselle paikkakunnalle kaikkea entistä elämää... ja se seuraa minua tänne. Olen niin hukassa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
niinkö
Olen puoliso, mutta vastaan silti.
- Sinulla on persoonallisuushäiriö, mutta onneksesi se on lähes varmasti läheisriippuvuus (tämä sama kaava toistuu näissä tapauksissa)
- Hakeudu narsistien uhrien tuki ry:n vertaistukiryhmään
- Hakeudu työterveyshuollon kautta hoitoon
(vain parempikuntoisena sinulla on voimia panna välit poikki ja se on ainoa keino)
Hei,
täällä on yksi lapsi jonka vanhempi on narsisti. Tekstisi kuulosti niin tutulta,tosin meillä ei lakoholi kuulunut kuvaan. Onko se onni,en tiedä. Kaikkea muuta olen saanut kyllä kokea.
Meillä äiti oli narsistinen. Tämän ymmärtämiseen meni melkein koko nuoruus. Joka asiasta syyllistämistä,syyllistämistä ja vielä syyllistämistä. Kaikki oli aina minun vikaani. Olin sitten tehnyt asioita tai ei. Muiden ihmisten ongelmat johtuivat minusta ja minua syyllistettiin.
Äiti piti minulle todella tarkkaa kontrollia. Iskosti päähän mitä ei saa tehdä ja mitä pitää tehdä. Suurin kaikista oli se että äiti on ykkönen,äitiä totellaan,äitille eletään.
Aloin voida todella huonosti,en kyennyt parisuhteisiin,enklä todellakaan tuntenut itseäni kuka olen. Äiti oli aina taustalla ja vaikuttamassa kaikkeen. En saanut olla oma itseni,minun tunteilla ei ole ollut koskaan mitään väliä . Oli aina vain äidin tunteet,lähinnä ne negatiiviset. Hellyyttä tai kehumista äitini ei tuntenut. KOskaan en saanut mistään kehuja ja niitä ahnaasti yritin aina äitiltäni kuulla ja saada. Olisin tuonut hänelle kuun taivaalta jos vaan kerran olisin saanut kuulla häneltä itsestäni jotain hyvää. Edes ihan pientä vain....mutta ei. Ei koskaan.
Isäni kuoltua,oli vaan äitini suru. Hän oli menettänyt puolisonsa. Enkö minä nyt sitä ymmätyänyt,kysyi äiti minulta. "Kuinka kehtaa,tulla kotiin vaatimaan mitään kun minä olen menettänyyt puolisoni??" Kysyi äiti kun kerroin että minulla on yhtälailla suru päällä ja tunnen menetystä.
Asiat kärjistyivät niin että tällä hetkellä en ole tekemisissä äitini kanssa. ALoin laittamaan kampoihin,joka ei tietenkään sopinut hänelle. Minähän olin nyt kiittämätön lapsi jonka eteen hän on tehnyt kaikkensa ja kaiken ja minä kiitän häntä näin. mitä hän on tehnytansaitakseen tälläisen kohtelun. Kerroin kuinka minullakin on tunteita enkä pidä kuinka hän tiuskii ja äyskii minulle, Ja osoittaa mieltään.
Koskaan en ole hänen suustaan kuullut "anteeksi"-sanaa tai mitään sanaa mikää välittäisi välittämisen tunnetta tai toisen ihmisen arvostamista. Kaikkia ihmisiä hän arvostelee ja haukkuu. Lopulta myös edesmennytttä isääni. Meninpä sanomaan kuinka ikävöin häntä kovasti.
Tämä kertomus voisi vaan jatkua ja jatkua....
Sinulel neuvoksi että irtaantuminen on kaikista parhainta. Totta kai oli tunne että elämästä meni jotain,mutta kyllä menetys on antanut tuplasti enemmän...oman ikioman elämän jossa minä olen elämäni herra. Ihanaa!
Tsemppiä sinulle!
Järkyttävää -elämänsä löytänyt- ja AP
Miten voikin olla noin samanlaista. Tekstit olisi voinut olla omasta näppiksestä.
Täydellinen irrotautuminen oli minullekin ainoa mahdollinen ratkaisu. Kaiken yrittäneenä voimani loppuivat ja se silmitön inho sitä hänen piirrettä, -miten luonnollisesti hän loukkaa ja mitätöi minut koko planeetalta. Ja millä oikeudella? Vastauksia ei ole tule koskaan.
Tunnen huonoa omatuntoa tästäkin, että kirjoitan asiasta täällä. Vaikka järkeni sanoo, että minulla on oikeus tuntea ja ilmaista. Niin on oppi mennyt perille.
Voimia kaikille saman kokeneille.
Onko tyypillistä, kun vihdoin uskallat kertoa äidillesi ajatuksesi ja sen kuinka hän on kaltoinkohdellut sinua, syyllistänyt ja haukkunut läpi lapsuuden niin äiti kääntää selkänsä, hylkää täysin? Itse vasta aikuisiällä uskalsin olla erimieltä äitini kanssa ja kertoa kaikki vuosikausien nöyryytykset. Äitini reaktio oli se, ettei hän pidä minuun enää mitään yhteyttä ja olen kuullut kuinka hän on haukkunut minua sukulaisillemme kertoen että olen käynyt häntä haukkumassa.
Minusta tuo ei ole rakastavan äidin toimintaa. Itselläni on myös kaksi lasta ja ei minulle tulisi missään vaiheessa mieleen hylätä heitä kuulisinpa heidän suustaan mitä tahansa.
Tuo kuulostaa 100% entiseltä anopiltani. Omien lasten seksuaalisuudesta lähtien kaikki oli äidin omaa. Entisellä puolisollani oli sisarpuoli (yllätys yllätys) ja omaa isää haukuttiin kummallekkin ja kerrottiin kuinka sen toisen isä sentään osallistuu...
Se oli kauheaa kun se käytännössä söi oman poikansa mielenterveyden, pojan joka oli täysi ikäinen. Parisuhteet kaatuilivat, masennusjaksot... Ihme, että ei ole tehnyt itsemurhaa (saattaa olla kokeillut, en tiedä). Poika on keski-iässä, "koukussa" masennuslääkkeisiin ja äidin sekä siskon jalustalle nosto senkun jatkuu...
Ne oli ihan uskomattomia asioita, mitä he olivat joutuneet lapsuudessa kokemaan. Käytännössä palvelijoita joiden ainoa tehtävä oli pitää vaativa äiti tyytyväisenä.