Esiintulo julkisuuteen mielenterveyskuntoutujana

harkitsematon teko kirjoitti:

Olen keski-ikäinen mies joka sairastui kaksisuuntaiseen (sai diagnoosin) n.10v sitten. Menetin perheeni, sukuni, ystäväni ja työpaikan. Eläkkeelle jouduin 2007 rajun sairaala ja itsetuoho kierteen jälkeen. Olin tyhmä...alusta asti en ole ymmärtänyt hävetä sairastumistani. Olen kuntoutunut tuosta erinomaisesti. Remissiossa olen ollut jo useamman vuoden. Lääkitys tosi pieni estolääkitys. Liikun ja kuntoilen, ehkä jonkun mielestä jo liiankin kanssa. Liikunta on minulle se minun päivätyöni nykyään. Enää en käy hoitajalla säännöllisesti keskustelemassa...tyyliin kerran vuodessa. Uskon, että millään ei arvaisi päällepäin, että sairastan yhtään mitään...Mutta tuosta julkisuudesta. Muutaman kerran on minulle tullut tilaisuus puhua julkisuudessa mielenterveyden sairauksista. Samalla olen hiukan kertonut myös omasta tarinastani. Nyt...vuosienkin päästä....törmään lähes päivittäin ennakkoluuloihin. Tuntuu, että menet minne menet harrastamaan jotain. Ennen pitkää joku tunnistaa...ja en enää saa olla se minä....olen se mielenterveyskuntoutuja...ja suhtautuminen on sitä myöten, ennakkoluulot paistaa. Suku on tässä lähellä...minut on vain "eristetty" sen lähipiirin ulkopuolelle. Lapsiin olen pyrkinyt pitämään koko ajan yhteyksiä ja muistaa heitä...Tulos...hekään eivät pidä yhteyttä...ainoa keino saada heihin yhteyttä on itse soittaa...joku joskus vastaa..useimiten eivät vastaa...yhdestä en enää tiedä edes osoitetta enkä numeroa. Ajattelen..oma vikani...he muistavat minut sellaisena kun olin ennen. Samoin ns. tuttavat...kukaan ei käy, ei soita...eivät uskalla keskustella...pelkäävät mitä sieltä tulee...ei voi puhua vapaasti edes kukkien kastelusta...ja auta armias jos kerrot, että jokin rassaa mieltä. Olenhan se kuntoutuja. Kenenkään kanssa en tiedosta olevani riidellyt tai riidoissa. Nyt tilanne on kärjistynyt sen verran pahaksi ja tämä eristäminen ja sen myötä tullut, vuosia seurana ollut yksinäisyys. On saanut miehen vakaasti päätämään...Asuinpaikkakunta vaihtuu toiselle puolelle suomea...jonnekin, missä ei varmasti asu ketään ennestään tuttua..ei edes puolituttua...suurempaan kaupunkiin. Sukunimi vaihtuu...sen takia, että niitä juttuja on myös löydettävissä nimihaulla goolesta...ja sen olen saanut kokea. Tänäpäivänä ihmiset usein, tutustuessaan uuteen ihmiseen katsovat mitä tietoa löytyy netistä, tästä henkilöstä. Entiset tuttavuus yhteydet hävitän...lapset ovat kyllä niitä keltä en katoa. Tavoite ja yritys on aloittaa kokonaan alusta tämä elämä. Suuri vaikeus siinä tulee olemaan se että ei kerro minnekkään eikä kellekkään menneisyydestään eikä itsestään. Elämäni historia alkaa siitä hetkestä kun olen ollut uudella paikkakunnalla yhden yön..eilinen on jo historiaa. Tiedän, että tie tulee olemaan hyvin vaikea...ketään ei pidä laskea itseään niin lähelle, että joutuu kertomaan itsestään. Läheisyys...jota jokainen kaipaa edes joskus...se on ostettava jatkossa. Ei korvaa ihmissuhdetta...mutta, että joskus saisi tuntea kosketuksen. Joku voi tuota paheksua...mutta riittävän kauan ilman läheisyyttä, saa mielen muuttumaan. Nimenmuutos prosessi on para-aikaa jo käynnissä...Suunnittelemani nimi ei kelvannut, joten joudun nyt miettimään uuden...sekin prosessi kestää useamman kuukauden..vaan enää ei olla ns. jäniksen selässä...päätös on tehty ja aikaa myöten kaikki järjestyy...niin uskon. Kehoitankin kaikkia, ken miettii julkisuuteen astumista mielenterveyssairautensa kanssa...lukemaan tuon keskijutun uudestaan ja ...harkitse vielä....Siitä maksettava hinta voi olla kova...liian kova... Itse toivon, että näin saan vielä olla muiden joukossa yksi muista...minä itse..eikä sairaus

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä