Olipa kerran pieni naaraspöllö, joka ei osannut lentää. Se hyppelehti jalkaisin paikasta toiseen, eikä liidellyt taidokkaasti kuten muut kaltaisensa. Kaikki marmattivat sille jatkuvasti kuinka tärkeää lentotaito olisi. "Menisit metsään oppiin, kyllä siellä opettavat sinut lentämään…" Pöllöä painostus harmitti ja se sanoi aina, että hän opettelisi sitten kun siltä tuntuisi. Päivä päivältä pöllöä kuitenkin kiehtoi enemmän ajatus lentotaidosta ja se kuljeskeli metsän laitamilla miettien mitä tekisi. "Nyt teen sen", pikkuinen ajatteli ja hyppelehti hieman pelokkaana metsän siimekseen.
Isommat jo kokeneemmat linnut opettivat metsässä pienempiään. Pientä pöllöä jännitti tulevan opettajansa tapaaminen, miten he mahtaisivat tulla toimeen. Kun opettaja viimein saapui, se herätti pienemmässään suurta kunnioitusta, vaikkei pikkupöllö mikään untuvikko enää ollutkaan kuten toiset paikallaolijat. Suuri pöllökoiras, rauhallisen oloinen, mutta hieman tuimannäköinen, otti kuitenkin pikkupöllön vastaan ystävällisesti kuten muutkin. Suuri pöllö kuitenkin hieman kiusasi jännittynyttä pikkupöllöä sanomalla, että hän katsoisi metsästä pari oikein paksua puuta ja laittaisi oppilaansa sitten lentämään siitä välistä. Pikkuinen toivoi vielä oppitunnin lopuksi, ettei opettaja kovin suuria puita valitsisi… ja opettaja lohdutteli sitä lempeään sävyyn sanomalla, että hänellä oli hyvä konsti sen oppimiseen, joten ei tarvinnut olla huolissaan. Pikkuinen jäi jännittyneenä odottelemaan seuraavaa tapaamista, jolloin alkaisivat lentoharjoitukset.
Pikkupöllö oli kyllä jo salaa itsekseen harjoitellut lentämistä, joten se osasi jo hieman. Ensimmäisellä lentokerralla mentiin syrjemmälle, jossa opettaja huomasi pöllön jo osaavankin jotain. Pikkuinen tunnusti opetelleensa itsekseen, mikä oli isomman mielestä vaan hyvä asia. Oli kuulemma harvinaista, että ensimmäisellä lentokerralla lenneltiin jo metsässä, kun monen untuvikon kanssa opeteltiin vasta siipien räpyttelyä. Pikkuinen kuunteli tarkasti opettajan ohjeita ja teki työtä käskettyä. Myöhemmin se kuuli opettajansa kehuneen häntä juurikin tuosta ohjeiden noudattamisesta. Pikkuinen otti lentotunnit tosissaan.
Vaikka joka kerralla metsään meno jännitti pikkupöllöä niin, että se tärisi kauttaaltaan, se meni paikalle mielellään kun tiesi näkevänsä taas sen ison pöllön. Se oli aina kärsivällinen, vaikka pikkuinen joskus hieman kiukuttelikin turhautuneena. Pikkupöllön lentotaito kehittyi ja pian se lentelikin sujuvasti ympäriinsä. Pikkuinen tiesi, että pian tulisi aika sanoa hyvästit isolle pöllölle ja ajatus hirvitti sitä jo etukäteen. Se ei halunnut sanoa hyvästejä, se oli niin suuresti kiintynyt opettajaansa. Iso pöllökin näytti muuttuneen sitä hiljaisemmaksi, mitä lähempänä hyvästijättö oli. Mahtoiko se jäädä kaipaamaan pikkuista? Pikkupöllö tiesi että he kaksi olivat täysin eri lajia, eivätkä koskaan sopisi samalle pesälle, mutta silti se ei voinut olla tuntematta lämmintä tunnetta pienessä sydämessään nähdessään tuon suuren ystävänsä.
Kun viimeinen tapaaminen koitti ja pikkuinen oli osoittanut lentotaitonsa, se sai viimein painautua onnellisena ison pöllön siipien suojaan. Sehän oli vain onnittelu hyvästä suorituksesta…vai oliko se vain sitä?
Sitä pikkuinen ei koskaan saanut tietää…
Sen pituinen se…vai oliko?
Isommat jo kokeneemmat linnut opettivat metsässä pienempiään. Pientä pöllöä jännitti tulevan opettajansa tapaaminen, miten he mahtaisivat tulla toimeen. Kun opettaja viimein saapui, se herätti pienemmässään suurta kunnioitusta, vaikkei pikkupöllö mikään untuvikko enää ollutkaan kuten toiset paikallaolijat. Suuri pöllökoiras, rauhallisen oloinen, mutta hieman tuimannäköinen, otti kuitenkin pikkupöllön vastaan ystävällisesti kuten muutkin. Suuri pöllö kuitenkin hieman kiusasi jännittynyttä pikkupöllöä sanomalla, että hän katsoisi metsästä pari oikein paksua puuta ja laittaisi oppilaansa sitten lentämään siitä välistä. Pikkuinen toivoi vielä oppitunnin lopuksi, ettei opettaja kovin suuria puita valitsisi… ja opettaja lohdutteli sitä lempeään sävyyn sanomalla, että hänellä oli hyvä konsti sen oppimiseen, joten ei tarvinnut olla huolissaan. Pikkuinen jäi jännittyneenä odottelemaan seuraavaa tapaamista, jolloin alkaisivat lentoharjoitukset.
Pikkupöllö oli kyllä jo salaa itsekseen harjoitellut lentämistä, joten se osasi jo hieman. Ensimmäisellä lentokerralla mentiin syrjemmälle, jossa opettaja huomasi pöllön jo osaavankin jotain. Pikkuinen tunnusti opetelleensa itsekseen, mikä oli isomman mielestä vaan hyvä asia. Oli kuulemma harvinaista, että ensimmäisellä lentokerralla lenneltiin jo metsässä, kun monen untuvikon kanssa opeteltiin vasta siipien räpyttelyä. Pikkuinen kuunteli tarkasti opettajan ohjeita ja teki työtä käskettyä. Myöhemmin se kuuli opettajansa kehuneen häntä juurikin tuosta ohjeiden noudattamisesta. Pikkuinen otti lentotunnit tosissaan.
Vaikka joka kerralla metsään meno jännitti pikkupöllöä niin, että se tärisi kauttaaltaan, se meni paikalle mielellään kun tiesi näkevänsä taas sen ison pöllön. Se oli aina kärsivällinen, vaikka pikkuinen joskus hieman kiukuttelikin turhautuneena. Pikkupöllön lentotaito kehittyi ja pian se lentelikin sujuvasti ympäriinsä. Pikkuinen tiesi, että pian tulisi aika sanoa hyvästit isolle pöllölle ja ajatus hirvitti sitä jo etukäteen. Se ei halunnut sanoa hyvästejä, se oli niin suuresti kiintynyt opettajaansa. Iso pöllökin näytti muuttuneen sitä hiljaisemmaksi, mitä lähempänä hyvästijättö oli. Mahtoiko se jäädä kaipaamaan pikkuista? Pikkupöllö tiesi että he kaksi olivat täysin eri lajia, eivätkä koskaan sopisi samalle pesälle, mutta silti se ei voinut olla tuntematta lämmintä tunnetta pienessä sydämessään nähdessään tuon suuren ystävänsä.
Kun viimeinen tapaaminen koitti ja pikkuinen oli osoittanut lentotaitonsa, se sai viimein painautua onnellisena ison pöllön siipien suojaan. Sehän oli vain onnittelu hyvästä suorituksesta…vai oliko se vain sitä?
Sitä pikkuinen ei koskaan saanut tietää…
Sen pituinen se…vai oliko?
Vastaukset 1
Vanhimmat
vieläkö säkin täällä lörpöttelet ? kuulut jo kalustoon...