En luultavasti osaa suoltaa mitään kovin järkevää tekstiä, tahdon vain koittaa selvitellä ajatuksiani tekstin muodossa ja mahdollisesti kuulla ulkopuolisten mielipiteitä tilanteesta.
Yöllä tuo taas lähti lanssin kyydissä osastolle, painoa 170 senttisellä teinilläni oli vain 32 kiloa ja ahdistus purkautui käsivarsiin. Tällä kertaa oli viiltänyt vanhasta sheiveristä irrottamallaan terällä niin, että jänteitäkin vaurioitui.
En enää kestä tätä tilannetta. Tää syömishäiriö jatkuu nyt kolmatta vuotta, tuntuu että kaikki on kokeiltu ja koettu, pelkään menettäväni tyttäreni ja olen jo menettämässä oman mielenterveytenikin täysin. Usein tekisi mieli kuolla, en jaksa katsoa kun OMA TYTTÄRENI vihaa minua, työntää minut pois luotaan ja tekee itse hidasta kuolemaa. Hän ei vain halua parantua eikä ole edes myöntänyt olevansa syömishäiriöinen. Osastojaksoja on takana niin monta, etten osaa edes laskea, mutta viimeistään siinä 45 kilon maagisessa painossa tytär aina kotiutetaan, hän ei ole enää tarpeeksi laiha saadakseen hoitoa. Ja sitten taas muutamien viikkojen tai parin kuukauden kuluttua päädytään nenämahaletkussa takaisin samaan paikkaan.
Olen tavallaan todella katkera tyttärelleni. Olen antanut hänelle kaikkeni, olen koittanut olla tukena ja auttaa. Silti tiedän hänen haukkuvan minua blogissaan mm. "tyhmäksi lehmäksi" jota hän vihaa. Olen menettänyt kaikki läheiset ystäväni ja sukulaiset syyllistävät minua tyttäreni tilanteesta, naapurit katsovat kummaksuen ja välttelevät. Olen ammatiltani erikoissairaanhoitaja, mikä jostain syystä lisää vielä enemmän syytöksiä minua kohtaan. Menetin työpaikkanikin, kun 19-vuotiaani tarvitsee jatkuvaa valvontaa 1-vuotiaan tavoin.
Onko täällä muita vastaavassa tilanteessa olleita? Olen käynyt vertaistukiryhmässä ja käyn juttelemassa ammattiauttajalle, mutta tuntuu ettei mikään auta. Elän vankina omassa kodissani, kaikki mahdolliset ja mahdottomat terävät esineet on lukkojen takana, avain kulkee aina mukanani. Ovet on irrotettu kaikista huoneista pakonomaisen liikunnan vähentämiseksi jne. En jaksa enää.
Yöllä tuo taas lähti lanssin kyydissä osastolle, painoa 170 senttisellä teinilläni oli vain 32 kiloa ja ahdistus purkautui käsivarsiin. Tällä kertaa oli viiltänyt vanhasta sheiveristä irrottamallaan terällä niin, että jänteitäkin vaurioitui.
En enää kestä tätä tilannetta. Tää syömishäiriö jatkuu nyt kolmatta vuotta, tuntuu että kaikki on kokeiltu ja koettu, pelkään menettäväni tyttäreni ja olen jo menettämässä oman mielenterveytenikin täysin. Usein tekisi mieli kuolla, en jaksa katsoa kun OMA TYTTÄRENI vihaa minua, työntää minut pois luotaan ja tekee itse hidasta kuolemaa. Hän ei vain halua parantua eikä ole edes myöntänyt olevansa syömishäiriöinen. Osastojaksoja on takana niin monta, etten osaa edes laskea, mutta viimeistään siinä 45 kilon maagisessa painossa tytär aina kotiutetaan, hän ei ole enää tarpeeksi laiha saadakseen hoitoa. Ja sitten taas muutamien viikkojen tai parin kuukauden kuluttua päädytään nenämahaletkussa takaisin samaan paikkaan.
Olen tavallaan todella katkera tyttärelleni. Olen antanut hänelle kaikkeni, olen koittanut olla tukena ja auttaa. Silti tiedän hänen haukkuvan minua blogissaan mm. "tyhmäksi lehmäksi" jota hän vihaa. Olen menettänyt kaikki läheiset ystäväni ja sukulaiset syyllistävät minua tyttäreni tilanteesta, naapurit katsovat kummaksuen ja välttelevät. Olen ammatiltani erikoissairaanhoitaja, mikä jostain syystä lisää vielä enemmän syytöksiä minua kohtaan. Menetin työpaikkanikin, kun 19-vuotiaani tarvitsee jatkuvaa valvontaa 1-vuotiaan tavoin.
Onko täällä muita vastaavassa tilanteessa olleita? Olen käynyt vertaistukiryhmässä ja käyn juttelemassa ammattiauttajalle, mutta tuntuu ettei mikään auta. Elän vankina omassa kodissani, kaikki mahdolliset ja mahdottomat terävät esineet on lukkojen takana, avain kulkee aina mukanani. Ovet on irrotettu kaikista huoneista pakonomaisen liikunnan vähentämiseksi jne. En jaksa enää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Voi, et todellakaan ole epäonnistunut äiti! Todella vaikea tilanne. Yritä pysyä vahvana, ja mene jonnekkin pyytämään apua itsellesi, älä jää yksin
Voin kokemuksesta kertoa, että osastot täällä Suomessa eivät auta paskaakaan.. Niissä potilaat hoidetaan fyysisesti kuntoon mutta henkinen puoli ignoorataan täysin joten ei ihme, että tyttäresi ei ole tullut kuntoon. Oletko ajatellut sellaista vaihtoehtoa , että lähettäisit tyttäresi ulkomaille hoitoon? Mut meinaan vietiin Englantiin Rhodes Farmille ja voin rehellisesti sanoa sen olleen käännekohta elämässäni ! :) Jos suo yhtään kiinnostaa niin voin antaa sähköpostini, niin voin kertoa lisää:) Muista, että ainoa asia jonka sä voit tehdä on rakastaa. Halu parantumiseen pitää lähteä tyttärestäsi. Ja kaikki ne ilkeät asiat mitä hän suustaan päästää on tarkoitus etäännyttä sut hänestä jotta hän itse pystyisi harjoittamaan tätä sairaalloista käytöstään rauhassa.. Ei hän niitä oikeasti tarkoita. Mä muistan kuinka mä joka ilta itkin itseni uneen koska muo sattu se että olin päästäny sen kaiken suustani.. Sairaus pakottaa tekemään kaikenlaisia tyhmiä tekoja eikä sitä itse huomaa kuinka paljon tulee satuttaneeksi lähimpiä ihmisiä. Ja muutenkin jos haluat yrittää ymmärtää tämän sairauden kanssa paininutta, niin multa saa kysyä spostia :) VOIMIA
aivan rahantuhlausta. Paljonko maksoit, mitä oli ruokana?
Ex-anorekko ja jos tuolloin olisin saanut valita olisin halunnut minua hoidettavan tällä menetelmällä! Ruotsissa siis. Sain kuulla tästä menetelmästä Marianne Käckon "Ta ivet av mig, mamma!" kirjassa, jossa kirjailijan tytär parani. Tsekkaa linkki!!
http://www.mando.se/sv/startsida-/startsida--/1.aspx
Voimia
ahahahahahahahhhahhahahah naurettavaa kerro lisää hahahaha hihihihhiihih
Et ole epäonnistunut äiti! Itse olen sairaanhoitajan 22-vuotias bulimiasta parantuva tytär. Äitini ei tiedä asiasta mitään, ja olen pitänyt tämän häneltä piilossa. Kaksi isointa syytä siihen, etten ole kertonut, ovat häpeä ja pelko, että äitini syyttäisi itseään. 6vuotta olen kärsinyt. ja vasta tänä vuonna, kun oksentaminen lisääntyi selvästi ja painoni heilahti 8kg reilussa kuukaudessa, tajusin että olen sairas! Minä kyllä parannun, olen varma! Haluaisin halata ja lohduttaa sinua, en kestäisi jos äitilläni olisi edes puolet sinun tuskastasi! Voimia sinulle
ei se syömishäiriö äidistä johdu mitenkään. jos johtuis ni suurin osa olis jo parantunu koska valtaosa syömishäiriöisten äideistä on oikeesti äärimmäisen rakastavia ja tekee ihan kaikkensa että lapsi paranis. Mullakin on maailman ihanin äiti, mutta silti mä oon sairastanu yli 10 vuotta. Voin sanoa että hengissä oon äidin ansiosta :) ja hyvin kyllä nykyään pärjäilen vaikken parantunu ookaan. mut terveys on hyvä ja mieliki tasapainossa silleen että haluan elää ja parantuakin ihan kokonaan :)
Kamalaa ja pelottavaa lukea viestisi. Oma tytär meni tänään ensimmäistä - ja voi miten toivonkaan että viimeistä - kertaa osastolle syömishäiriön takia. Hänen tilanteensa ei ole niin paha kuin sinun tyttärelläsi. On kuudentoista. Aivan hirveää ajatella, että tämä voisi hänelläkin jatkua vuosia ja pahentua tuollaiseksi.
Toivon teille voimia taisteluun vielä ja vielä. Ja tyttärellesi, että viimein saisi myönnettyä, että tarvitsee apua ja haluaa parantua.
Lämmöllä!