Anteeksi ärsyttävä otsikko. Vaikkakin provosoida haluan tässä viestissäkin. Tiedän, että peloista ja jännityksestä kärsivälle ei voisi huonommin vastata kuin "ota itseäsi niskasta kiinni".
Puhun nyt sosiaalisten tilanteiden pelosta...
Ja siihen liittyen, olen ymmälläni tämän foorumin sisällöstä. Täällä vain viesti toisensa jälkeen puidaan, että mitä se sosiaalisten til. pelko pitää sisällään.. Listataan vain asioita että pelkään tätä ja tuota ja tota. Mitäköhän *elvetin hyötyä siitä on? Jokainen, joka tästä ongelmasta kärsii, TIETÄÄ KYLLÄ millaista tämä on. Vaikka jännittäminen onkin jokaisella hitusen erilaista, ei näitä hienovaraisia eroja tarvitse ruveta vertailemaan...
KUN kaikki se energia, joka tähän turhaan lässytykseen käytetään, voitaisiin suunnata paremmin. Voisimme pohtia kuinka tästä ongelmasta pääsee eroon! Olenko täysin väärässä, että vaivasta eroon pääseminen olisi se suuri päämäärä? No miksi sitten täällä ei yhtään focusoida ongelman poistamiseen? Luulisin, että jokaisella täällä olisi jotain omia hyväksi koettuja niksejä ja tapoja elää, joilla sos. pelkoa saadaan hieman kuriin.
Osa on varmasti käynyt terapioissakin. Kai siellä nyt edes jotain parantavia oivalluksia on syntynyt! Vai ettekö osaa kirjoittaa? Käytettäisiinkö tämä ketju vain ja ainoastaan sen pohtimiseen kuinka tästä sosiaalisten tilanteiden pelon *elvetistä pääsee eroon?
Tässä ensimmäinen niksi:
Yritä välillä keskittyä pelkästään muihin ihmisiin ja unohda itsesi niin paljon kuin se on mahdollista. Keskity muiden ihmisten ongelmiin ja kaikkeen mitä he puhuvat. Yritä olla avuksi heille. Tee toisinaan itsellesi ajatusleikki, että muiden ihmisten asiat on sinulle tärkeintä maailmassa. Tällöin focusoit siihen, että saat autettua ja tuettua muita ongelmissaan jne, jolloin ehkä unohdat hetkeksi itsesi tarkkailemisen. Jännittäjät hirmuisesti pohtivat vuorovaikutustilanteissa, että "kuulostaako puhumiseni järkevältä?" "ymmärtääkö tuo minua ja huomaako se että jännitän..?" jne.. Nyt on tarkoitus auttaa muita ja keskittyä vain siihen, että oma viesti menee ymmärrettynä perillä ja huomaat apusi menevän perille. Ei ole väliä miten puhut, kunhan saat viestisi perile. Toivottavasti ymmärsitte idean.
Puhun nyt sosiaalisten tilanteiden pelosta...
Ja siihen liittyen, olen ymmälläni tämän foorumin sisällöstä. Täällä vain viesti toisensa jälkeen puidaan, että mitä se sosiaalisten til. pelko pitää sisällään.. Listataan vain asioita että pelkään tätä ja tuota ja tota. Mitäköhän *elvetin hyötyä siitä on? Jokainen, joka tästä ongelmasta kärsii, TIETÄÄ KYLLÄ millaista tämä on. Vaikka jännittäminen onkin jokaisella hitusen erilaista, ei näitä hienovaraisia eroja tarvitse ruveta vertailemaan...
KUN kaikki se energia, joka tähän turhaan lässytykseen käytetään, voitaisiin suunnata paremmin. Voisimme pohtia kuinka tästä ongelmasta pääsee eroon! Olenko täysin väärässä, että vaivasta eroon pääseminen olisi se suuri päämäärä? No miksi sitten täällä ei yhtään focusoida ongelman poistamiseen? Luulisin, että jokaisella täällä olisi jotain omia hyväksi koettuja niksejä ja tapoja elää, joilla sos. pelkoa saadaan hieman kuriin.
Osa on varmasti käynyt terapioissakin. Kai siellä nyt edes jotain parantavia oivalluksia on syntynyt! Vai ettekö osaa kirjoittaa? Käytettäisiinkö tämä ketju vain ja ainoastaan sen pohtimiseen kuinka tästä sosiaalisten tilanteiden pelon *elvetistä pääsee eroon?
Tässä ensimmäinen niksi:
Yritä välillä keskittyä pelkästään muihin ihmisiin ja unohda itsesi niin paljon kuin se on mahdollista. Keskity muiden ihmisten ongelmiin ja kaikkeen mitä he puhuvat. Yritä olla avuksi heille. Tee toisinaan itsellesi ajatusleikki, että muiden ihmisten asiat on sinulle tärkeintä maailmassa. Tällöin focusoit siihen, että saat autettua ja tuettua muita ongelmissaan jne, jolloin ehkä unohdat hetkeksi itsesi tarkkailemisen. Jännittäjät hirmuisesti pohtivat vuorovaikutustilanteissa, että "kuulostaako puhumiseni järkevältä?" "ymmärtääkö tuo minua ja huomaako se että jännitän..?" jne.. Nyt on tarkoitus auttaa muita ja keskittyä vain siihen, että oma viesti menee ymmärrettynä perillä ja huomaat apusi menevän perille. Ei ole väliä miten puhut, kunhan saat viestisi perile. Toivottavasti ymmärsitte idean.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Höpö
Niin, kuten tämän topicin vastausten määrästä voi päätellä, emme me jännittäjät halua eroon jännittämisestä.
Noniin joku voi täällä heti kertoa miten tästä ongelmasta pääsee eroon jos jollain on varma vastaus siihen. Itselläni ei kyllä ole ideoita tämän ongelman voittamiseksi. Olen aivan loppuunpalanut tämän ongelman takia kun joutuu jatkuvasti jännittämään kaikissa mahdollisissa sosiaalisissa tilanteissa. Pahinta tässä on kun ei voi päästä vaan eläkkeelle.
Ei tarvitse vastata tyhjentävästi kuinka eroon ongelmasta. Eikä kukaan näin laajaan kysymykseen edes voi vastata.
Nyt onkin hakusessa PIENIÄ VINKKEJÄ joilla EHKÄ hieman helpotetaan elämää tämän ongelman kanssa. Meillä jokaisella jännittäjällä lienee tapoja joilla jännitystä torjutaan edes vähän. Vai olenko väärässä?
Itselleni ei paljon muita keinoja tule mieleen kuin vetää jotain rauhoittavia lääkketä. Sekään ei taida olla hyvä idea jos niin joutuu tekemään joka päivä.
Jos ei ole valmis menemään terapiaan, eikä itse keksi mitään, niin suosittelen käymään kirjastossa ja etsimään sosiaalisesta fobiasta kertovia kirjoja, niitä kyllä löytyy. Osa on hyvin kattavia ja tarjoavat ideoita ja työkaluja ongelman voittamiseen. Itse koin tosi hyödylliseksi. Tärkeetä olisi tietysti lukea avoimin mielin ja ajatuksella, eikä tyrmätä kaikkia ideoita.
Musta yksi erittäin oleellinen seikka on se, miten me itse pahennamme ongelmaamme esimerkiksi välttelemällä ja olemalla itsellemme turhan ankaria. Se on selvää, että pelko ei katoa itsekseen vaan se pitää kohdata, eli tärkeää olisi alkaa muuttaa omia käsityksiään ja aloittaa haastamaan itseään -ensin aivan pienissä asioissa, pienin askelin.
Minun jännitykseni lieveni sillä, että hankein itselleni varmuutta esiintymiseen ja ihmisten seassa olemiseen seuraavin tavoin:
1. Tajusin vihdoin, etten ole maailman napa. Ihmiset eivät katso minua, kun kuljeksin kaupan käytävillä, eikä heitä kiinnosta syvällisemmin elämäni, ihan yhtä vähän kuin minua kiinnostaa heidän elämänsä. Tuntemattomien siis.
2. Menin töihin jossa joutui puhumaan 2kk peräkkäin yli 300 henkilölle päivittäin. Aluksi tuntui kuin kuolisin, sitten aloin miettiä sitä mitä haluan heille sanoa. Nostin sen painoarvoa, koska sehän se idea on: puhun heille asiasta joka on tärkeä. Eli keskityin täydellisesti siihen miten saan asian esitettyä niin että sen joku tajuaa. Nyt voisin mennä puhumaan edelleen ihmisille vähemmällä jännityksellä, koska olen siitä jo useasti selvinnyt. Ei tuntuisi enää niin pahalta, kuin ensimmäiset 10 kertaa.
3 Samaa menetelmää aloin käyttämään ihan kahdenkeskisissä tapaamisissa, jotka jännitti. Esimerkkinä menin pankkiin ja ennen sitä ajattelin, mitähän se vastapuoli oikeasti ajattelee. No tietenki sitä, että tämä on yksi asiakas 10stä tänään, hoidetaan homma. Ei sitä kuka tai minkälainen minä olen, miten puhun tai miltä näytän. Tuskin hänellä on siihen kiinnostusta, kunhan saa työnsä hoidettua. Varmasti on jo monenlaista nähnyt.
4. Kaikista pahin oli tietenkin se alemmuuden tunne, joka tuli vaikka vain luokassa istuen. No 10 vuotta jälkeenpäin menin taas istumaan luokkaan ja tunnustelin. Aluksi taannuin siihen jännitykseen, kunnes mieleeni tulvahti kaikki ne karaisevat kokemukset mitä olen tässä välissä kerennyt tekemään. Eli sain voimaa selättää sen jännityksen, jonka takia aikoinaan koulun kesken lopetin. Nyt käyn sen loppuun ja iloitsen siitä, etten jännitä enää niin paljon. Ja itsetuntoni vain vahvistuu. Edelleen jännitän, mutta olen armollinen sille, koska ymmärrän sen tulevan jostain kaukaa muistoista.
5. Kun innostuin tästä pelkojen selättämisestä tein viimeisen kokeen. Olen nainen ja vedin pääni kaljuksi. Koko elämäni olin pelännyt sitä mitä ihmiset minun ulkonäöstäni ajattelivat. No olin hetken kalju ja sain lähinnä kunnioitusta rohkeudesta, ja lähinnä positiivisia keskusteluita. Kaiken lisäksi miehiltä! Enää en hiuksiani pois ajaisi, mutta kokemuksena todella avaava.
6. Otin täyden vastuun jännityksestäni. Kukaan ei voinut tehdä sille mitää, muu kuin minä. Syytin vanhempie ja mitä lie yhteiskuntaa kauan, mutta mitä se auttoi. Se vain hämäsi minua pois erittäin kipeästä totuudesta. Siitä että minä se olen joka jännittää ja pelkää. Ja minun täytyy asialle jotain tehdä.
Tiivistettynä: kohtaa pelkosi! Tee juuri sitä mitä kaikista eniten jännität, niin kauan, ettet enää jännitystä tunne. Se on ikäänkuin kasvamista joka tuntuu paikoitellen todella oksettavalta ja pahalta, mutta palkitsee lopuksi koko elämänpituisena varmuutena siitä, että sinä selviät.
Tunteet on vain tunteita, ne eivät oie sinä.Ne vain kertoo sinusta ja jännitys kertoo siitä, että sinun täytyy tehdä asialle jotain. Ja minun mielestäni kiertotietä ei ole. Älä luovuta ja anna peloille, sekä jännitykselle valtaa, olet arvokkaampi kuin nuo tunteet. Näytä se itsellesi!
Jatkaisin hieman tuota miten jännittämiseen itse suhtauduin.
15-vuotta pidin jännittämistä ongelmana, sellaisena, että minussa on vikaa ja olen erilainen. Häpeällisenä. Miksei muut jännitä?
Sitten 7 vuotta pidin jännitystä häiriönä. Jonain medikaalisena probleemana aivoissani, jota ei voi korjata. Että pitää vain asian kanssa elää ja etsiä lievennys keinoja.
Viimeiset 4 vuotta sitten vain pysähdyin ja oikeasti mietein asiaa ihan oman pääni sisällä, ilman yhteiskunnan häiriö-diagnooseja.
Ajattelun näin: milloin minua jännittää?
Vastaus: silloin, kun haluan tehdä asiat hyvin, haluan olla huippu, paras, miellyttävä, mukava, normaali, kiinnostava, fiksun oloinen, hyväksytty...
Havahduin siihen, että halusin olla ensinnäkin paras? Kunnianhimoni vei minut korkeisiin odotuksiin itsestäni. Ja minun olisi pitänyt täyttää tuo oletus itsestäni jokaisessa tilanteessa, missä oli muita ihmisiä.
Ja joka ikinen kerta petyin, kun en ollut lähellekkään niin hyvä kuin pääni sisällä "oma potentiaalini" olisi halunnut.
Sitten minä katsoin peiliin. Ajatukset itsestäni olivat ihan liian korkealla ja kun nyt itseäni ja omia tekojani katsoin rehellisesti, en ollut lähellekkään niin hieno ihminen mitä sisällä ajattelin. En ollu muille hyvä, olin varsin itsekäs ja keskittynyt itseeni (mikä oli ymmärrettävää), syytin muita ihmisiä monesta ongelmastani, minua oli kohdeltu muka väärin, vaikka se oli minä joka oli väärin itseään kohdellut!
Aluksi järkytyin, sitten, suutuin itselleni, sitten surin ja lopuksi hyväksyin. Nyt olen maanpinnalla ja jännityslukemat ovat alemmat, koska tunnen olevani tylsä tavis, eikä se haittaa.
Erittäin hyvää settiä, kiitos avautumisesta!
Minulla jännitys kumpuaa juurikin tuosta, että tavoittelen olevani jotakin mitä en ole. Mielessäni on jonkinlainen ihanne-versio itsestäni ja mietin päivästä toiseen kuinka tulisin sen kaltaiseksi. En jotenkin suostu uskomaan, etten pysty siihen.. Kai minulle on ujona jännittyneenä hissukkana eletyn elämän jälkeen tullut pakkomielle näyttää itselleni ja muille että minusta on vaikka mihin - ja olen paras!
Jännä dilemma. Hämmästelen monia muita ihmisiä, joista on täysin ok olla tavis.. Ihailen suunnattomasti ulospäinsuuntautuneita ja karismaattisia ihmisiä. En osaa hyväksyä etten itse ole sellainen.
Olen hakenut kyllä apua. Olen kauhean yksinäinen, tuntuu että kaikki kaverit hylkää. Ei ole muuta kontaktia, kun facebook, google ja mese. Unihalvaus oli, niin että nukuin koko yön ja päivän ei ollut ketään kultaa, joka olisi ottanut musta kiinni, että se halvaus olisi loppunut.
Vaikka minun toivotukseni vähäinen onkin, toivotan sinulle 'yksinäinen' rakkautta ja onnea elämääsi. Toivottavasti jaksat elää toivossa ja koet välillä pieniä ilon pilkahduksia. Olet varmasti suurenmoinen ihminen. "ei ollut ketään kultaa, joka olisi ottanut musta kiinni, että se halvaus olisi loppunut"
Haistakaa paska molemmat.
Surkutelkaa surkeuttanne muualla.
Henkisen häiriön kehittämä pelko on aina väärä, valhe ja epärealistinen.
Näinollen henkinen häiriö suuntautuu sosiaalifobiaksi nimenomaan niillä joilla EI OLE alttiutta sosiaaliseen töppäilyyn.
Huomasin että voin olla miten huvittaa enkä pysty munaamaan vaikka yrittäisinkin.
Se että sinulla on sosiaalifobia todistaa että kuulut ihmisiin joilla ei ole taipumusta munata itseään näissä tilanteissa.
Aloittajan vinkki oli hyvä ja se toimi minullakin. Kun piti keskittyä työhön ja muiden ihmisten auttamiseen niin huomioni keskittyi heihin ja oli helpompaa unohtaa itsensä, olla ikään kuin subjekti eikä objekti. Huomasin, että kaikki ihmiset yleensä ovatkin keskittyneet vain omiin ajatuksiinsa ja itseensä eivätkä oikeasti tarkkaile juuri minua niin kuin itse tein, olin maailmani napa siinä mielessä.
Sitten minua auttoi, tai autoin itseäni, lukemalla kirjastosta elämäntaito-oppaita (sellanen kirja kuin Alitajuntasi voima, kirjoittanut Joseph Murphy) ja opin affirmaatio- eli vahvistuslauseita käyttämällä luottamusta. Nimittäin luottaminen oli tavallaan pelon vastakohta; pelkäsin ihmisiä, koska en luottanut heihin ja ylipäätään siihen, ettenkö joutuisi täysin naurunalaiseksi, pilkan kohteeksi, hyökkäyksen kohteeksi, jne. Pelko oli yhtä kuin epävarmuus, tyyliin että maa voi pettää jalkojen alta koska tahansa, näin vertauskuvallisesti ilmaistuna. Eli luottaminen oli siihen lääke, näin pähkäilin itsekseni.
Käyttämällä itsesuggestiota (vähän kuin itsehypnoosia) pystyin vähitellen muuttamaan ne alitajuiset ja vääristyneet ajatukseni, jotka pitivät pelkojani yllä. Niiden ajatusten tilalle asetin vahvistavia ja luottamukseen kannustavia ajatuksia. Ajatukset taas vaikuttavat kehoon, käyttäytymiseen, asenteeseen.
Tärkeää oli myös huomata ja tiedostaa omaa ajattelutapaansa, sitä sisäistä päättelyä mitä me käydään kaiken aikaa. Kun vaikka yhtäkkiä aloin jännittää niin samantien pysähdyinkin mielessäni miettimään mitä ajattelin juuri ennen kuin alkoi tuntua jännitystä. Näin pystyin jäljittämään niitä ajatuskaavojani, joita en tiedostanut ja jotka aiheuttivat ne väärät johtopäätökset, jotka ilmenivät jännittämisenä ja pelkona. Sitten tavallaan "istutin" syvälle alitajuntaani rauhallisessa hypnoottisessa tilassa vastakkaisen ajatuksen, esim. kiitos luottamuksesta, kaikki on hyvin, jne.