Olen 16-vuotias poika ja lukion ekalla siis. Aina ollut aika stressaavaa tyyppiä ja vähän alakuloinenkin joskus mutta hakeuduin vasta viime tammikuussa psykiatrille kun tuli olo etten pystynyt menemään enää kouluun monesta syystä. Kiusaamista ei ole yläasteella ollut mutta epäoikeudenmukaista ja inhottavaa käytöstä ja huutelua olen kohdannut hetkellisesti.... Viime keväänä epäiltiin kaksisuuntaista mielialahäiriötä masennuksen ja öisen maanisuuteni takia mutta psykiatri laittoi tämän mahdollisuuden jäihin. Nukahtamisvaikeuksiin minulle määrättiin melatoniinia mutta se ei toiminut. Nyt tänä syksynä hermostuneisuuteni on räjähtänyt käsistä ja olen ollut mukana koulutyössä vain sinnittelemällä. Oireisiin kuuluvat
-käsien hikoilu
-jatkuva vessassa käymisen tarve julkisilla paikoilla
-vatsan väänteet
-sanasekoilu ja r-kirjaimen lausumisen vaikeus jännitystilanteessa
-käsien vapina ja jalkojen jatkuva väpätys ja "kahvikuppineuroosi"
-pakko tehdä kokoajan jotain esimerkiksi hypistellä jotain esinettä
-lihasten lievä jäykkyys mutta esimerkiksi jaloissa kävely tuntuu vähän luonnottomalta
-väsymys ja nukahtamisvaikeudet
-jatkuva tarve seurata mitä ympärillä tapahtuu
-kyvyttömyys rentoutua
-veri tuntuu karkaavan päästä
-välillä ihan omissa maailmoissa
-turhautuessa mahdotonta pysyä paikoillaan eli esimerkiksi bussia odottaessa vaellan pysäkillä parin metrin matkaa aina
-sydämen voimakas hakkaaminen esimerkiksi kun opettaja kysyy kysymyksen
-epäonnistumisen pelko ja perfektionistinen luonne
Kavereita on todella paljon ja vapaa-ajalla en juurikaan pelkää sosiaalisia tilanteita mutta julkisilla paikoilla kävely tuntuu erittäin kiusalliselta. Opiskelu on mennyt jonkun vuoden aika penkin alle ja motivaatio on ihan hukassa ja keskittyminenki on välillä vaikeaa. Olen lintsaillut muutamia päiviä lukion aikana mutta aina tulee syyllnen olo ja kouluun meneminen tuntuu pistooli ohimolla pakotetulta kuten myös läksyt. Lukioon menin oikeastaan vain siksi että amiksessa ei ollut kiinnostavia aloja ja sosiaalinen paine oli voimakas.
-käsien hikoilu
-jatkuva vessassa käymisen tarve julkisilla paikoilla
-vatsan väänteet
-sanasekoilu ja r-kirjaimen lausumisen vaikeus jännitystilanteessa
-käsien vapina ja jalkojen jatkuva väpätys ja "kahvikuppineuroosi"
-pakko tehdä kokoajan jotain esimerkiksi hypistellä jotain esinettä
-lihasten lievä jäykkyys mutta esimerkiksi jaloissa kävely tuntuu vähän luonnottomalta
-väsymys ja nukahtamisvaikeudet
-jatkuva tarve seurata mitä ympärillä tapahtuu
-kyvyttömyys rentoutua
-veri tuntuu karkaavan päästä
-välillä ihan omissa maailmoissa
-turhautuessa mahdotonta pysyä paikoillaan eli esimerkiksi bussia odottaessa vaellan pysäkillä parin metrin matkaa aina
-sydämen voimakas hakkaaminen esimerkiksi kun opettaja kysyy kysymyksen
-epäonnistumisen pelko ja perfektionistinen luonne
Kavereita on todella paljon ja vapaa-ajalla en juurikaan pelkää sosiaalisia tilanteita mutta julkisilla paikoilla kävely tuntuu erittäin kiusalliselta. Opiskelu on mennyt jonkun vuoden aika penkin alle ja motivaatio on ihan hukassa ja keskittyminenki on välillä vaikeaa. Olen lintsaillut muutamia päiviä lukion aikana mutta aina tulee syyllnen olo ja kouluun meneminen tuntuu pistooli ohimolla pakotetulta kuten myös läksyt. Lukioon menin oikeastaan vain siksi että amiksessa ei ollut kiinnostavia aloja ja sosiaalinen paine oli voimakas.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä tuo ahdistuneisuus- ja jossain määrin paniikkihäiriöltä vaikuttaa. En sano tätä mutuna, vaan itsellä ollut (ja on) samat oireet. Terapiahan tuohon varsinaiseen syyhyn auttaa, mutta kyllä akuuttitilanne pitää saada pois päältä, jotta normaali kanssakäyminen ja koulunkäynti onnistuisivat.
Yleensähän ei pidetä hyvänä että nuorille laitetaan lääkkeitä (niistä on ollut etenkin nuorilla sivuoireita), mutta tässä tilanteessa olisi ehkä lääkitys paikallaan. Bentsoja vältellään nykyään paljon, mutta tohon akuuttitilanteeseen joku kohtuullinen määrä olisi hyvä, ettei tilanne enää pahenisi. Pohjalle lienee pakko laittaa joku depressiolääke, jolla hoidetaan myös näitä oireita (Huom! Oireita! Ei paranna vaivaa).
Mä oon näitten lääkityksien ynnä muiden juttujen kanssa käynyt pitkän tien, mutta sain avun liian myöhään, ja nyt tilanne on aika lailla kroonistunut. Otappa asia puheeksi lääkärisi kanssa, jos et ole jo tehnyt niin.
Kannattaisi myös ottaa terapiaa. Jotkain käsittelemätöntä siunulle on tapahtunut ollessasi lapsi. Oletko joutunut patoamaan pelkoa, epävarmuutta: eikö kotona ole sanut näyttää tunteita tai vanhemmat eivät ole niitä itsekkään osanneet näyttää. Lääke on vain yksi osa hoitoa.