"Satuin eräässä turvakodissa ruokapöytään muutaman asiakkaan kanssa. Yhden äidin kännykkä soi kesken aterian ja hän kaivoi allakkansa esille.
”No ei se sovi kun mulla on se palaveri siellä sairaalassa. Ei käy sekään,
silloin olen neuvolassa. Tiistaina olen koulukuraattorilla. Torstaina on
aamulla käynti asianajajani luona. No jos saan perjantaina kodinhoitajan
vauvalle, pääsen sitten tulemaan.”
Hänen kalenterinsa pursui liimalappuja ja ajanvarauskortteja. Ne olivat aikoja
eri viranomaisille ja muistutuksia minne hänen pitäisi milloinkin soittaa. Ja sit-
ten piti vielä saada vauva jonnekin hoitoon asiointien ja neuvottelujen ajaksi.
Kaikilla ruokapöydässä istuvilla asiakkailla oli meneillään tai takanaan eroja,
monenlaisia taloudellisia ongelmia, pulmia lasten kanssa, sotkuisia huolta-
juuskiistoja, oikeudenkäyntejä ja muuttoja.
Yksi heistä kertoi, että viimeisen viiden vuoden aikana hän on varmaan asi-
oinut 70 viranhaltijan kanssa. Kasvot vaihtuvat, lähetteitä tulee aina uusiin
paikkoihin. Muutot pistävät poikki hyvät yhteistyösuhteet ja uudella alueella
aloitetaan alusta.
Yksi äideistä kertoi, että hänen vanhemmuuttaankin on arvioitu neljässä
paikassa vuoden sisällä. Perhetyöntekijöitä on käynyt kolmesta eri paikasta,
kunnalta ja joistain projekteista.
Verkostopalavereista heillä ei ollut kovin hyvää kerrottavaa. ”Joskus jännittää
etukäteen niin, että vatsaan koskee ja oksettaa. Jälkeenpäin on vaikea muis-
taa mitä oikeasti puhuttiin.”
Erityisen kummallisena äidit pitivät sitä, että palavereissa istuu ihmisiä, jotka
eivät puhu mitään. ”Mut ne kirjoittaa kyllä kynä sauhuten.”
Usein myös työntekijöiden keskinäiset ristiriidat ja erimielisyydet näkyvät
selvästi, vaikka niitä peitellään. ”No se perhetyöntekijä on aina ihan naama
punaisena kun lastenpsykiatri avaa suunsa.”
Olen varma, että kaikki äitien kuvaamat työntekijät tekevät parhaansa. Jäin
kuitenkin miettimään, olisiko hyvä joskus asettua asiakkaan asemaan? Miltä
tuntuisi kertoa kahdeksan ihmisen läsnä ollessa hyvinkin arkaluonteisista
asioistaan? Ja vielä siten, että osa paikallaolijoista ei puhu, ei pukahda? Miltä
tuntuisi kertoa aina uudestaan ja uudestaan syntyjä syviään ihmisille, joista
tietää, että heitä ei tapaa kuin muutaman kerran?
Asiakkaillamme ei ole vaihtoehtoja. Harva uskaltaa asettua poikkiteloin vallit-
sevien käytäntöjen kanssa. Meillä työntekijöinä on sen sijaan sekä valta että
vastuu käytännöistämme. Se paljon puhuttu asiakasnäkökulma ja palveluiden
laatu voisi kurkistaa joskus tällekin puolen totuutta. "
Hannele Törrönen
”No ei se sovi kun mulla on se palaveri siellä sairaalassa. Ei käy sekään,
silloin olen neuvolassa. Tiistaina olen koulukuraattorilla. Torstaina on
aamulla käynti asianajajani luona. No jos saan perjantaina kodinhoitajan
vauvalle, pääsen sitten tulemaan.”
Hänen kalenterinsa pursui liimalappuja ja ajanvarauskortteja. Ne olivat aikoja
eri viranomaisille ja muistutuksia minne hänen pitäisi milloinkin soittaa. Ja sit-
ten piti vielä saada vauva jonnekin hoitoon asiointien ja neuvottelujen ajaksi.
Kaikilla ruokapöydässä istuvilla asiakkailla oli meneillään tai takanaan eroja,
monenlaisia taloudellisia ongelmia, pulmia lasten kanssa, sotkuisia huolta-
juuskiistoja, oikeudenkäyntejä ja muuttoja.
Yksi heistä kertoi, että viimeisen viiden vuoden aikana hän on varmaan asi-
oinut 70 viranhaltijan kanssa. Kasvot vaihtuvat, lähetteitä tulee aina uusiin
paikkoihin. Muutot pistävät poikki hyvät yhteistyösuhteet ja uudella alueella
aloitetaan alusta.
Yksi äideistä kertoi, että hänen vanhemmuuttaankin on arvioitu neljässä
paikassa vuoden sisällä. Perhetyöntekijöitä on käynyt kolmesta eri paikasta,
kunnalta ja joistain projekteista.
Verkostopalavereista heillä ei ollut kovin hyvää kerrottavaa. ”Joskus jännittää
etukäteen niin, että vatsaan koskee ja oksettaa. Jälkeenpäin on vaikea muis-
taa mitä oikeasti puhuttiin.”
Erityisen kummallisena äidit pitivät sitä, että palavereissa istuu ihmisiä, jotka
eivät puhu mitään. ”Mut ne kirjoittaa kyllä kynä sauhuten.”
Usein myös työntekijöiden keskinäiset ristiriidat ja erimielisyydet näkyvät
selvästi, vaikka niitä peitellään. ”No se perhetyöntekijä on aina ihan naama
punaisena kun lastenpsykiatri avaa suunsa.”
Olen varma, että kaikki äitien kuvaamat työntekijät tekevät parhaansa. Jäin
kuitenkin miettimään, olisiko hyvä joskus asettua asiakkaan asemaan? Miltä
tuntuisi kertoa kahdeksan ihmisen läsnä ollessa hyvinkin arkaluonteisista
asioistaan? Ja vielä siten, että osa paikallaolijoista ei puhu, ei pukahda? Miltä
tuntuisi kertoa aina uudestaan ja uudestaan syntyjä syviään ihmisille, joista
tietää, että heitä ei tapaa kuin muutaman kerran?
Asiakkaillamme ei ole vaihtoehtoja. Harva uskaltaa asettua poikkiteloin vallit-
sevien käytäntöjen kanssa. Meillä työntekijöinä on sen sijaan sekä valta että
vastuu käytännöistämme. Se paljon puhuttu asiakasnäkökulma ja palveluiden
laatu voisi kurkistaa joskus tällekin puolen totuutta. "
Hannele Törrönen
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hannele Törrönen Anu Suomela J.P.Roos Anja Hannuniemi Ben Furman Leeeni Ikonen ovat olleet hieman erimielisiä lastensuojelun käytännöistä 1990- luvulta lähtien.
Anu Suomelan kirjoitus Helsingin Sanomissa 2004.
Kuka valvoo ihmisoikeuksia Suomessa?
http://www.pesue.org/artikkeleita/hesari304001.htm
----
Äläpäs muuta sano. Ne jatkuvat palaverit ym ovat suurin jaksamiseen vaikuttava tekijä. Jos joskus sattuu olemaan vapaapäivä, niin johan joku turhanpäiväinen palaveri silloinkin siihen mahtuu. Töissä ei voi olla puhelin mukana, se soisi liian usein.
Koulukuraattori teki ennätyksen. Kun hän on niin auttamisen kiimassaan, että heti järjestyy aika. Ja toki molempien vanhempien oltava. Ja pian. Kahden päivän päästä. Hänellä kun on idea, jolla auttaa. Hirveästi tehtäviä miinustunteja meillä molemmilla työnanatajille, mutta mentävä juuri silloin , kun hänellä on aikaa. Edellinen viikko mennyt fyysisesti sairaan lapsen lääkärien ja muiden menojen kanssa. Meillä molemmilla vanhemmilla, vuorotellen. Loppuaika töissä ja muidenkin muksujen asioita hoidellen. Ja mitä tämä kuraattorin asia sitten puolentoistatunnin kuluttua selvisi koskevan. Hän halusi auttaa. Halusi kertoa näistä tuettujen lomien mahdollisuuksista. Silloin kilahti. Kerroin suoraan, että en todellakaan kaipaa lomaa. Se, mitä kaipaan, on se, että tyhjänpäiväiset palaverit olisivat minimissään, kun jo noissa pakollisissa lääkäri-, ja sairaalapäivissäkin on järjestelemistä. Ne kun eivät ole palkallisia, kun sairaus ei ole äkillinen. Lapsi tarvitsee lääkkeitä, poliklinikkamaksut juoksevat, ja lääkäreidenkin kanta on se, että ei se psykologi ja kuraattori fyysistä sairautta paranna. Ja tämä kehtaa kysyä, että onhan meillä tieto tuetuista lomista. NI totta helkkarissa on. Mutta emme koe todellakaan lomaa minkäänlaiseksi ratkaisuksi. Eikä se auta millään lailla tätä tilannetta. Jos vaikka ihan ensin yrittäisivät saada koulussa turvattua sen, että lapsi saa lääkkeensä ajallaan ja oikein. Ja tarvitsemansa tuen. Se, jos mikä auttaisi meitä vanhempia juuri nyt! Kaikkein vähiten koemme saavamme apua jostain asennevammaisesta kuraattorista, joka on sosiaalityöntekijä, Koska jos lapsemme fyysiset sairaudet helpottaisivat, se auttaisi lasta, ja sitä kautta suoraan meitäkin kaikkein parhaiten. Mutta ei. Tähän asiaan kun ei osaaminen riitä. Ja sitten kun saamme vihdoin se tarvitsemamme osaamisen erikoissairaanhoidon puolelta tueksemme, niin sekin on huono asia. Kas kun he niin mielellään olisivät hoitaneet asian. Ihan kettuillaksemmeko me siis olemme taistelleet. Ihan vain kuraattorin kiusaksi. Kaikkea muuta. Mutta kun ei sillä kuraattorilla ole sitä osaamista, josta on apua. Paljon puhutaan valelääkäreistä. Sosiaalityöntekijäåt ne vasta valelääkäreitä leikkivätkin! Siinä leikkiessä vaan unohtui se tärkein, eli lapsen etu. Mitään osaamista ei ole, mutrta halua aenteelliseen auttamiseen sitäkin enemmän. Kun joku ajatus iskee, niin sitä ei mikään enää muuta. Kysyin jo kerran, että voisitko kertoa, miten olen aiheuttanut nämä lääketieteelliset kiistattomat löydökset (verikokeet, koepalat, ym) tosiasioita salatakseni. Vastausta en ole saanut. Mutta sen sijaan minulle kerrottiin tuetun loman mahdollisuuksista! Jota en tarvitse. Voisin ihan itse maksaa lomani. Mutta kun se loma ei auta tilannett mihinkään suuntaan!
Lastensuojelun Keskusliitto.
Lehdistötiedotteet
3.10.2012 9.20
Nuoret tarvitsevat apua lastensuojelun tabujen murtamisessa
Lastensuojelunuoret eivät pysty parantamaan lastensuojelun huonoa mainetta yksin. Siihen he tarvitsevat aikuisten ja päättäjien apua.
Pesäpuu ry:n Selviytyjät-tiimi ja Helsingin kaupungin Nuoret kehittäjät-ryhmä ovat jo pitkään tehneet työtä kehittääkseen lastensuojelua nimenomaan lastensuojelun asiakkaana olevien nuorten näkökulmasta.
Nuorten omaa ääntä on saatu esille, ja muutosta on tapahtunut. Lastensuojelun huonon maineen ja ennakkoluulojen taltuttamisessa riittää kuitenkin vielä töitä.
– Me lastensuojelunuoret voimme itsekin vaikuttaa ennakkoluuloihin. Yksin emme kuitenkaan koko Suomen käsitystä lastensuojelusta ja lastensuojelunuorista pysty muuttamaan. Siihen tarvitsemme apua, korostivat Valtakunnallisilla lastensuojelupäivillä Helsingissä Nuorten foorumiin kokoontuneet lastensuojelun asiakkaana olevat nuoret.
Foorumissa vierailleelle Tasavallan presidentti Sauli Niinistölle nuorilla olikin tärkeä viesti.
– Toivoisimme, että presidentti vie viestiämme eteenpäin ja auttaa meitä murtamaan lastensuojelunuoria kohtaan vallitsevia tabuja, nuoret viestittivät.
Nuoret keskustelivat vilkkaasti presidentin kanssa ja toivat rohkeasti esille omat mielipiteensä. Tiiviin tunnin aikana keskusteltiin muun muassa sosiaalityöntekijöiden riittävyydestä ja roolista, aikuisen tuen tärkeydestä, luottamuksesta ja inhimillisyydestä. Oppimista tapahtui molemmin puolin.
– Taisi siinä ennakkoluulot karista molemmin puolin, tunnusti yksi nuorista.
Nuoret pohtivat myös mitä konkreettista muutosta tapaaminen presidentin kanssa voi tuoda.
– Jo pelkästään se, että presidentti antoi meille aikaansa, ja tuli tapaamaan meitä kertoo arvostuksesta. Tunsimme, että meidän sanomaamme kuunnellaan. Tarvitsemme ehdottomasti vastaavanlaisia tapaamisia eri tason päättäjien kanssa, missä voimme kohdata toinen toisemme tunteiden tasolla, nuoret painottivat.
Nuorten foorumi järjestettiin osana Valtakunnallisia lastensuojelupäiviä Helsingissä. Foorumin järjestivät yhteistyössä Lastensuojelun Keskusliitto, Helsingin kaupungin Nuoret Kehittäjät, Pesäpuu ry:n Selviytyjät-tiimi ja Pääkaupunkiseudun Sosiaalialan Osaamiskeskus SOCCA.
Valtakunnallisille lastensuojelupäiville Finlandia-talolle Helsinkiin kokoontuu 2.–4. lokakuuta yli 1000 lastensuojelualan ammattilaista pohtimaan alan keskeisiä haasteita. Tapahtuman järjestää Lastensuojelun Keskusliitto yhteistyössä Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupunkien kanssa.
Lisätietoja:
Tiedottaja Hanna-Mari Savolainen
puh. 044 329 0029
[email protected]
-----------
Yhteiskuntapolitiikka on muuttunut yhteiskuntablogiikaksi.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
Yhteiskuntablogiikka
Yhteiskuntapolitiikka-lehden sivuille
Voidaanko tutkimuksella vastata lastensuojelun haasteisiin?
Lastensuojelu on jälleen otsikoissa. Erityisesti viimeaikojen perhesurmat ovat herättäneet aiheellisen keskustelun siitä, tavoittaako apu kaikkia tai onko avusta ollut hyötyä. Lapsiasiavaltuutettu[i] on lausunut, että lastensuojelua pidetään pelottavana. Lastensuojelun Keskusliitto[ii] on perännyt lastensuojelun maineen puhdistamista, jolloin avun vastaanottaminen helpottuisi. Samalla on todettu, ettei runsaskaan apu ole aina estänyt pahinta tapahtumasta. Lastensuojelun haasteet ovat tulleet traagisilla tavoilla ilmeisiksi samalla, kun sen tarve on tunnistettu.
Lastensuojelun käytännön ja tutkimuksen parissa työskentelevät lastensuojelun asiantuntijat ovat jo pitkään varoitelleet, että nykyisellään kehitys johtaa kestämättömään tilanteeseen. Lastensuojelun tieto ja tutkimus -hankkeen[iii] puitteissa tehdyssä selvityksessä yhteensä 87 asiantuntijaa kertoi näkemyksiään lastensuojelun ja siihen liittyvän tiedon tarpeista[iv]. Selvitys osoitti, että kunnallinen lastensuojelutyö natisee liitoksissaan suuren asiakaspaineen, toimimattomien menetelmien, vaihtuvien työntekijöiden ja muuttuvien rakenteiden alla. Lastensuojelutyön tueksi tarvitaan kipeästi niin perus- kuin soveltavaa tutkimustietoa, mutta se on liian vähäistä, eikä olemassa olevaakaan tietoa ehditä ottamaan vastaan.
Samalla julkisuudessa perätään syitä tragedioille. Ihmiset kaipaavat yksinkertaisia selityksiä tilanteille, jotka todellisuudessa ovat monimutkaisia. Syitä lasten ja nuorten ongelmille haetaan vaikkapa hukatusta vanhemmuudesta tai nuorten kurittomuudesta. Vanhemmat tekevät liikaa töitä tai eivät töitä ollenkaan - lapsille asetetaan liikaa vaatimuksia tai ei vaatimuksia lainkaan. Pahoinvoinnin taustalla vaikuttava monimuotoisuus ja rakenteelliset tekijät tuntuvat mahdottomilta hallita, jolloin ilmiökenttä kaventuu yhden perheen tai pahimmillaan yhden lapsen kokoiseksi. Ratkaisukeinot kärsivät saman kaventumiskohtalon. Jotkin toimenpiteet, kuten lapsiperheiden kotipalvelu, nostetaan ratkaisun avaimiksi samalla, kun vaikkapa huostaanotto tuomitaan peruuttamattoman syrjäytymiskehityksen lähtölaukaukseksi. Teini-ikäisen päihteidenkäyttäjän perhe kuitenkaan tuskin hyötyy kodinhoitoavusta, ja huostaanotto pelastaa vuosittain satoja lapsia epäinhimillisistä olosuhteista. Tätä kaikkea emme kuitenkaan varmuudella tiedä, sillä riittävää tutkimusta lastensuojelutarpeen syistä, lastensuojelupalveluiden vaikuttavuudesta tai huostaan otettujen lasten tulevaisuudesta ei ole[v]. Tilanne aiheuttaa kiireellisiä toimenpiteitä, kustannustehottomuutta ja pahoinvointia.
Tarkoitukseni ei ole väittää, että tutkimustieto ratkaisisi lastensuojelun kriisiä. Pahoinvoivia perheitä, kaltoin kohdeltuja lapsia ja huonosti käyttäytyviä nuoria tulee olemaan riippumatta siitä, kuinka paljon ja laadukasta tutkimusta aiheista teemme. Tutkittu tieto voi kuitenkin tehdä näkyväksi ne tekijät, jotka ongelmia aiheuttavat. Se voi auttaa löytämään toimivimmat ratkaisut tilanteiden ehkäisemiselle ja korjaamiselle. Se voi toimia lainsäädäntö- ja politiikkaohjauksen välineenä ja tuoda uusia ideoita myös käytännön viranomaistyöhön. Miljoonan euron tutkimusohjelmalla tehtäisiin jo paljon. Tämä summa vastaa kahta promillea siitä summasta, joka vuosittain kuluu kodin ulkopuolella elävien lasten sijaishuoltoon.
Elina Pekkarinen
VTT, verkostokoordinaattori, tutkija.
Lastensuojelun tieto ja tutkimus -hanke.
--------