Kun mikään ei tunnu enää miltään

Tällähetkellä tunteeni ja ajatukseni ovat tismalleen samanlaiset. Tuntuu niinkuin ei pääsisi elämässäkään enää eteenpäin. Kamalan vaikea kertoa ja puhua kenelekkään enää mitään. Huomaan kans erkaantuvani kavereistani kokonaan. Ahistaa se että ahistaa.

Pitäisi varmaa rohkeasti lähtä pala kerrallaan murtamaan muuria, että joskus vielä aurinkokin vois paistaa tähän leiriin. Oon huomannu myös, että pitää nauttia ihan niin olemattomistakin asioista niin jaksaa taas seuraavan tunnin.

Tsempppia sulle ihan hirmusesti!!

Täällä ihan sama juttu, mutten edes oikeasti halua sosiaalisia suhteita. Ihmiset vain rasittavat minua.

Omalla taustallani on liiallinen kiltteys/miellyttämisentarve, johtuen varhaislapsuuden hylkäämiskokemuksista. Jos lapsena on kokenut olevansa hyvä asia vain tehdessään jotain muita ihmisiä miellyttävää, tulos voi olla tämä. "Jos et ole kenenkään kanssa kontakteissa, ketään ei tarvitse miellyttää."

Sitä en osaa sanoa mikä tähän auttaa, veikkaan ettei ainakaan eristäytyminen :/

Helposti ottaa selviytymiskeinoksi juuri eristäytymisen, koska sosiaaliset tilanteet vievät kaiken energian ja on ohjelmoitunut olemaan toisen ehdoilla ettei joutuisi nöyryytetyksi ja torjutuksi. Jos ei voi olla ihan vain oma itsensä luonnollisena joutuu aina kuin suorittamaan jotain roolia ja on jatkuva ristiriita oman todellsien sisimmän kanssa.
Jos rehellisiä ollaan niin lähimmäisetkään eivät oikein pidä jakuvasti miellyttävistä ja sopeutuvista koska se ei ole eivät ole aitoja: oat liian kilttejä, joojoo- tyyppejä, arkoja, liiallisen sopeutuvia. Eivät he todella edes odota sinulta matelemista ja muakutumista.
Kyllä asialle voi tehdä jotain. Ei tarvitse heittäytyä teennäisen tuhmaksi, kapinalliseksi tai alkaa provosoimaan. Voi vain alkaa muuttamaan asenteitaan suuntaan, että itselläkin on oikuksia, milipide, tahto, ja valinnanvapaus. Alussa voi jopa ahdistaa ja kokee syyllisyyttä kun sanoo ei tai uskaltaa ottaa itsensä huomioon, mutta kun sen tekee niin: vau, mikä hyvänolon fiilis siitä tulee. varsinkin tutussa ympäristössä äkkimuutos saattaa tuntua oudolata ei sitä ymmärretä, mutta olkoon. Antaa vaikka porukan ottaa etäisyyttä. Kyllä pikku hiljaa sitten aletaan hyväksyä ja jopa kannustaa ja kunnioittaa.
Myös kannattaa tietoisesti oppia ajattelemaan, että olen hyvä silloinkin kun en mukaudu tositen odotuksiin.
Jos vaiva aina mukautuun niin ennenpitkää kuitenkin väsyy millyttämään, menee hermot ja sanoa töksäyttää tylsyti tai jää paitsioon.Itseäni on kannustanut tietoinen terveen itsekkyyden opettelemien ja se haastavaa ja palkitsevaa.

Sinun kannattaisi ensin vaikka itsellesi miettiä tilanteita tai seikkoja, mikä on vienyt mielenkiinnon ennen niin kivoihin asioihin, piditkö aluksi hoitotyöstä, miksi et enää siitä pidä? Oliko uudelleen kouluttautuminen vian pakkopullaa kun entinen työ loppui? Oliko työsi liian haastavaa vai muuten ei sinulle sopivaa. Onko sinulla ollut sydänsuruja ja onko niistä puhuminen tai kirjoittamien liian kipeää? Vai onko nin että et voikein itsekkään vielä tiedosta, mikä elämässä mättää?

Vähän oli oikeastaan infoa jopa meille keittiöpsykoille.Toisaalta voisi olla jonkunasteista masennusta.Toisaalta mitä vaan. Mutta oli se mitä tahansa,ei kivalta varmasti tunnu.On ollu itsellä samoja tuntemuksia kaikista samoista asioista.Ärsyttävää on tuo.Olen sairastanut masennusta pari kertaa.Mutta tuntuu,että kyse on muustakin.Persoonallisuushäiriön tyyppistä jotain tai jotain.
En tarkoita sitten mitään paattia tai sitä kukan tyyppistä eli narsistia.
Itse ja täällä ja kotona ei asia aukea sulle eikä tuolle.Eli käy rohkeasti ammattilaisella.Meitä,jotka ihmettelemme käytöstämme,on jo monta!
Ja monta on jotka ovat vastauksen saaneet psykiatrian koulun käyneiltä ammattilaisilta! Eli rohkene,tee palvelus itselles sekä läheisillesi.
Ja jonakin aamuna huomaat että susta aurinko nousee!!

Itse olen löytänyt avun tutustumalla Jeesuksen rakkauteen.
Jos todella tarvitset apua, rukoile Jeesusta avuksi. Hän rakastaa sinua.
Lue Uusi Testamentti alusta loppuun, niin tunnet Hänet paremmin.
Jeesus siunatkoon sinua rakas kanssamatkaajani.

Tosta tilanteesta on vain suuntana alaspäin. Itse olen jo 42 v. ja terveyskin on jo pettänyt. Olet vasta 30v. Jos nyt aloitat kovan fyysisen treenaamisen (yli 10 tuntia viikossa), niin ehkä elämä on 40 kymppisenä sinulle siedettävää.!

Mulla on vähän sama.Tuntuu et pitäis saada kaikkee ja tehdä, mutta ei saa enää mistään kiinni.Tai jos saa niin siihen tarrautuu kun hukkuvaan.En ole koskaan puhunut tunteistani tai vastoinkäymisistä.Elin väkivaltaisessa parisuhteessa ja käytin päihteitä reilut 10 vuotta,mutta en kertonut siitä,vaikka monet tiesi.Ne eivät saaneet mua hengiltä ja pääsin eroon kaikessa hiljaisuudessa.Tosin niin myös väärintekijätkin pääs pälkähästä ja musta tuli totaalikieltäytyjä kaiken suhteen.Oon koht 40v ja olis kiva löytää puoliso ja saada oma koti ja perhe.

Kuulostaa masennukselle. Itse ajauduin tilanteeseen, että jaksoin käydä enää töissä ja kaikkeen muuhun mielenkiinto katosi, vetäydyin ja yöunet hävisi. Tulevaisuudella ei näyttänyt olevan mitään tarjottavaa.
Apua tajusin hakea siinä vaiheessa, kun aloin autoa ajaessa etsiä sopivaa kalliota, jota päin voisin ajaa.
Täällä palstalla harvoin saa asiallisia kommentteja lääkkeistä. Lääkitystäni on nopeasti vähennetty ja taas viime käynnillä hoitaja jo mietti, että olen niin hyvässä kunnossa, että lääkityksen vähentämisestä voisi jälleen keskustella lääkärin kanssa. Lääkkeet on kantaneet pahimman vaiheen yli, mutta tavoite on vähentää niitä edelleen.
D-vitamiinia kannattaa syödä. Itse olen kesäisin aina pirteämpi ja minulla todettiin myös d-vitamiinin puutos.