Auton tai linja-auton kyydissä kaupungin ulkopuolella kun matkustaa sopivaan aikaan illasta auringonlaskun aikaan, saa ihailla kauniita näkymiä siitä kuinka aurinko värjää peltojen ja niittyjen yllä taivaanrannan tai kun metsän silhuetti piirtyy hämärässä. Tällaista katsellessa tulee yksinäiselle ihmiselle helposti surumielinen olo, joka on kaikessa surullisuudessaankin jotenkin suloinen. Saman yksinäisyyden suloisenkatkeran tunteen voi tuntea vaikkapa kävellessä teiden varsilla yksinäisiä pellonpientareita kaupungin laitamilla metsän reunan rajamailla.
Horisonttiin laskeva ja taivaanrannan värjäävä aurinko allaan laaja maisema on eräs yksinäisyyden tunnetuista tunnuskuvista.
Kysynkin nyt, että onko täällä ketään yksinäistä, joka nauttisi tuollaisista näkymistä.
Sopivaan aikaan auton kyydissä tuontapaisia näkymiä pääsee katselemaan, mutta jotkut jopa lähtevät kävelylle vartavasten tuollaisia katselemaan. Tosin tällaiset kävelyt taitavat olla lähinnä miesten harrastus, sillä naiset harvoin uskaltavat - raiskaajien ymv. pelossa -
lähteä kävelylle yksinäisiin paikkoihin.
Horisonttiin laskeva ja taivaanrannan värjäävä aurinko allaan laaja maisema on eräs yksinäisyyden tunnetuista tunnuskuvista.
Kysynkin nyt, että onko täällä ketään yksinäistä, joka nauttisi tuollaisista näkymistä.
Sopivaan aikaan auton kyydissä tuontapaisia näkymiä pääsee katselemaan, mutta jotkut jopa lähtevät kävelylle vartavasten tuollaisia katselemaan. Tosin tällaiset kävelyt taitavat olla lähinnä miesten harrastus, sillä naiset harvoin uskaltavat - raiskaajien ymv. pelossa -
lähteä kävelylle yksinäisiin paikkoihin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Harvemmat osaavat nauttia näistä mainitsemistasi asioista. Itsellänikin on vastaavina hetkinä hieman melankolinen olo, mutta hyvällä tapaa sellainen. Tuntuu tyhmältä sanoa, mutta yksinäisinä hetkinä ulkona kävellessä tuntuu, että luonto ymmärtää täysin minua. Useimmat laumasieluiset ihmiset eivät koskaan koe mitään vastaavaa. He huristavat autolla ohi.
Kiva että edes joku jaksanut vastata.
Tuollaiset yksinäiset hetket luonnossa ovat kyllä kauniita.
Aah... Auringon laskut ovat sitä parhautta :)
On sitä tullut, juu, muutamaan kertaan käppäiltyä järven rannassa ja katseltua auringon viimeisiä säteitä, juuri ennenkuin sen päivä on pulkassa. Jossain vaiheessa minua itse asiassa ahdisti, kun pimeys rupesi laskeutumaan, ja lähdinkin monesti ulos, ikäänkuin olisin juossut valon perässä. Kävelin jonnekin niemenkärkeen, tai mäen päälle ja jäin tuijottamaan taivaanrantaan, kuin henkilö, joka vilkuttaa haikeana hyvästejä, samalla, kun katselee loittonevaa laivaa. Noissa hetkissä oli oikeasti tunnetta mukana. En usko, että seuraihmiset kokevat tuollaista, hehän saattaisivat jopa nauraa noin "köyhälle" fiilistelylle, mutta sellaista se on, kun on tarinan ainut sankari.
Tuollainen on kyllä mukavaa.
-> ap
Ehkäpä noina hetkinä kokee sen perimmäisen totuuden häivähdyksen, että loppujen lopuksi me olemme yhtä tuon ympäröivän luonnon kanssa.
Olen itsekin kuvailemassasi tilanteessa kokenut sellaista ihmeellistä kokonaisvaltaista onnen tunnetta.