eli siis... oli lapsi sitten harkittu tai "vahinko", pelottaako ikinä se, että miten pärjäät/pärjäätte?
toki onhan se luonnollista että välillä ajattelee niin.. mutta olisi hieno kuulla tuntemuksistanne esim. silloin kun menette nukkumaan tmv.
toki onhan se luonnollista että välillä ajattelee niin.. mutta olisi hieno kuulla tuntemuksistanne esim. silloin kun menette nukkumaan tmv.
Vastaukset 2
Vanhimmat
voi pojat,kysy vaan kuinka paljon!! lapsi oli "harkittu vahinko".. mutta kuitenkin välillä tulee semmoinen olo että osaanko minä kasvattaa tästä kunnollisen ihmisen.niin paljon on vastuuta harteilla. eikä se iästä ole kiinni (no vähän) kyllä minua pelottaisi vaikka olisin vanhempikin. ja joskus tuntuu että miksi minä jo nyt lapsen tein..mutta se menee hyvin nopeasti ohi kun katson ihanan tyttöni nauravia kasvoja:) joskus vaan on niin väsynyt.. olen kyllä huomannut että lapsen saannin mukana on kasvanut tosi paljon. on se kuitenkin kauhean suuri vastuu kasvattaa pienestä lapsesta kunnollinen aikuinen.. ja se pelottaa.
Kirjoitan menneessä aikamuodossa, koska yritän tässä muistella menneitä ajatuksiani. ;)
Minua pelotti välillä aivan hirveästi. Toisaalta luotti siihen, että kaikki järjestyy kyllä, ja että äitiys opettaa. Toisaalta pelkäsin tulevaisuutta ja jaksamistani sekä osaamistani, koska samaan syssyyn odotuksen kanssa osui muutto pois lapsuudenkodista ja ensimmäinen avoliittoni. Kaikki kärjistyi nimenomaan sinä yönä, jonka nukuimme lapseni isän kanssa ensimmäistä kertaa omassa kodissamme, minä pitkällä raskaana. Silloin itkin katkerasti sitä, että pilasin elämäni mämmimällä ehkäisyn. Tuntui, että laitoin itseni liian vaikeiden asioiden eteen liian yhtäkkiä.
Se oli osa äidiksi ja aikuiseksi kasvamisen kriisiä, uskoisin. Lapsen syntymän ja kasvun myötä pelot eivät ole kadonneet, vaan muuttaneet muotoaan. Välillä tulee vieläkin valvottua öitä miettien, osaanko hoitaa lapseni kyllin hyvin, saako hän kylliksi eväitä elämäänsä, olenko toiminut jossain täysin väärin... Mielestäni huoli ja epäilys ovat tärkeitä työkaluja vanhemmuudessa, sillä ne tuovat pohdintojen kautta esille tärkeitä asioita. Omaa suhtautumistaan vanhemmuuteen pystyy tarkistamaan aika-ajoin, jos pysähtyy miettimään omia tuntemuksiaan ja pelkojaan. Omat virheensä näkee paremmin, kun katsoo tulevaisuuteen pelkojensa läpi. Ehkä siten voi paremmin pyrkiä korjaamaan toimintamallejaan? Ainakin se on parempi tapa, kuin kulkea laput silmillä tyhmänrohkeana.
Mielestäni paras apu pelkoihini tulevana teiniäitinä olivat muiden äitien neuvot ja kannustus. Mieluusti vielä melko nuorten äitien, he ymmärsivät ajatuksiani. Odotusaikana kirjoittelinkin erään entisen teiniäidin kanssa, ja hänestä oli suuri apu tuolloin. Suosittelen. ;)