Tämä ei varsinaisesti ehkä tälle palstalle kuulu, mutta tiedän kuitenkin että täällä on paljon ihmisiä ketä aihe koskettaa.
Olen siis itse paininut velkaongelmani kanssa nyt jo jonkin aikaa. Ulosotto alkoi viime kuussa ja tätä soppaa sitten selvitellään ainakin seuraava vuosi. Asia on painanut itseäni todella paljon, itsesäälistä, itseinhoon ja ihan "miten tästä selvitään" kuvioon. Lopputalvesta, kun tuntui etten enää jaksaisi, tapasin sitten aivan mahtavan tytön. Tutustuimme, aloimme seurustella ja seurustelu muuttui suht vakavaksi hyvin nopeasti. Olemme hyvin onnellisia siis yhdessä. Mutta tuo velka-asia, se painoi koko ajan takaraivossa ja pelkäsin kertoa siitä tyttöystävälleni, peläten että hän lähtee pois. Toisaalta ajattelin myös että asia tulee varmasti ilmi jossain vaiheessa ja parempihan se olisi että se tulisi minun suustani.
Viime viikonloppuna sitten avasin suuni. Istutin hänet pöydän ääreen, laitoin hänen eteensä suklaalevyn ja aloin kertomaan tarinaa. Kerroin kaiken miten olin elänyt yli varojeni, ottanut lisää velkaa velan päälle enkä ollut hahmottanut todellisuutta. Hän kuunteli vakavana koko ajan ja ajattelin mielessäni milloin hän avaa oven eikä enää palaa. Kun olin lopettanut puhumisen, tuli hiljaisuus. Tämä hiljainen hetki tuntui ikuisuudelta. Sitten hän vain sanoi: "Olin minä jo jotain tämän kaltaista odottanutkin, odotin vain että kerrotko itse vai tuleeko se jotain muuta kautta ilmi." Syitä miksi hän oli näin ajatellut: Hän mm. suunnitteli yhteistä matkaa ulkomaille ensi joulukuulle, enkä minä ollut hirveän innostunut ajatuksesta. Kummallista tässä oli se, että olen kuitenkin aika paljon tehnyt "reppureissuja" etc. ympäri maailmaa. Lisäksi, en ollut ikinä hakenut postia hänen nähden. Tämän olin mielestäni hoitanut hyvin hienovaraisesti mutta en nähtävästi ollutkaan niin ovela :D
Hän ei lähtenyt siis pois. Kävimme toki vakavan keskustelun miten tästä tilanteesta selviän sekä miten tämä vaikuttaa mihinkin. Tänä aikana kun olimme tutustuneet paremmin ja paremmin, hän oli miettinyt pystyykö hän luottamaan minuun, johtuen tunteesta että minä salaan jotain. Eikä tämä tunne tietenkään automaattisesti nyt pois lähtenyt, mutta keskustelumme oli kuitenkin kuulemma suuri helpotus koska salaamani asia oli "vain raha-asia".
Tuntuu että olisi ollut vielä niin paljon lisättävää tähän tekstiin mutta lounastauko päättyy juuri.
Syy miksi kerroin tämän täällä on, koska tiedän että täällä on monia jotka painivat saman asian kanssa. Uskallanko kertoa, vai salaanko asian. Ajattele asia näin: Jos ajattelet parisuhdettanne pitkälle tulevaisuuteen niin haluatko että asia tulee ilmi nyt, vai kenties sitten kun yhteinen kämppä tai jotain vielä enemmän. Koska se tulee julki. Huolimatta tästä "valaistuksestani" en silti kerro vaikeuksistani muille, en edes vanhemmilleni koska en halua heille aiheuttaa mielipahaa omista teoistani. Tämä aika mikä ulosotossa ollaan, se kestetään ja sen jälkeen alkaa uusi sivu elämässäni!
Olen siis itse paininut velkaongelmani kanssa nyt jo jonkin aikaa. Ulosotto alkoi viime kuussa ja tätä soppaa sitten selvitellään ainakin seuraava vuosi. Asia on painanut itseäni todella paljon, itsesäälistä, itseinhoon ja ihan "miten tästä selvitään" kuvioon. Lopputalvesta, kun tuntui etten enää jaksaisi, tapasin sitten aivan mahtavan tytön. Tutustuimme, aloimme seurustella ja seurustelu muuttui suht vakavaksi hyvin nopeasti. Olemme hyvin onnellisia siis yhdessä. Mutta tuo velka-asia, se painoi koko ajan takaraivossa ja pelkäsin kertoa siitä tyttöystävälleni, peläten että hän lähtee pois. Toisaalta ajattelin myös että asia tulee varmasti ilmi jossain vaiheessa ja parempihan se olisi että se tulisi minun suustani.
Viime viikonloppuna sitten avasin suuni. Istutin hänet pöydän ääreen, laitoin hänen eteensä suklaalevyn ja aloin kertomaan tarinaa. Kerroin kaiken miten olin elänyt yli varojeni, ottanut lisää velkaa velan päälle enkä ollut hahmottanut todellisuutta. Hän kuunteli vakavana koko ajan ja ajattelin mielessäni milloin hän avaa oven eikä enää palaa. Kun olin lopettanut puhumisen, tuli hiljaisuus. Tämä hiljainen hetki tuntui ikuisuudelta. Sitten hän vain sanoi: "Olin minä jo jotain tämän kaltaista odottanutkin, odotin vain että kerrotko itse vai tuleeko se jotain muuta kautta ilmi." Syitä miksi hän oli näin ajatellut: Hän mm. suunnitteli yhteistä matkaa ulkomaille ensi joulukuulle, enkä minä ollut hirveän innostunut ajatuksesta. Kummallista tässä oli se, että olen kuitenkin aika paljon tehnyt "reppureissuja" etc. ympäri maailmaa. Lisäksi, en ollut ikinä hakenut postia hänen nähden. Tämän olin mielestäni hoitanut hyvin hienovaraisesti mutta en nähtävästi ollutkaan niin ovela :D
Hän ei lähtenyt siis pois. Kävimme toki vakavan keskustelun miten tästä tilanteesta selviän sekä miten tämä vaikuttaa mihinkin. Tänä aikana kun olimme tutustuneet paremmin ja paremmin, hän oli miettinyt pystyykö hän luottamaan minuun, johtuen tunteesta että minä salaan jotain. Eikä tämä tunne tietenkään automaattisesti nyt pois lähtenyt, mutta keskustelumme oli kuitenkin kuulemma suuri helpotus koska salaamani asia oli "vain raha-asia".
Tuntuu että olisi ollut vielä niin paljon lisättävää tähän tekstiin mutta lounastauko päättyy juuri.
Syy miksi kerroin tämän täällä on, koska tiedän että täällä on monia jotka painivat saman asian kanssa. Uskallanko kertoa, vai salaanko asian. Ajattele asia näin: Jos ajattelet parisuhdettanne pitkälle tulevaisuuteen niin haluatko että asia tulee ilmi nyt, vai kenties sitten kun yhteinen kämppä tai jotain vielä enemmän. Koska se tulee julki. Huolimatta tästä "valaistuksestani" en silti kerro vaikeuksistani muille, en edes vanhemmilleni koska en halua heille aiheuttaa mielipahaa omista teoistani. Tämä aika mikä ulosotossa ollaan, se kestetään ja sen jälkeen alkaa uusi sivu elämässäni!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Melkein kun olisin itse kirjoittanut tuon! Mulla oli velkaa noin 50000 euroa kun kerroin uudelle tyttöystävälleni saman kuin sinä nyt! Kaikki rahat oli mennyt pelaamiseen ja juhlimiseen. Kyllä helpotti silloin ja ei nainen lähtenyt kävelemään! Tässä tapauksessa "rehellisyys maan perii" sopii oivallisesti tilanteeseen.
Teit hienosti kun tunnustit.. Itsellä sama tilanne 90-luvun laman aikana.. Meni velat (opintovelat ja laskuja) ulosottoon kun jäin työttömäksi. Tapasin mahtavia naisia joilla uraputki kukoisti mutta aina jossain vaiheessa kun ilmeni tilanteeni niin suhteet loppui.. Olivat jo siinä iässä että havittelivat omaa perhettä ja vapaa ajan menot semmoisia ettei minulla siihen varaa. Tapasin sitten 32-vuotiaan naisen (nykyisen vaimoni) joka oli myös jäännyt työttömäksi ja aloitti -95 6-7 vuoden opiskelut uuteen ammattiin. Tunnustin heti alkuvaiheessa asiat ja hän ymmärsi koska itsellä tulot minimaaliset. Elimme melko kovassa köyhyydessä yhdessä monia vuosia kunnes UO loppui ja hän pääsi töihin juristina. Sen jälkeen rivari maksettu ja sijoituskämppä hakusessa ehkä kaksikin. Rahat riittäneet melko kohtuulliseen elämään...10 vuotias poikakin saatu aikaiseksi ja elämä kohdallaan. Ei niiden 9 vuoden ulosotossa -92-2000 voinnut uskoakaan että elämä löytäisi ne oikeat raiteet. Siihen tarvittiin rakastava ja ymmärtävä vaimo..ja minun rehellisyys. Itse olisin ehkä antanut periksi. Teit jo ensiaskeleen onnistuneelle liitolle. Tuosta on hyvä lähteä rakentamaan elämää....
Tulipa hyvä mieli kun kerroitte kokemuksistanne.
Tässä minun tarinani: avioliittoni päätyi eroon 7v. sitten ja minulle jäi vastuulleni kolmen pienen lapsen lisäksi valtavat velat (meillä oli ex-miehen kanssa yritys, joka kaatui). Meni koti, auto ja kaikki arvokkaampi omaisuus, joilla osa veloista tuli kuitattua...maksettavaa jäi silti yli 90 000€. En moneen vuoteen suostunut minkäänlaisiin treffipyyntöihin kun hävetti pelkkä ajatuskin, että joutuisin jossakin kohdassa kuitenkin kertomaan taloudellisesta ahdingostani. Oli täysi työ sinnitellä pelkästään jo työpaikan sosiaalisissa kuvioissa ja oppia kieltäytymään kohteliaasti työkavereiden ehdotamista naisten viini-illoista, laskettelulomista ja shoppailumatkoista. En uskonut olevani kenenkään miehen näkökulmasta mikään unelmapakkaus lapsineni ja velkoineni. Heikoimpina hetkinä ajattelin, että olisin vain taakka toiselle ja rajoittaisin hänen oikeuttaan mukavaan ja taloudellisesti tyydyttävään elämään. Opin - ihan oikeasti - nauttimaan marjastamisesta, sienestämisestä, leipomisesta, kirpputoreista ja käsitöistä, mutta en tuntenut ketään miestä, jolle olisin uskonut niiden riittävän.
Vaan kuinkas sitten kävikään...tutustuin työn merkeissä mieheen, joka sitkeästi piti yhteyttä ja halusi tutustua paremmin. Tajusin ihastuneeni ja juuri siksi halusin olla rehellinen. En kestänyt ajatusta salailusta. Niinpä menimme ulos ja kerroin täysin avoimesti ja suoraan tilanteeni hänelle...hän kuunteli, otti kädestä kiinni ja sanoi, että haluaa minut elämäänsä "kaikilla mausteilla". Muutimme yhteen vuosi sitten ja menimme naimisiin viime kesänä. On ollut ihmeellistä ja ihanaa tulla näin rakastetuksi! Hänen kanssaan olen saanut lisää itseluottamusta ja energiaa. Hän patisti minut velkaneuvojan juttusille ja sitä kautta velkajärjestelyyn. En voisi olla onnellisempi, vaikka tiukkoja vuosia on vielä edessä päin niin tärkein on kunnossa eli luottamus elämään ja tulevaisuuteen.
Melkein 1,5 vuotta avausviestistä mennyt ja aika hyvin ovat asiat edenneet. Tyttöystävän kanssa muutettiin yhteen vuosi sitten ja yhteistä tulevaisuutta rakennetaan. Velat ovat pienentyneet tänä aikana n. 11 000 € ja noin 8000 € jäljellä.
Välillä on meinannut iskeä toivottomuuden tunne kun olisi halunnut tehdä jonkin isomman hankinnan tai vastaavaa. Silloin olen vain ajatellut kuinka paljon edistystä on tapahtunut ja että loppu häämöttää. Tämä kokemus (kurimus) on kyllä opettanut eikä velkaantuminen ole enää vaihtoehto. Vuosien päästä kun luottotiedot puhtaat, tulee oman asunnon hankkiminen eteen mutta luottokorttia en enää ota.
Pahinta alussa oli kun ajatteli että muut ihmiset tuomitsevat. Tyttöystävä kuitenkin kertoi isälleen tilanteestani ja isä tiivisti ajatuksensa aika hyvin, "Se että XXX saa hoidettua velkansa kunnialla, kertoo hänestä paljon enemmän kuin se jos tilannetta ei koskaan olisi ollutkaan". Joten jos vastaavanlainen tilanne painaa, kannattaa siitä kertoa lähimmilleen. Se oikeasti helpottaa.
Kiitos! ;))
Kaunis kiitos kirjoituksestasi ,pelasti ainakin minun päiväni ja varmasi monen muun jotka kamppailevat samoissa asioissa :))
Totta turiset. Siitä on aikaa kun vastasin sinun aloitukseen omalla kokemuksella.
Vaikka omasta tilanteesta on jo aikaa niin en vain unohda niitä epätoivon hetkiä mitkä koin 90-luvulla. Selvisin. En ehkä ilman vaimoani olisi jaksanut. Rehellisyytesi omaa puolisoasi kohtaan auttaa/auttoi sinuakin.
liki 10 vuoden totaalisesta köyhyydestä meidänkin asiat korjaantui siteen että aikaisemmin mainitsemani sijoitusasunto jäi hankkimatta ja vaihdoimme viime kesänä melko suureen ok-taloon jossa vietimme ensimmäistä joulua ja pojan 12 vuotis synttäreitä viime viikolla. Velkoja voi ottaa mutta järkeviin kohteisiin. Suosittelen sinullekin ainoaksi velaksi asuntolainan jonka sitten järkevästi otat kun se aika koittaa. Tsemppiä ja hyvää alkanutta vuotta..
Hyvää alkanutta vuotta kaikille velkojansa maksaville!
Minullakin näkyy valoa tunnelin päässä :)
Noin neljän vuoden velkojen kanssa painiminen loppusuoralla! Osamaksuja, luottokortteja, pikavippejä ja tavallisia laskuja. Yhteismäärältään suurinpiirtein 15 000!
Korttitalo kaatui työttömyyden myötä, joka venähti 9 kk pituiseksi. Sen jälkeen onneksi työllistyin, ja alkoi ulosotto. Vuosi sitten sain kuitattua kaikki ulosottovelkani, mutta jäljelle jäi vielä muutama velka perintätoimistoihin. Tavoitteeni on, että kaikki velkani on kuitattu tämän vuoden puolella!
Intrum Justitian jälkiperinnässä minulla on n. 2500, jossa minimikuukausierä 80 e, Gothiaan 600 e, jota maksan 100 e/kk, ja FC perinnässä 300 e, jota maksan 30 e/kk. Kun Gothia on heinäkuussa maksettu, pystyn keskittymään Intrumiin paremmin, ja viimeistään ensi joulun veronpalautuksista saan viimeisetkin pennit maksettua. Luottotiedotkin palaavat sopivasti ensi vuoden alussa.
Stressi raha-asioista on ollut musertava! Mutta läksyt on opittu!
En olisi uskonut, mutta selvisin sittenkin :)
Pitkästä aikaa tuli mieleen tämä palsta ja aloittamani keskustelu.
Päivitystä tilanteeseen: Ulosotossa ei ole enää mitään, jälkiperinnät on kuitattu kuten myös kaikki muutkin velat. Maksuhäiriöt ovat vielä taakkana parisen vuotta, mutta tähänkin asti on pärjätty aivan mainiosti ilman luottotietoja.
Mitä tästä on tullut opittua? Suunnitelmallisuutta raha-asioihin sekä säästäväisyyttä. Toki vieläkin enemmän voisi säästää, mutta pienin askelin mennään eteenpäin. Koko prosessin aikana on ollut oikeastaan kiva huomata, miten vähällä rahalla sitä oikeasti pärjää. Ainakin näin lapsettomana.
Jos ajaudut samanlaisiin ongelmiin kuten minä, tee itsellesi selkeä suunnitelma miten pääset pois suosta.
- Kerro tilanteestasi luotettavalle läheisellesi. Häneltä saat tukea ja tulet huomaamaan miten paljon helpompaa on kun voit puhua asiasta
- Varaa aika velkaneuvojalle. Hänen kanssaan todennäköisesti hahmotat nopeammin maksukykysi sekä voitte tehdä budjetin maksamiseen
- Ole rohkea (ei tyhmä) työmarkkinoilla. Itse vaihdoin työpaikkaa kesken velkojen maksun, ensiksi palkka huononi mutta sen jälkeen sain jatkuvasti parempaa palkkaa ja velkojen maksu nopeutui.
- Jos olet työttömänä, otat rohkeasti niitä paikkoja vastaan mitä on tarjolla. Itse työskentelin tosiaan mm. ravintolassa iltaisin ja viikonloppuisin päätoimen ohella
- Elämä velkaongelmien keskellä ei pelkästään velkojen maksua ja murehtimista. Muista nauttia elämästä, itselleni toimii urheilu.
Tämähän toimii itse asiassa hauskasti päiväkirjana. On helpottavaa lukea aikaisempia viestejäni ja peilata niitä nykyhetkeen. Parin vuoden päästä aion kirjoittaa viimeisen viestini, luottotiedot puhtaana.