Olen 27-vuotias nainen. Olen ollut nykyisen puolisoni kanssa yhdessä pian pari vuotta. Naimisiin mentiin kesällä. Minulla on edellisestä suhteesta kouluikäinen poika.
Mieheni oli hyvätuloinen ja johtavassa asemassa työpaikallaan. Hän on käynyt yliopiston ja hänellä oli todella hyvät suhteet joka puolelle, enemmän tai vähemmän.
Hieman ennen seurustelumme alkua hän otti loparit työstään uupumuksen vuoksi ja lähti suunnittelemaan alanvaihtoa ja siihen liittyviä kuvioita.
Hänellä oli omat talot ja autot, ja talous todella hyvin kunnossa.Olemme koittaneet nyt yhdessä sinnitellä talouden kanssa. Minun tilanteeni on hyvin erilainen.
Minä olen ollut välillä sairaseläkkeellä viheliäisten vaivojen vuoksi useita vuosia, ennenkuin vaivoihin saatiin kunnolla mitään parannusta. Olen keskittynyt äitiyteen siinä sivussa. Kouluja en ole voinut rahoitussyistä käydä, toisekseen ennusteeni ei ole antanut siihen järin paljoa mahdollisuuksia.
Nykytilanne on se, että molemmat aikuisopiskelevat. Saan omaehtoisen opiskelun tukea ja mies on oppisopimuslaisena joten saa palkkaa.
Elämme joka kuukausi tappiollisesti, kun rahat eivät riitä. Ostamme ruokia omaan valmistukseen, eikä mitään sellaista mene kaappiin, mikä voisi sinne pilaantua. Kaikki valmistetaan ja kaikki syödään, mikä valmistetaan.
Meillä on kaksi eläintä, jotka melko taloudellisia. Laskut, joita maksamme, ovat melkoisen pakollisia, niin monta budjettiriihtä ollaan tähän mennessä käyty. Talous on niin kurssissa kuin voi olla, mutta yksinkertaisesti rahat eivät vaan riitä. On vitun kusista tehdä joka kuukausi luotolle tappiota, kun tuloja ei kuitenkaan katsota tarpeeksi pieniksi millekään toimeentuloturvallekaan.
Koen, etten ole miehelleni tarpeeksi hyvä. Hän on riitojen aikana huomautellut rahatilanteesta moneen otteeseen ja olen ottanut sen todella henkilökohtaisesti. Olen kehoittanut häntä miettimään, että josko hän sitten olisi onnellisempi yksin omassa taloudessaan, kun minä olen hänet tälläiseen ahdinkoon ajanut.
Hän ei kuulemma halua mihinkään lähteä. Kesällä puhuttiin tosin erostakin siinä naimisiinmenon kynnyksellä. Hän kosi, molemmat halusimme olla tosin yhdessä. Ihan hiton vaikeaa tämä silti on, kun on niin paljon kaikkea muuta sontaa meidän välillämme koko ajan.
Kaikki tämä on vaikuttanut tapaani olla ja huoltaa itseäni. Stressi puski aivan järkyttävän aknen.
Huoli ja väsymys näkyvät silmänalusissa. Mies ei halua seksiä stressaantuneena, enkä enää jaksa laskea, montako kertaa olen päässäni miettinyt hänen mahdollista rakastajatattaren olemassaoloa.
Pahinta on, että ajattelen hänen ansaitsevan sen. Minähän se olen hänenkin elämänsä pilannut.
Seksuaalisuuteni on kieroutunut todella olemattomalle tasolle. Koen järkyttävää rumuutta ja tarvetta muovata ja muokata itseäni.
Itken itsekkäitä asioita, haluani hankkia silikonirinnat ja toivottomuuttani tulevaisuuden suhteen; mistä tälläinen ihminen hankkii rahoja uusiin tisseihin tai perheelleen edes? Suhteutan asioita usein, kun lähtee niin lapasesta tää kaikki epätoivo. Miten mies suhtautuu?
Hän ei ymmärrä masennustani, sieltä tulee "perus" "NO EI TOHON OO MITÄÄN SYYTÄ" ja "ON TÄÄLLÄ MUUTKIN V...N HUONOSSA JAMASSA" tai sit tää klassinen "SIT TÄYTYY TEHDÄ PÄÄTÖKSIÄ JA RATKAISUJA".. Mikään mun sanomani asia ei ole hyvä eikä mikään mun tekemäni asia ole oikein, tällä hänen logiikallaan. En koe saavani tukea häneltä.
En ole kolmeakymmentä, ja olen kussut omat sekä näköjään toisen ihmisen asiat. En näe itsessäni enkä toiminnassani enää mitään hyvää, suhtautumisesta viis. Tuntuu, että olen jossakin pikimustassa umpikujassa. Pahinta olisi lopettaa opinnot. Mutta opiskelen alaa, jolla pitää jopa näyttää skarpilta. Oma olemus ratkaisee ihan hemmetisti, ja mä en voi niin hyvin, kuin mä voisin näitä opintoja ajatellen.
Mistä minä saan apua alanvaihtoon? Tämän suhteen pelastamiseksi? Oman minäkuvani eheyttämiseksi? Miten voin loistaa taas? Voiko mitään tehdä ilman taloudellista pääomaa? Olenko kusessa siksi, että olen köyhä?
Mieheni oli hyvätuloinen ja johtavassa asemassa työpaikallaan. Hän on käynyt yliopiston ja hänellä oli todella hyvät suhteet joka puolelle, enemmän tai vähemmän.
Hieman ennen seurustelumme alkua hän otti loparit työstään uupumuksen vuoksi ja lähti suunnittelemaan alanvaihtoa ja siihen liittyviä kuvioita.
Hänellä oli omat talot ja autot, ja talous todella hyvin kunnossa.Olemme koittaneet nyt yhdessä sinnitellä talouden kanssa. Minun tilanteeni on hyvin erilainen.
Minä olen ollut välillä sairaseläkkeellä viheliäisten vaivojen vuoksi useita vuosia, ennenkuin vaivoihin saatiin kunnolla mitään parannusta. Olen keskittynyt äitiyteen siinä sivussa. Kouluja en ole voinut rahoitussyistä käydä, toisekseen ennusteeni ei ole antanut siihen järin paljoa mahdollisuuksia.
Nykytilanne on se, että molemmat aikuisopiskelevat. Saan omaehtoisen opiskelun tukea ja mies on oppisopimuslaisena joten saa palkkaa.
Elämme joka kuukausi tappiollisesti, kun rahat eivät riitä. Ostamme ruokia omaan valmistukseen, eikä mitään sellaista mene kaappiin, mikä voisi sinne pilaantua. Kaikki valmistetaan ja kaikki syödään, mikä valmistetaan.
Meillä on kaksi eläintä, jotka melko taloudellisia. Laskut, joita maksamme, ovat melkoisen pakollisia, niin monta budjettiriihtä ollaan tähän mennessä käyty. Talous on niin kurssissa kuin voi olla, mutta yksinkertaisesti rahat eivät vaan riitä. On vitun kusista tehdä joka kuukausi luotolle tappiota, kun tuloja ei kuitenkaan katsota tarpeeksi pieniksi millekään toimeentuloturvallekaan.
Koen, etten ole miehelleni tarpeeksi hyvä. Hän on riitojen aikana huomautellut rahatilanteesta moneen otteeseen ja olen ottanut sen todella henkilökohtaisesti. Olen kehoittanut häntä miettimään, että josko hän sitten olisi onnellisempi yksin omassa taloudessaan, kun minä olen hänet tälläiseen ahdinkoon ajanut.
Hän ei kuulemma halua mihinkään lähteä. Kesällä puhuttiin tosin erostakin siinä naimisiinmenon kynnyksellä. Hän kosi, molemmat halusimme olla tosin yhdessä. Ihan hiton vaikeaa tämä silti on, kun on niin paljon kaikkea muuta sontaa meidän välillämme koko ajan.
Kaikki tämä on vaikuttanut tapaani olla ja huoltaa itseäni. Stressi puski aivan järkyttävän aknen.
Huoli ja väsymys näkyvät silmänalusissa. Mies ei halua seksiä stressaantuneena, enkä enää jaksa laskea, montako kertaa olen päässäni miettinyt hänen mahdollista rakastajatattaren olemassaoloa.
Pahinta on, että ajattelen hänen ansaitsevan sen. Minähän se olen hänenkin elämänsä pilannut.
Seksuaalisuuteni on kieroutunut todella olemattomalle tasolle. Koen järkyttävää rumuutta ja tarvetta muovata ja muokata itseäni.
Itken itsekkäitä asioita, haluani hankkia silikonirinnat ja toivottomuuttani tulevaisuuden suhteen; mistä tälläinen ihminen hankkii rahoja uusiin tisseihin tai perheelleen edes? Suhteutan asioita usein, kun lähtee niin lapasesta tää kaikki epätoivo. Miten mies suhtautuu?
Hän ei ymmärrä masennustani, sieltä tulee "perus" "NO EI TOHON OO MITÄÄN SYYTÄ" ja "ON TÄÄLLÄ MUUTKIN V...N HUONOSSA JAMASSA" tai sit tää klassinen "SIT TÄYTYY TEHDÄ PÄÄTÖKSIÄ JA RATKAISUJA".. Mikään mun sanomani asia ei ole hyvä eikä mikään mun tekemäni asia ole oikein, tällä hänen logiikallaan. En koe saavani tukea häneltä.
En ole kolmeakymmentä, ja olen kussut omat sekä näköjään toisen ihmisen asiat. En näe itsessäni enkä toiminnassani enää mitään hyvää, suhtautumisesta viis. Tuntuu, että olen jossakin pikimustassa umpikujassa. Pahinta olisi lopettaa opinnot. Mutta opiskelen alaa, jolla pitää jopa näyttää skarpilta. Oma olemus ratkaisee ihan hemmetisti, ja mä en voi niin hyvin, kuin mä voisin näitä opintoja ajatellen.
Mistä minä saan apua alanvaihtoon? Tämän suhteen pelastamiseksi? Oman minäkuvani eheyttämiseksi? Miten voin loistaa taas? Voiko mitään tehdä ilman taloudellista pääomaa? Olenko kusessa siksi, että olen köyhä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olet kusessa siksi, että sulla on ääliömies. Jätä se, niin voit henkisesti ja fyysisesti paremmin, ei tartte kelata kokoajan. ja paskanjauhamiset "en voi jättää miestä lapsen takia" voit unohtaa. lapselle on parempi, että olette erossa.
Toivon ettei naimiisen menos syysi olisi ollut raha ja turvattu tulevaisuus
Kun rahat loppuu ,lentää rakkaus ikkunsta ulos.
Jos mietitte vihki-kaavaane ,siinä sanotaan ,Ylä-sekä Alamäkin.
Laittakaa turhat "rojut"myyntii ja säästäkää rahaa ,keskittykää toisiinne ja LAPSEEN ,ne ovat kalleinta mitä on ja rahalla sellaista ei voi mitata koskaan.
Niin kauan kuin on omistusasunto varallisuutta, on turha hakea sosiaalivirastosta tukea, joka on minusta ihan ok. Itse manasin aikoinaan tätä,
mut voihan sitä yhtä hyvin asua muussakin asumismuodossa, jolloin omistusasunnon myynnistä saisitte paljon varoja arkea helpottamaan?
Täytyy priorisoida asioita tärkeysjärjestykseen ja raakkaa vähemmän tärkeät asiat pois, turhalla murehtimisella vaikeutat omaa arkeasi, eikä murehtiminen mitään auta. Kaikesta olisi hyvä löytää se positiivinen puoli, Suomessa kuitenkin asiat loppujen lopuksi aika hyvin,ainakin vielä!
Eihän elämää voi kovin pitkälle ennakoida. Miehesi ei nyt vaikuta järin fiksulta vaan syyttelee (ehkä) sua yhteisestä tilanteesta vaikka jättäytyi itsekin hakemaan alaa. Pidä puolesi ja koeta puhua miehellesi järkeä että ongelmat johtuvat taloudellisesta tilanteestanne ja että teidän pitää vain uskoa ja yhdessä saada laivanne uuteen kurssiin kun kerta olette perhe. Sinuna en miehestä vielä luopuisi vaikka ääliö oliskin, yh:na ei ole välttämättä sen parempi joten punnitse tarkkaan ja mieti voisitko erota myöhemmin jos ei homma edelleenkään pelitä. Sinnittelet miehen kanssa ja katselet rauhassa. Turhaan hän sinua ainakaan parjaa. Jos on rakastaja, ei se sun syysi ole se nyt on sanomattakin selvää. Asiat selviävät. Niin ja pyytäkää apua.
Kiitos hyvistä näkökulmista.
Haluan tähdentää muutamia asioita. Nykyään emme asu omistusmuotoisesti, vaan vuokralla. Viimeksi eilen oli kauhea riita siitä, että miten minä "en ymmärrä häntä" ja hänen velkaansa, kuinka hän ottaa velkataakan omille harteilleen vaikka velkaa on minun vuokseni otettu..
Että taitaa häntä vähän kaduttaa. Mun on vaikeaa päästä tähän ajatukseen elämään, vaikkei mun ymmärryksessä olekaan vikaa.
Mua ei lähtökohtasesti ikinä ole hänen rahansa kiinnostaneet. Hänelläpä se on kummasti oma "pääoma" ja kaikki muukin itsetunto hävinnyt rahan myötä. Ja minulla hänen käytöksensä.
Rakastuin häneen aikoinani kovasti, ja aivan toisenlaisista syistä. Nykyään hän on aivan toinen ihminen.
Hän toteaa minun masennukseeni, että "sun pitää tehdä jotakin sitte" tyyliin "hanki apua", kun hän kieltäytyy "toimimasta psykiatrina". Muttei näe toiminnassaan mitään tuhoisaa minua ja tunteitani kohtaan.
Oman depressionsa hoitoon ei kyllä ryhdy. Ilmeisesti vaimon syyttely on niin paljon helpompaa..
En koe olevani mikään pulmunen, kyllä minussakin niitä vikoja varmasti on.
Siinäpä se ongelma onkin.
En osaa enää suhteuttaa pää kylmänä, että mitkä kaikki asiat EIVÄT ole minun vikojani.
"Sinnittelet miehen kanssa"??? voi hallelujaa näitä "neuvoja"
Tavallaan ymmärrän ton "sinnittelyn", sillä kaikki ansaitsevat mahdollisuuden, jopa ääliömiehet, ja -naisetkin.