En tiedä, mihin tää kuuluu, mutta..
Sairastin masennusta muutama vuosi taaksepäin. Toki jokaisella murros-ikäisellä on näitä angstikohtauksia, mutten pysty ajatella enää melkein mitään positiivisesti. Pelkään, että mulle tulee taas masennus, vaikka kuinka olen sitä yrittänyt kiertää.
Musta tuntuu, et mul ei oo kavereita, ei ainakaan täällä - mun kaa samanhenkiset ihmiset asuvat 6 h junamatkan päässä etelä-suomessa, enkä näe heitä kuin muutaman kerran vuodessa. Tämä latistaa minua, itken päivittäin monta tuntia ja saatan olla omissa maailmoissa koulussakin kun mietin näitä mulle oikeesti tärkeitä ihmisiä. Irl-kaverini on toki mukavia, enkä heistäkään luopuisi, mutta ne ei ymmärrä mua.. Eikä tuu ymmärtään. Oon aina joukon musta lammas. MÄ oon se, joka en kuuntele samanlaista musiikkia. MÄ oon se, jolla on eri mielipiteet. MÄ oon se syntipukki. MÄ oon se outo. Ikävä munkaltaisten ihmisten luo raastaa mua kasaan.
Toinen syy on seitsemän vuotta jatkunut koulukiusaaminen. Ei mulla pienenä, ennen kouluikääkään kavereita ollut, ja oon ilonen et nyt on, mutta.. 7 vuotta haukkumista, sanojen välistä piikittely sattuu. Mä oon hiljattain oppinut ignoraamaan sen ja piikittämään takaisin. Ei se takaisin sanominen kivaa oo, en haluais satuttaa muita, mutta en mä pahasti sano.. Yritän yleensä kääntää vitsiksi ja silleen. Silti se sattuu iha oikeesti. Ennen sattu enemmän, sen oon huomannu, mut siltikin. Mul ei oo melkeen ikinä ketään, joka sanois vastaan, asettuis kilveks. Ehkä kerran tai kaks joku kamuista puolustaa. En mä sinäänsä mitään kilpeä tarvi, mä osaan pitää itse itsestäni huolta. Mut silti mä välillä toivoisin, et ois joku johon vois luottaa. Joku jonka kaa vois jakaa kivun, joku joka osais lohduttaa silloin ku hajoan. Ai niin, kiusaaminenhan johtuu ulkonäöstä, eli perin pinnallisista syistä. Pidän itseäni kyllä muutenki vastenmielisen näköisenä, oon ainaki jossain muiden kaa samaa mieltä.
Kolmas on muistot. Mun elämä on sinäänsä täynnä hyviä, mahtavia muistoja, mutta mul on joku tapa mielessä ettii niistä jälkikäteen kaikki ikävä, unohtaa ne ihanat ja hyvät asiat ja musitella ainoostaan niitä pahoja, nöyryyttäviä asioita. Sanotaan, että aika kultareunustaa muistot.. Miks mulla syntyy vaan ohdakkeita? Mä haluaisin muistella vaan positiivisiä asioita, enkä mä osaa hallita sitä.
Koulumenestys on mulle tärkeä, ja mun on vaikee kestää pettymyksiä. Tänäänkin sain matikankokeesta 8-, ja se on mun huonoin numero melkein kahteen vuoteen. Aloin itkemään. Oon tosi herkkä. Tiesin, et se oli hyvä numero, mutta silti se sattu. En olis halunu saada sitä. Myönnän et mul oli kiire siin kokees, mut ootin vähintään 8 .. Ei se ollu ku 11 pistettä täysistä, ja yks luokan poika sai 4 , mutta siltikin.. Oon saannu huonopiaki numeroita, mutten muistanu et se tuntuu näin pahalta.. Mokata.. Tän takia tunnen itseni taas huonoks ihmiseks, etten pysty mihinkään, oon tyhmä ja en ikinä pääse mihinkään opiskelemaan eikä musta tuu mitään. Tiedän, että pystyn ensi kokeessa parantaan numeroa, jos vain teen töitä enemmän, mutta tunnen itseni niin voimattomaksi, kaikki työ tuntui valuvan hukkaan (tukiopetus, monen tunnin pänttääminen) enkä saannu mitään vastineeksi. Se on totta, että välillä työ ei kanna hedelmää odotetusti, mutta olin aivan unohtanut, miten pettymystä käsitellään.. Huonot numerot jää kummittelemaan, ja kaikki katkeruus ja suru tulee taas mieleen.. Juuri kun ajattelin panostaa ja saada hyviä numeroita.. Vihdoinkin nostaa matikan ysiin.. Niin ei. Mä en osaa mitään.
Kaikki tuntuu samal olevan ihan hyvin, mutta kuitenkin oon rikki. Mä en luota kehenkään, mä en osaa rakastaa ketään aidosti (Paitsi tietysti vanhempia, sukulaisi ym), mä pelkään et mä menetän lisää läheisiäni (Mul on kuollut ja muuttanu paljon niitä.) ja siks mä en en just haluais kiintyä kehenkään. Mä en haluu rikkoo itteni lisää. Mut mä en voi sammuttaa sitä tunnetta et mul pitäis olla ees yks tyyppi johon vois luottaa. Joku joka vois sanoo et .. kaikki on hyvin. Eikä se jättäis mua ikinä yksin.. Sellasta ihmistä ei vaan oo. Enkä mä puhu misrään poika- tai tyttöystävästä, vaan vaikka ihan kaverista. Mulhan on filofobia (ihastumisenpelko), ollut neljä vuotta. Sit mä ahdistun helposti. Mua ahdistaa kutakuinkin kaikki.
Kävin silloin viimeks ku olin masentunu nii kuraattoril - ei mitään apua. Sai vähän purkaa tunteitaan ja siinä se. Tätä hankaluuttaa se, et meil vaihtuu kuraattori joka vuosi. Just ku ne on saanu ees hitusen mun luottamuksesta, ne lähtee ja menetän taas sen vähäsenkin luottamuksen.
Miten voisin siis kohentaa itsetuntoa ja ehkäistä ehkä jo itävää pientä masennusta?
Sairastin masennusta muutama vuosi taaksepäin. Toki jokaisella murros-ikäisellä on näitä angstikohtauksia, mutten pysty ajatella enää melkein mitään positiivisesti. Pelkään, että mulle tulee taas masennus, vaikka kuinka olen sitä yrittänyt kiertää.
Musta tuntuu, et mul ei oo kavereita, ei ainakaan täällä - mun kaa samanhenkiset ihmiset asuvat 6 h junamatkan päässä etelä-suomessa, enkä näe heitä kuin muutaman kerran vuodessa. Tämä latistaa minua, itken päivittäin monta tuntia ja saatan olla omissa maailmoissa koulussakin kun mietin näitä mulle oikeesti tärkeitä ihmisiä. Irl-kaverini on toki mukavia, enkä heistäkään luopuisi, mutta ne ei ymmärrä mua.. Eikä tuu ymmärtään. Oon aina joukon musta lammas. MÄ oon se, joka en kuuntele samanlaista musiikkia. MÄ oon se, jolla on eri mielipiteet. MÄ oon se syntipukki. MÄ oon se outo. Ikävä munkaltaisten ihmisten luo raastaa mua kasaan.
Toinen syy on seitsemän vuotta jatkunut koulukiusaaminen. Ei mulla pienenä, ennen kouluikääkään kavereita ollut, ja oon ilonen et nyt on, mutta.. 7 vuotta haukkumista, sanojen välistä piikittely sattuu. Mä oon hiljattain oppinut ignoraamaan sen ja piikittämään takaisin. Ei se takaisin sanominen kivaa oo, en haluais satuttaa muita, mutta en mä pahasti sano.. Yritän yleensä kääntää vitsiksi ja silleen. Silti se sattuu iha oikeesti. Ennen sattu enemmän, sen oon huomannu, mut siltikin. Mul ei oo melkeen ikinä ketään, joka sanois vastaan, asettuis kilveks. Ehkä kerran tai kaks joku kamuista puolustaa. En mä sinäänsä mitään kilpeä tarvi, mä osaan pitää itse itsestäni huolta. Mut silti mä välillä toivoisin, et ois joku johon vois luottaa. Joku jonka kaa vois jakaa kivun, joku joka osais lohduttaa silloin ku hajoan. Ai niin, kiusaaminenhan johtuu ulkonäöstä, eli perin pinnallisista syistä. Pidän itseäni kyllä muutenki vastenmielisen näköisenä, oon ainaki jossain muiden kaa samaa mieltä.
Kolmas on muistot. Mun elämä on sinäänsä täynnä hyviä, mahtavia muistoja, mutta mul on joku tapa mielessä ettii niistä jälkikäteen kaikki ikävä, unohtaa ne ihanat ja hyvät asiat ja musitella ainoostaan niitä pahoja, nöyryyttäviä asioita. Sanotaan, että aika kultareunustaa muistot.. Miks mulla syntyy vaan ohdakkeita? Mä haluaisin muistella vaan positiivisiä asioita, enkä mä osaa hallita sitä.
Koulumenestys on mulle tärkeä, ja mun on vaikee kestää pettymyksiä. Tänäänkin sain matikankokeesta 8-, ja se on mun huonoin numero melkein kahteen vuoteen. Aloin itkemään. Oon tosi herkkä. Tiesin, et se oli hyvä numero, mutta silti se sattu. En olis halunu saada sitä. Myönnän et mul oli kiire siin kokees, mut ootin vähintään 8 .. Ei se ollu ku 11 pistettä täysistä, ja yks luokan poika sai 4 , mutta siltikin.. Oon saannu huonopiaki numeroita, mutten muistanu et se tuntuu näin pahalta.. Mokata.. Tän takia tunnen itseni taas huonoks ihmiseks, etten pysty mihinkään, oon tyhmä ja en ikinä pääse mihinkään opiskelemaan eikä musta tuu mitään. Tiedän, että pystyn ensi kokeessa parantaan numeroa, jos vain teen töitä enemmän, mutta tunnen itseni niin voimattomaksi, kaikki työ tuntui valuvan hukkaan (tukiopetus, monen tunnin pänttääminen) enkä saannu mitään vastineeksi. Se on totta, että välillä työ ei kanna hedelmää odotetusti, mutta olin aivan unohtanut, miten pettymystä käsitellään.. Huonot numerot jää kummittelemaan, ja kaikki katkeruus ja suru tulee taas mieleen.. Juuri kun ajattelin panostaa ja saada hyviä numeroita.. Vihdoinkin nostaa matikan ysiin.. Niin ei. Mä en osaa mitään.
Kaikki tuntuu samal olevan ihan hyvin, mutta kuitenkin oon rikki. Mä en luota kehenkään, mä en osaa rakastaa ketään aidosti (Paitsi tietysti vanhempia, sukulaisi ym), mä pelkään et mä menetän lisää läheisiäni (Mul on kuollut ja muuttanu paljon niitä.) ja siks mä en en just haluais kiintyä kehenkään. Mä en haluu rikkoo itteni lisää. Mut mä en voi sammuttaa sitä tunnetta et mul pitäis olla ees yks tyyppi johon vois luottaa. Joku joka vois sanoo et .. kaikki on hyvin. Eikä se jättäis mua ikinä yksin.. Sellasta ihmistä ei vaan oo. Enkä mä puhu misrään poika- tai tyttöystävästä, vaan vaikka ihan kaverista. Mulhan on filofobia (ihastumisenpelko), ollut neljä vuotta. Sit mä ahdistun helposti. Mua ahdistaa kutakuinkin kaikki.
Kävin silloin viimeks ku olin masentunu nii kuraattoril - ei mitään apua. Sai vähän purkaa tunteitaan ja siinä se. Tätä hankaluuttaa se, et meil vaihtuu kuraattori joka vuosi. Just ku ne on saanu ees hitusen mun luottamuksesta, ne lähtee ja menetän taas sen vähäsenkin luottamuksen.
Miten voisin siis kohentaa itsetuntoa ja ehkäistä ehkä jo itävää pientä masennusta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sinulta taitaa tuntua se tunne, että olet ihan hyvä tyttö iahn vain omana itsenäsi. Yrität etsiä tuon ihmisarvosi suorittamalla ja laittamalla itsellesi tavoitteita koulumenestyksen kautta.
Tunnen erään lievästi kehitysvammaisen naisen, hän on kaukainen sukulaiseni. Hän on ilopillri, hauska, iloitsee kuunnella musiikkia ja laulaa lörpötellä siinä mukana. Hän ei oikeastaan voi tekemällä ansaita ihmisarvoaan ja ei hänen tarvitsekkaan, koska hän on ihan oma persoona vain olemalla tuo hyväntuulinen pullero. Kun häntä katselee niin väkisin tulee hyvälle ja positiiviselle mielelle. Kunpa sinäkin saisit sen sisäisen oivalluksen, että kelpaat ja olet arvokas vain omana itsenä: vaikk saisit matematiikan kokeista juuri hyväksyttyjä arvosanoja. Totta on että on kiva kokea välistä onnistumista ja saada nähdä työnsä tuloksia.
Koulukiusaaminen on ikävä juttu nuorten maailmassa. Kuinka paljon inhimillistä kärsimystä olisi vähemmän jos tuo ongelma saataisiin poistettua. Jospa alkaisit ihan tietoisesti poimia elämästä niitä positiivisia asioita. Mieli ja ajattelu tekee kärpäsestä härkäsen. Joku suurentelee positiivisiakin asioita ja on liian sinisilmäisen optimistinen ja sekään ei ole hyväksi. Pitäisi löytää se elämän realiteetti. Vaikka jutustelsuta kuraattorin kanssa ei vaikuta olevan juuri sillä hetkellä hyötyä niin kuitenkin siitä on pitemällä aikavälillä. Kannattaa olla puhuessaan myös avoin ja rehellinen. Juuri tunteiden sanoiksi pukeminen tuo apua kun ne puhutaan ulos. Opetellaan elämää ja yritetään kohti positiivisuutta!
aiheen nosto
Ongelmana on se, että jos laitan tavotteita mm. koulumenestyksessä, stressi pukkaa taas päälle.. Se pahentaa vain, en haluaisi tehdä enää nii paljon työtä turhan takia. Mä oon aina yrittänyt olla se positiivinen ilopilleri, ja sellanen oon muidenki silmis edelleen, vaikka ajat ovat muuttuneet. Mä en tykkää näyttää mun tunteita ulkopuolisille, muut vaan naurais ja vähättelis.
Toisaalta, mun koulumenestys on normaalisti tosi hyvää (kiitettäviä ja erinomaisia), ja senkin takia mua haukutaan. "Ne on viisaampia jotkaa saa 7 lukematta ku ne jotka saa 10 lukemalla", "Hikipinko, hikke!", "Sait taas 10, oot nolo". Se ei oo kivaa, mut oon oppinu sietään sen. Sain viime vuonna lähes jokaisesta hissan- ja maantiedon kokeesta 10 - luokan välille sytty kauhea tappelu, että oliko se reilua. Ja mua syytettiin siitä et ope anto mulle noin hyvän numeron. Ja nyt, kun sain ruotsista jaksotodistukseen 10, sain taas haukkuja niskaan. Uskottelen itselleni et ne on vaan kateellisia.
Ja tosiasiahan on, et mä oon aiheuttanu tän kaiken ihan ite. Mun pitäis ite selvitäkin tästä. Mut mä en jaksa yksin. Ja kun mä en oo musta tehny mitään väärää. Mä oon vaan sellanen mitä oon, ja silloin mua vihataan. Mun pitää siis näytellä. Näytellä pirteetä, normaalia, massaa, jota en ole. Kukaan ei oo vielä huomannu näit tunteita jotka velloo mun sisäl, ainaki toivon mukaan.