Minulla on ihana ja varsin hyväkäytöksinen, fiksu ja kiltti 2,5-vuotias lapsi. Hänen vauva-ajastaan en nauttinut. Ensimmäiset kuukaudet olivat täysin univajeessa suorittamista ja selviytymistä mieheni suurella avustuksella, mutta mitään muuta tukiverkkoa/apua meillä ei ollut tarjolla, eikä ole oikein vieläkään (suku kaukana ja tuttavilla omat kiireensä). Enkä tuon vauva-ajan jälkeenkään mitään positiivista hurmosta tai edes siihen viittaavaa äitiyslomalla äitiyden suhteen kokenut. Kotielämä vauvan kanssa masensi ja ahdisti. Onnekseni pääsin takaisin töihin heti äitiyslomani loputtua ja sen jälkeen alkoi kotonakin jaksaa paremmin. Töissäkäynti ja lapsen kanssa oleminen sopi minulle mainiosti; energiaa riitti ja elämä oli tasapainossa.
Nyt kaksi kuukautta sitten minulla kuitenkin loppui työsopimus ja nyt sitten kotiäiti olen ja kovasti töitä etsin. Kotona oleminen ei ole onneksi niin ahdistavaa ja puuduttavaa näin ison lapsen kanssa, kuin äitiyslomallani, mutta silti minusta tuntuu päivä päivältä, että aivoni kutistuvat kutistumistaan. Lapsen tarjoama vuorovaikutus, yhteinen tekeminen jne. on toki kivaa, mutta aivoni nääntyvät siihen, että en saa älyllistä haastetta. Perhekerhossa on käyty, mutta en vain tuntenut olevani samalla aaltopituudella vuosikausia kotonaan lapsia hoitaneiden äitien kanssa, kun omani on ollut hoidossa alle vuoden ikäisestä ja menee heti takaisin, kunhan työllistyn. En ole koskaan jaksanut olla kiinnostunut lisäaineista ruuassa, haalareiden ominaisuuksista tai muutenkaan elämäni ei koskaan ole ollut lapsentahtista. Olen alusta asti ajatellut, että maalaisjärjellä pärjää ravintoasioissa pitkälle ja itse 80-luvun lapsena olen ihan normaali, vaikka ei tuollaista äitiys-hysteriaa silloin onneksi ollutkaan. Alusta asti olemme myös asettaneet lapselle selkeät rajat ja rutiinit, joiden(ko?) ansiosta nukkumaanmeno aika on ollut vanhempien päätettävissä 2kk iästä asti. Aamulla herätään samoihin aikoihin (n.7:00) oli herätystä tai ei. Sitten tulee vuorokausi rytmitettynä ruuilla, päiväunilla ja nukkumaanmenoajalla. Aikuiset määrää, ei lapsi ja ennakoinnilla rutiinilla ei ole koskaan lapsi vastaan esim. illalla nukkumaan mennessä laittanut.
Nyt olenkin tosissani alkanut ihmetellä, että miten tästä kotona olosta voisi oikeasti nauttia? Onko vinkkejä? Siis ei tämä kamalaa (vielä) onneksi ole ja aina on keksitty puuhailtavaa kotihommista askarteluun, mutta tosiaan tuo älyllisen virikkeen puoli ontuu pahasti? Miten perhekerhossa voisi saada juteltua jostain muusta, kuin noista lisäaineista, lapsen allergioista jne. Eikö siellä oikeasti äidit juttele keskenään vaikkapa siitä, mitä kukakin harrastaa tmv? Jatkuva lapsistaan puhuminen on minusta puuduttavaa..
Nyt kaksi kuukautta sitten minulla kuitenkin loppui työsopimus ja nyt sitten kotiäiti olen ja kovasti töitä etsin. Kotona oleminen ei ole onneksi niin ahdistavaa ja puuduttavaa näin ison lapsen kanssa, kuin äitiyslomallani, mutta silti minusta tuntuu päivä päivältä, että aivoni kutistuvat kutistumistaan. Lapsen tarjoama vuorovaikutus, yhteinen tekeminen jne. on toki kivaa, mutta aivoni nääntyvät siihen, että en saa älyllistä haastetta. Perhekerhossa on käyty, mutta en vain tuntenut olevani samalla aaltopituudella vuosikausia kotonaan lapsia hoitaneiden äitien kanssa, kun omani on ollut hoidossa alle vuoden ikäisestä ja menee heti takaisin, kunhan työllistyn. En ole koskaan jaksanut olla kiinnostunut lisäaineista ruuassa, haalareiden ominaisuuksista tai muutenkaan elämäni ei koskaan ole ollut lapsentahtista. Olen alusta asti ajatellut, että maalaisjärjellä pärjää ravintoasioissa pitkälle ja itse 80-luvun lapsena olen ihan normaali, vaikka ei tuollaista äitiys-hysteriaa silloin onneksi ollutkaan. Alusta asti olemme myös asettaneet lapselle selkeät rajat ja rutiinit, joiden(ko?) ansiosta nukkumaanmeno aika on ollut vanhempien päätettävissä 2kk iästä asti. Aamulla herätään samoihin aikoihin (n.7:00) oli herätystä tai ei. Sitten tulee vuorokausi rytmitettynä ruuilla, päiväunilla ja nukkumaanmenoajalla. Aikuiset määrää, ei lapsi ja ennakoinnilla rutiinilla ei ole koskaan lapsi vastaan esim. illalla nukkumaan mennessä laittanut.
Nyt olenkin tosissani alkanut ihmetellä, että miten tästä kotona olosta voisi oikeasti nauttia? Onko vinkkejä? Siis ei tämä kamalaa (vielä) onneksi ole ja aina on keksitty puuhailtavaa kotihommista askarteluun, mutta tosiaan tuo älyllisen virikkeen puoli ontuu pahasti? Miten perhekerhossa voisi saada juteltua jostain muusta, kuin noista lisäaineista, lapsen allergioista jne. Eikö siellä oikeasti äidit juttele keskenään vaikkapa siitä, mitä kukakin harrastaa tmv? Jatkuva lapsistaan puhuminen on minusta puuduttavaa..
Vastaukset 46
Vanhimmat
viritellä keskustelua muustakin kuin lapsista mutta jos kotona on vuosia ja vuosia niin onhan se luonnollista että puhutaan lapsista kun se sitä elämää sillä hetkellä on.Ei mua itseään haittaa mikään aihe mutta esim. harrastuksesta en kyllä kauheasti jutun juurta saisi..
Kaikenlaiset ihmiset sitä sitte menee ja lisääntyy. Miks teette lapsia jos ette jaksa tai ei kiinnosta olla niiden kanssa ja aivot surkastuu??
Minusta avaaja kuulostaa todella hyvältä äidiltä. Pitääkö äidin olla aivoton, lapsentasoinen, älykääpiö, ollakseen hyvä äiti? :D
hmmm,siis kyllä olen tuosta samaa mieltä että olisiko pitänyt miettiä kaks kertaa että jaksaako olla sen lapsen kanssa oikeasti kotona.Ei jotenkin itselläni ymmärrys riitä äideille jotka vievät alle vuoden vanhan muksun tarhaan koska eivät enää kestä sitä.Kyllä se kertoo ettei nyt ehkä ollut kauhean hyvävalinta,ns.minäminä-kulttuuri kyllä paistaa hieman läpi.
Fakta kun on se että lapsen kannalta on parasta olla tarha-ikäiseksi asti kotona vanhemman kanssa.Tai ilmankos näitä villiä lapsia kasvaa kun ei vanhemmilla ole aikaa lapselle,kun ensin juostaan aikaisin aamulla tarhaan,josta haetaan iltamyöhällä pois ja sitten väsyneenä ei jakseta kiinnostua,oikeasti olla lapsen kanssa.
Ja kaikenmailman 1,2tuntia "laatu-aikaa-lapsen-kanssa" höpötykset voi heitää suohon.
Lapsi elää hetkessä,eikä sillä ole kalenteria milloin isillä tai äitillä on aikaa.Sitä aikaa pitää olla AINA kun lapsella asiaa ja innostusta kertoilla juttuja koska sitä sidettä,minkä silloin voi luoda ei saa enään ikinä takaisin.Julmaa sinälläään että se on ne ensimäiset vuodet elämästä kun luodaan perusta lapsi-vanhempi suhteelle ja sitä ei kannata sössiä,tai voi itse katsoa vain peiliin.
Jostain kumman syystä kotiäitien lapset ovat koulussa kaikkein villimpiä. Tämähän on muuten yhtä hyvä fakta, kuin tuo aikaisempi lässytys. :D
Aha,ja sitten lapset jotka elävät avain kaulassa,odottaen vanhempia töistä joilla ei kuitenkaan ole aikaa kuunnella niin nekö ovat sitten kilttejä,hyviä koulullaisia...
Kyllä nyt tais joku muu lässyttää paskaa kuin minä.
Nimim. 27v, olet tuossa niin asian ytimessä. Kantapään kautta olen omassa elämässäni huomannut. Harmit, että niin harva (suomalainen) sitä tajuaa koskaan. Omaksi onnekseni tuo lastentekoaika on vasta edessä, niin ei tarvitse katua lastensa pilaamista :)
Oma äitini vei minut tarhaan alle vuoden ikäisenä, lähinnä rahasyistä mutta myös siksi ettei ole mitään "kotiäitityyppiä". Olemme silti ERITTÄIN läheisiä, olen pärjännyt elämässä todella hyvin ja tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa. En ole koskaan ollu mikään villi lapsi vaan enimmäkseen hyväkäytöksinen (kukaanhan meistä ei ole täydellinen). Vapaa-aikana vietimme paljon laatuaikaa yhdessä enkä ole koskaan kokenut ettei minua kuunneltaisi tai minusta välitettäisi. Luulen, etten olisi niin itsenäinen jos olisin elänyt äidin helmoissa koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Juuri nämä kotiäitien kasvatit ovat niitä jotka usein eivät koskaan itsenäisty kunnolla. Tietysti näin ei aina ole, ja mielestäni on hyvä olla kotiäitinä jos se todella itselleen sopii. Kaikkein huonoin äiti on kuitenkin katkera äiti.
Oikein. 27v. osuu asian ytimeen. Ellei sidettä lapseen solmita rauhassa ja rakkaudessa pikkulapsuuden aikana, paljastuu siteiden löysyys (luottamuksen menetys) viimeistään murrosiässä karulla tavalla. Tuossa vaiheessa vanhemmilla on pienen pieni viimeinen mahdollisuus "maksaa viisaasti virheensä". Mutta nyt enenevässä määrin lapset valuvat otteesta täysin ja yhteiskunta rakentaa huostaanottoa terapeutteineen. Sama yhteiskunta, joka on 40 vuotta saattanut perhetilanteen luonnottomuuteen, velvoittamalla äidit jättämään lapsensa jo imetysiässä vaihtoehdoitta. Nyt äidit luulevat, ettei heidän itse kuulu kasvattaa lapsiaan, vaan se on yhteiskunnan velvollisuus.
Kolhoosiyhteiskunta luotiin tasa-arvon nimissä radikaalivasemmiston toimenpitein vuosikymmenet sitten ja nyt luullaan, ettei muuta vaihtoehtoa ole suomalaisessa perhe-elämässä. Ainoastaan tämä nykyinen, jossa perheiltä on viety lähes kokonaan valta ja vastuu omien lastensa kasvatuksessa. Oliko terapeuttien tarvetta 60-luvulla, kun isot ikäluokat kasvatettiin ja työkoulutettiin kodeissaan kansakoulua lukuunottamatta?
Et ymmärtänyt siis mitään kakskytseitsemänvee tai haluat haastaa riitaa? Lue tämä uudestaan...ajatuksella. "Tämähän on muuten yhtä hyvä fakta, kuin tuo aikaisempi lässytys. :D "
Mutta jatketaanpa sitten, kun riidanhaastajaan törmäsin.
Onko kotiäidit oikeasti näin typeriä? Onko teidän pikkupäissänne kotiäitiyden ainoa vastakohta avainkaulalapsi, joka kotona yksin odottaa vanhempiaan kotiin?
Anna mun kaikki kestää! Hyvin olette itsenne aivopesseet ja motivoinneet välttämään työssäkäyntiä. :D
Meillä on molemmat vanhemmat töissä, mutta lapsilla on ollut mahdollisuus iltapäivähoitoon. Itselläni on myös ollut jo pariin kertaan tilaisuus ottaa vuorotteluvapaata, kun tilanne on niin vaatinut.
Kyllä oman kokemukseni mukaan kotonahoidetut päätyvät useimmiten koulussa ongelmiin pahan minä-minä-minä-asenteensa vuoksi. Ja jos kotiäidit ovat näin "välkkyjä", kuin mitä täällä ilmenee, ei koulumenestys ole todellakaan muutenkaan taattu.
ajattelumalli tulee että juuri kotona olleet ovat minä minä tyyppejä.Voisihan sen kääntää niinkin että äiti joka menee heti äityisloman päätyttyä töihin on minä minä ihminen ja siten kasvattaa myös lapsestaan minä minä ihmisen..Näitähän vois vääntää loputtomiin..
Etkö ymmärrä? Ennen sanottiin, että laiska äiti kasvattaa ahkeria tyttäriä.
Ensimmäiset 2 kk:n iässä äitiensä rinnoilta revityt ja epämääräisissä hoitopaikoissa riepoitellut lapset ovat nyt isovanhemmuuden kynnyksellä. Juuri nämä ensimmäiset äidinrakkautta kokonaan vaille jääneet ovat tiettävästi korvanneet tuon rakkauden vanhempiensa ympäröivällä materiaalilla ja ulkomaanmatkoilla. Kasvoivat erityiseen luuloon useimmiten ainoina lapsina, että minunhan nimenomaan KUULUU saada kaikki mitä haluan. Mutta vievät - ikävä kyllä omilta lapsiltaankin! Heitä ei kiikuteta hoitoon anteeksipyydellen, että kun äidin on pakko sinne tehtaaseen mennä. Ei, heidät kiikutetaan kylmästi hoitoon, vaikka äiti olisi kotona!
Näin tekevät juuri nämä -mulle kaikki kuuluu- ikäluokan onnettomat.
Aikoinaan ensimmäiset ansiotöihin pakotetut maalaisjärkiset vanhemmat tiedostivat täysin sen, mikä epäkohta oli tullut maahan, kun lapsetkin joutuivat äitiensä ohella lähtemään "ansioon".Ainoa motiivi tähän meillä oli suunnaton köyhyys Suomessa.
Ikiaikojen luonnollisuus on pysyvä äiti-pikkulapsisuhde kouluikään saakka. Ja sieltä äiti vastaanottamassa ja jatkamassa tärkeimpänä vastuussaolevana lapsensa kasvatustehtävää!
Kun kaikki kahlatut vuodet 45 v tulee silmieni eteen, kyllä tuntuu järkyttävältä lukea:
"miten kotiäitiydestä voisi NAUTTIA". Maassa elää sentään valtaisa joukko sota-ajan pelossa monet monituiset vuodet kärsineitä ja itsekin heti sodan jälkeen syntyneenä tiedän mitä oli 40-50 luvun pula-aika! Sähkön tulo oli valtavan mullistava juttu pulsaattorikoneineen!
Korjataan nyt kuitenkin näitä mutu käsityksiäsi ja tietojasi. 60-luvulla noin 50 % lapsista oli jonkun muun hoidossa kuin oman äidin (eli puolet äideistä kävi töissä), tänä päivänä luku on 62% eli ei mitään aivan mieletöntä eroa asiassa ei ole. Alle vuoden ikäisistä lapsista on päivähoidossa noin 1 %, 60-luvulla määrä oli suurempi, sillä äitysvapaa (silloinen synnytysloma) oli vain muutaman viikon pituinen.
Ennen 60-lukua äidit työskentelivät maatiloilla. Äitien päivät kuluivat työntouhussa navetassa, heinäpelloilla ja kotitaloustöissä. Lapsia hoitivat käytännössä vanhemmat sisarukset.
Mikä on mielestäsi lapsen tarhaikä?
Mulla kolme sisarusta. Kaikki ollaan kotiäidin kasvatteja. Itsenäisiä. Äidin ja isän kanssa läheiset välit. Silti se että äiti on ollut kotona ja kasvattanut meidät, ei tarkoita etteikö oltaisi itsenäistytty. Vanhin sisareni asuu 400km päässä vanhemmistani kolmen lapsensa ja miehensä kanssa. Käy vanhempien luona pari kertaa vuodessa, jouluna ja kesäloman aikana. Veli asuu naapurikunnassa, hänellä kihlattu, heillä pieni tytär ja näkevät useammin vanhempiani. Silti veljeni ei ole millään tavoin riippuvainen vanhemmista, ei rahallisesti eikä muuten. Käy töissä ja elättää perhettään. Toinen veljeni asuu ulkomailla ja käy kerran vuodessa Suomessa, yleensä joulun alla. Hän elää yksin. Työt veivät ulkomaille ja mikään ei ollut täällä Suomessa häntä pidättelemässä kun ei ollut morseinta täällä. Eli ei jäänyt Suomeen jotta voisi olla äidin helmoissa. Aika itsenäinen teko on lähteä vieraaseen maahan yksin, ei siis edes vaimoa "turvana". Ja minä. Minä asun tunnin ajomatkan päässä vanhemmista. Minulla on työpaikka, miehelläni on työpaikka, lapsemme ovat 5- ja 3-vuotiaat ja kolmas suunnitteilla. Olen ollut kotona lasten kanssa, mutta juuri takaisin työelämään siirtynyt. Olen ainakin omalle äidille enemmän kuin kiitollinen että teki lapsuudesta turvallisen tuntuisen, ja jos onnistun edes puoliksi yhtä hyvin omien lasteni kanssa, voin sanoa olevani hyvä äiti.
Täytyy myöntää, että tulee töissä puhuttua työkavereille lapseen liittyvistä aiheista aika paljon... Ja kavereiden kanssa. Vaikka lapsettomana vannoin, että en puhu vaan lapsesta ja kyllästytti kun kavereiden kanssa tavatesssa kaverit puhu vaan vauvojensa kakan koostumuksesta yms. Välillä olin ihan pihalla, mikä on niskaturvotus tms. Ei sille vaan näköjään mahda mitään, että puheenaiheet pyörii lapsiaiheisissa jutuissa, kun lapset on niin isossa roolissa elämässä. En mäkään nyt ole hirmuisen innokkaasti ottanut selvää lastenruokajutuista sun muusta, että lähinnä puhun mitä lapsi on touhunnut, sanonut, lapsen sairasteluista, nukkumisista, lapsen kehityksestä, lapsen harrastuksista. Ihan jokapäiväisiä asioita. Täytyy yrittää vaan vielä enemmän puhua muustakin, että ei työkaverit/kaverit kyllästy!
Ehkä voisit itse koittaa viritellä jotain muuta keskustelun aihetta? Jos muut vaikka innostuisivat puhumaan muustakin. Ja ehkä perhekerho on vähän semmonen, että siellä luonnollisesti jutellaan lapsista...? En ole ikinä käynyt, mutta kuvittelisin näin.
Ehkä sun pitäs saada enemmän omaa aikaa?
No joku minulle joskus sanoi hienosti, että lapsen ei ole tarkoitus antaa sisältöä vanhempiensa elämään vain juuri päin vastoin. Minulle lapsi ei ole elämäni ainoa keskipiste (miten ihmeessä osasin elää täyspainoista elämää ennen äidiksi tuloa ihan onnellisena), vaan kyllä se on tosiasia, että muutamassa vuodessa lapsi on jo kouluun menossa ja siinä vaiheessa viimeistään olisi keksittävä itselleen taas oma elämä uudestaan, jos sitä olisi pelkästään lapselle omistautuen edelliset 7-vuotta elänyt.
Sitä paitsi köyhyys ja kouluttautumattomuus vs. koulutus ja työura monesti näyttävät periytyvän seuraavalle polvelle, joten mielestäni ei ole huono lähtökohta lapselle ollenkaan tottua siihen, että vanhemmat töissä käyvät ja heillä on ihan omakin elämä olemassa, jolla ei ole lapsen kanssa mitään tekemistä.
Minua saa sanoa paskaksi äidiksi, eipä minua muiden mielipiteet tuossa asiassa kiinnosta, kun mielestäni olen kasvattanut lapseni itseasiassa tähän mennessä todella hyvin. Perättömiä lupauksia tai rangaistusvaatimuksia en ole asettanut ja kertaakaan en ole periksi antanut, minulla kun on paljon enemmän kiukuttelukokemusta kuin tuolla ihmistaimella. Ihan ihmetellen kuuntelen, kun kaikkien muiden lapsilla tuntuu olevan "luonnetta" ja "vahvaa omaa tahtoa", jota sitten omalle äidilleen naama punaisena huudetaan ja äiti hyssyttelee vieressä leperrellen "äläs nyt kulta pieni".. Ja ennen kuin joku keksii vetää tähän jonkun "hullu-lasta-rankaiseva-sadisti"-kortin, niin mainittakoon, että rangaistuksina meillä on esim. lelun takavarikointi, jos ei möykkäys lopu, ruuatta jättäminen jos ei ruoka kelpaa ja kaupasta/kyläpaikasta kotiin lähtö jos ei osaa käyttäytyä niinkuin odotetaan. Yhden käden sormilla saa laskea kerrat, kun on pitänyt mitään rangaistusta toteuttaa. Varoitus riittää, kun lapsi tietää ettei äiti juksaa. Sen sijaan halailla, pussailla ja kehua saa lasta koko ajan, kun osaa oikeasti käyttäytyä niin hyvin; kerää lelut pyydettäessä, osaa odottaa vuoroaan, sanoo aina "kiitos" jne.
No jaa.. Kyllä olen minäkin hyväksi kasvanut vaikka äitini työtömänä pitkään olikin.. Eikä vieläkään ole mikään superhyvä palkka, päinvastoin.. Ja yliopistosta itseni löysin. Voisin sanoa, että kiitos siitä mitä kotona opin rahasta, halusin korkeamman koulutuksen. Itse en myöskään aio laittaa lapsiani alta 2v hoitoon, ehkä olen kotona siihen että nuorimmainenkin on 3v.
aloittajalle. Vaikutat varsin selvä järkiseltä äiti-ihmiseltä. Pidän erityisesti lauserstasi: aikuinen määrää... Aikuinenhan pienelle lapselle sanoo, mitä tehdään ja millainen arkirytmi on. Ilmeisesti olet onnistunut tuossa. Eikä turhaa hössötystä. Arkiryttmi ja rutiinit helpottaa aikuisen ja lapsen elämä
Noh noh, hiukan tunnut nyt laittavan kaikki kotiäidit samaan kastiin. Ja rivien välissä on aistittavissa jonkinlaista ylenkatsetta kotona hyvin viihtyviä äitejä kohtaan - miksi ihmeessä? Eihän se ole sinulta pois.
Minä viihdyin kotona hyvin 2 vuotta ja olisin voinut olla pidempäänkin. Pari ystävääni jatkaa edelleen kotiäitinä, 3-4 vuoden verran. Me kyllä puhumme keskenämme paljon muustakin kuin lapsistamme, vaikka myönnän että lapsijutut ovat nyt eniten pinnalla koska se on tätä elämänvaihetta ja siksi kiinnostavaa. Mutta ei lapsista ja kodista puhuminen tee naisesta mitenkään tyhmää. Meilläkin kaikilla on takana korkeakoulutus ja monta vuotta työuraa, joten olemme ihan kunnianhimoisia ja itsenäisiä 30 naisia kaikki, vaikka pari vuotta olemme lapsiin tässä keskittyneetkin.
Sitten vielä sellainen, että sinun pitää ensin tutustua niihin perhekerhon äiteihin paremmin ennen kuin voit alkaa jutella jostain sinua enemmän kiinnostavasta aiheesta. Lapsista puhuminen on vain sellainen helppo jäänmurtaja, siksi juuri mistään muusta ei puolituttujen tai ihan vieraiden kanssa puhuta.
Tiedän tunteesi enemmän kuin hyvin. Itsellä vasta vuoden ikäinen vauva ja arki hänen kanssaan rankkaa. Ensimmäiset viisi kuukautta meni itkemiseen, heräsi aina aamuisin ja päikkäreiltä hirveällä raivohuudolla. Ei näyttänyt mistään nauttivan vaikka kaikkeni koitin hänen eteensä tehdä. Sai joka aiheesta itkunaihetta, pukemisesta, ulkoilusta jos toppavaatteisiin laitettiin kun ei voinut liikkua niin vapaasti vaunuissa, kylvyistä jne. Koliikkia hänellä sanottiin olevan ja menevän siinä 4-5kk iässä. Rääkymistä jatkui 5kk ikään. Mies jäi vuorotteluvapaalle ja auttoi minua kotona koska yöuneni jäivät sellaisiksi 4h luokkaan joka yö. Päivisin ei voinut nukkua kun piti tehdä kaikkea. Olin äärettömän stressaantunut koska jos en saa unta tarpeeksi en jaksa tehdä asioita ja tiuskin helposti miehelleni. Hän kyllä jaksoi auttaa ja olla onneksi tukena.
Puolenvuoden iässä alkoi uusi uneton kausi kun paljon opittiin kerralla ja se heijastui yöuniin, herättiin vähän väliä vatsaltaan ja ei jaksettu kääntyä selälle ja porua vaan. Ja kun lapsemme on hyvin hankala tapaus saada rauhoittumaan ihan peruskonstein joita kokeiltu, hyssyttely, pään silittely, syliin ottaminen jne. Mikään ei auta vaan hetkeksi ehkä rauhoittuu, mutta sitten se huuto vaan jatkui, ei osannut lopettaa ajoissa. Sitten alkoi hampaita tulla joiden takia valitettiin yöt ja päivät.
Vasta kuukausi sitten helpotti ekaa kertaa, nukkui 12 tuntia yössä. Eli 11kk sain odottaa täysinäisiä yöunia. Olen vieläkin stressaantunut joka ei aina ilmene päällepäin, mutta kun muksu alkaa jostain valittamaan niin en vain jaksa. Hakeuduin terapeutille juttelemaan asioista mutta masennusta minulla ei ole. Neuvolassa meille silti jo kerrottiin että vaikea lapsi on. Nostaa vieläkin metelin joka pikkuasiasta, pukemisesta, ruokailusta, äsken siitä kun näki että puurolautanen tuli eteen niin nousi kova meteli kun meni hakemaan vielä nokkamukiin maitoa, hänen kun pitäisi saada se heti. Ei ole edes pientä kärsivällisyyttä tai johdonmukaisuutta että hei, tossa on lautanen jossa tota mun puuroa, jee, mä saan aamupalan ihan just. Ei vaan, meteliä siihenkin.
Nyt sitten loppui nekin hyvin nukutut yöt, nyt heräillään öisin sellaisella itkupotkuraivareilla, ihan kuin joku paniikki olisi. Ja kaikki sijoittuvat aina aamuyöhön. Tuttia on viety ja raivoitkupotkuhuuto vaan jatkuu, silmät puoliksi kiinni kierii ja huutaa sängyssään. Ja aamulla olin juuri menossa herättämään, kun varmaan heräsi minun heräämiseeni ja kauhea paniikinomainen itku heti.
Hän ei ole koskaan ollut mikään sylimuksu, eli ei kauaa sylissä viihdy vaan pikemminkin omissa oloissa, tai lattialla hänen kanssaan paljon ollaan. Mutta syli ei ole hänelle se rauhoitus.
Ensimmäinen vuosi vauvan kanssa siis mennyt siinä että olen odottanut että kasvaisi kärsivällisyyttä, järkeä päähän, loppuisi ikuinen ja jatkuva nitinä ja natina. Ei loppunut, nyt siis alan odottamaan että aika kuluisi äkkiä jos sitten 2-vuotiaana olisi jo järkeä päässä. Hänen kanssaan hankala tehdä mitään ilman että suivaantuu, jos lelu ei aukea silloin kun haluaa tai joku lelu menee väärään suuntaan niin saa siitäkin metelin. Kuluvut vuosi ollut tätä. Kärsivällisiä ollaan oltu ja jos hänet jotenkin saa nauramaan niin se loppuu lyhyeen ja vaihtuu valitukseen jos kuuluu vaikka iso kopahdus jostain tms ihan olematonkin asia.
En tule oikein toimeen vanhempien lasten kanssa, en osaa oikein koskaan mitään "järkevää" sanoa. Voisi kai sanoa että "pelkään" (joka nyt ehkä pikkaisen liian voimakas ilmaisu tuo pelko), mutta tuntuu etten osaa käsitella sellaisia 2-4-vuotiaita mitenkään. Heitä on ollut tuolla srk:n kerhossa jossa on alle vuoden ja vuoden ikäisiä. Sielläkin tunnen että en voi lastani siihen leikkimään viedä, saa itkullaan kaikki itkemään jos jokin ei mene niinkuin pitäisi, hänen mukaan.
Vauvajutut ei kiinnosta, kiinnostaa joo siinä määrin että onko muita kohtalotovereita mutta yksin taidan olla. Mutta silti seura ilman lastakin olisi ihanaa.
Tällä hetkellä alkaa nää seinät kaatua päälle ja olisin mielelläni rauhoittumassa töissä ja erossa lapsesta, ehkä osaisin nauttia niistä lyhyemmistä hetkistä sitten paremmin ja saisin voimavaroja kerättyä. Mutta silti koen vastuukseni olla kotona lapseni kanssa, koska pelkään myös omalla tavalla kun hän on niin hankala että miten hän voisi pärjätä jossain hoidossa, kun varmasti vähäteltäisiin hänen kitinän määrää etukäteen. Me mieheni kanssa elämme hänen kanssaan, näemme jokapäiväisen arjen ja mitä pitää sisällään. Mutta toiset aina vähättelee, tai se kuuluu siihen vauvaikään. No ei minun mielestä jatkuva valitus ja epätyytyväisyys. Hankala ja vaikeahoitoinen vauva sanottiin synnärillä, ja sanottiin neuvolassa, sillä siis meitä "siunattu".
oletteko kokeilleet jättää lapsen huomioimatta kun tämä kiukuttelee ja saa itkupotkuraivareita...
ehkä lapsi kokee että saa enempi haluamaansa huomiota kiukuttelemalla( ja saa tahtonsa läpi..)
jos hän joutuu huomaamaan että enpäs saakaan tahtoani läpi kiukuttelemalla, niin kenties lapsi oppii käyttäytymään..mutta tuohon menee aikaa.
lasta ei pidä palkita huonosta käytöksestä.
ei hellittelyä, ei pään paijailua, ei mitään positiivista huomiota jos lapsi kiukuttelee/osoittaa mieltään/saa ns."raivokohtauksen" vaan totaalinen huomiotta jättäminen.
silloin kun lapsi on iloinen ja seurallinen ja osaa käyttäytyä, niin silloin palkitaan ja annetaan positiivista huomiota.
voi kuulostaa arvostelulta, mutta kannattaa kokeilla.toivottavasti auttaa.
Olemme koittaneet ettei olla huomioitu. Esim. kun on väsynyt ja päiväunille laitettu ja nukahtaa mutta pian havahtuu ja saa raivarin niin ollaan annettu vaan olla ja huutaa. Jaksaa tunninkin sitä kunnes nukahtaa. Öisin tätä ei voida kuitenkaan tehdä vaikka toivoisin että yölläkin näin voisimme tehdä että saisi yhden yön huutaa vain ja emme menisi luokse kertaakaan. Mutta asumme kerrostalossa joten ihan työssäkäyviä naapureitakin ajatellen tulee olo että nyt on pakko koittaa saada mieletön meteli edes yöllä mahdollisimman pieneksi.
Ja usein olemme juuri ettemme noteeraa huonoa käytöstä muuta kuin öisin noihin raivareihin on puututtava. Mutta ei vain osaa lopettaa "ajoissa". Jatkaa niin kauan että hengityskin on ihan takkuilevaa ja on ihan hysteerisen oloinen.
Olettehan käyneet jo allergologilla, eli mahdolliset allergiat on poissuljettu? Allergiat eivät aina näy iho- tai muina näkyvinä oireina, vaan itkuisuutena ja sellaisena perustyytymättömyytenä. Meidän tempperamenttinen ja ärsykeherkkä lapsi, jolla oli aina vaikeuksia nukkua, olikin sitten allerginen...
Olen nyt ollut reilut 2 vuotta kotiäitinä ja sama homma jatkuu todennäköisesti vielä muutaman vuoden, kun kuopus kohta syntyy. Ensimmäinen vuosi meni hyvin vähillä yöunilla kitkutellessa, enkä minäkään muista tuosta ajasta juuri nauttineeni. Toisaalta olin tyytyväinen, ettei niillä unilla tarvinnut pärjätä töissä - olisin varmaankin mokaillut ihan silkkaa väsymystäni siihen malliin, että kortisto olisi kutsunut. Toisaalta haluan, että lapset saavat olla varhaisvuotensa kotihoidossa ja koska minun hoitovapaalle jäämiseni on tähän ainoa tapa, on asennoiduttava ja elettävä sen mukaan. Työpaikalla en (näköjään ;) ole korvaamaton, mutta lasten kanssa tilanne on eri.
Minusta kotiäitiys on muuttunut mielekkäämmäksi ajan kuluessa ja lapsen kasvaessa. Kävelevän ja juttelevan lapsen kanssa on ihan erilaista touhuta ja olla kuin pienen nyytin. Koti- ja pihahommien lisäksi touhutaan yhdessä kaikenlaista muutakin, kyläillään, retkeillään, käydään perhekahvilassa ja -kerhossa, muskarissa ja erilaisissa tapahtumissa. Tuota kautta on tullut sitten uusia tuttaviakin ja lapselle ikäistään seuraa. Eikä "meidän" kahvilassa ja kerhossa tai perheellisten tuttavien piirissäkään aikuisten keskustelu pyöri pelkästään lapsissa, vaan aiheita löytyy laidasta laitaan.
Olen kyllä tehnyt hoitovapaan aikana myös töitä, sijaisuuksia silloin kun niitä on tarjottu ja olen saanut lapsenhoidon järjestymään. Tapaan myös ystäviäni ilman lasta ja kodin ulkopuolelta löytyy harrastus, jossa saa vähän erilaisia haasteita ja aivojumppaa kuin kotona. Nyt kun univelat on kuitattu, jaksan taas keskittyä myös lukemiseen. Nämä lisäävät ehdottomasti kotiäitiyden mielekkyyttä.
Siitä en ole huolissani, ettäkö lapseni muutaman vuoden kotiäitiyteni vuoksi syrjäytyisivät myöhemmin elämässään. Tämä muutaman vuoden kotonaolo ei mitätöi omaa koulutustani ja jo saavuttamiani asioita ja tulevia tavoitteitani työelämässä. Omaa taustaani ajatellen pitäisin myös vanhempien (positiivista ja kannustavaa) asennetta opiskeluun ja työntekoon melko merkittävänä tekijänä lapsen tulevaisuudennäkymiä ajatellen.
Muutavan vuoden kotonaolo ei mitätöi koulutusta, mutta siinäkin ajassa voi jo pudota kelkasta ja huomata, että on yhä työtön kotiäiti, kun lapset ovat jo muuttaneet aikaihmisinä omilleen asumaan.
Kuten sanottua, täysin irti työelämästä en ole tätä kotiäitiaikaakaan ollut ja sijaisuuksien tekeminen jatkuu, kunhan kuopuksen osalta on "lomat" lusittu. Työttömäksi voi myös jäädä vaikka ei olisi pitänyt päivääkään perhevapaita. Toisaalta lähipiirissä on esimerkkejä naisista, jotka 10 kotonaolovuoden jälkeen ovat vielä löytäneet paikkansa työelämästä. Kun en vielä täysin ikäloppu ole, voin myös kouluttautua uudelleen jos nykyiseltä alalta työt loppuvat.
Meinasit äidin pitää olla 20 v kotona siihen asti kunhan lapset alkavat muuttaa kotoa pois.
En todellakaan meinannut, mutta tälläisiä kotiäitejä tunnen, joiden lapset ovat 20 . :D
Toki työttömyys voi kohdata kenet tahansa, mutta kotiäidin se kohtaa 10 kertaa helpommin. Ei tipu työpaikkahaastatteluja, jossa CV:ssä on useiden vuosien aukko. Puhumattakaan siitä, millainen psyykkinen este hakea töitä muodostuu vuosien kotona olosta.
Ei siinä CV:ssä ole aukkoa, kun siinä lukee perhevapaat.
Se on rekrytoijalle yhtä kuin aukko. :D
No mikähän se sitten on cv:ssä, kun on vakituisesta työstä hoitovapaalla ja hoitovapaan aikanakin tehnyt kuitenkin säännöllisesti sijaisuuksia samalle työnantajalle? Ei ainakaan totaalinen musta aukko. Töihinpaluukin sujuu kohtuu kivuttomasti, kun siitä maailmasta ei ole täysin irti ollut koko hoitovapaata.
No, tottahan tiedät miten sijaisuudet CV:hen merkitään. :D
Minusta kans tuntui koko vauvavuosi, että tää on yhtä tuskaista suorittamista, en tykkää... Stressiä, ahdistusta.. Sitten homma vaan pikkuhiljaa alkoi toimia. En tiedä, että johtuiko oman stressin helpottumisesta vai tytön hurmaavasta, huumorintajuisesta luonteesta vai mistä.. Mutta nyt kun tyttö on just täyttänyt 2 v, niin saatan todella nauttia kun istumme esim. tunnin subia syömässä kaupungilla. Ei kiirettä minnekään. Istutaan ja ihmetellään ja maistellaan leivän täytteitä, katsellaan naapuripöydän asiakkaita jne.. Se on aika haastavaa olla pienen lapsen kanssa yksin kotona. Joutuu olemaan 100%sesti läsnä. Kannattaa muistaa ottaa myös säännöllisesti hetki omaa aikaa. Itselläni on jaksamista auttanut oma, älyllistäkin ponnistelua vaativa, säännöllinen harrastus. Uupuuhan siinä, jos elämä on ihan pelkkää ruokaa, siivoamista, pottailua, nukuttamista jne.
Tuossa tilanteessa kannattaa varmaan etsiä joku mielekäs, aivopähkinöitä tarjoava harrastus tai jos mahdollista, aloittaa opiskelu esim. avoimessa yliopistossa tai jollakin työväenopiston tmv. kurssilla. Mikä siis elämäntilanteeseesi parhaiten sopii. Kuten itsekin sanoit, lapsen ei ole tarkoitus antaa sisältöä vanhemman elämään eikä parivuotias mitenkään voikaan tarjota vanhemmalleen kaikkea mahdollista tämän kaipaamaa virikettä ja mielenvirkistystä. Tiedät itse, millaista haastetta kaipaat, joten lähde etsimään sitä kodin ulkopuolelta. Ehkäpä kotonaoleminen alkaa tuntua paremmalta, kun kaikki odotukset eivät kohdistu yksinomaan siihen.
monestihan työelämä on taalisen tylsää ja orjuuttavaa, samoin siihen liityvä pikkulasten päiväkotiinlaittorumba. Kyllä kotonä pärjää, kun seuraa politiikkaa, opiskelee, teke jotakin osa-aikahommia ja opiskelee ja muistaa lukea paljon hyviä kirjoja, katsoa elokuvia ja tv-sarjoja. Mikä siinä kotona olemisessa on niin hankalaa? Suosittelen myös käsitöitä ja kuntosalia, zumbaa, bodypumppia spinningiä. Ei taatusti ole tylsää..
Ketjun aloittajan ominaisuudessa voin suureksi ilokseni ilmoittaa, että kahden viikon päästä olen töissä taas. :) Hain sellaista työtehtävää, johon oli hakenut lähes 200 ihmistä ja tulin valituksi! Siis minä; nuori ja pienen lapsen äiti, joka on työmarkkinoilla punainen vaate, koska on kävelevä vauvantekokone. Kaiken lisäksi työnkuva on ainakin kuulemani perusteella juuri sitä, mitä olen aina etsinyt ja kaiken lisäksi kyseessä on vakituinen pesti ja palkastakaan ei voi valittaa. Kaiken lisäksi työpaikkani tulee sijaitsemaan muutaman kilometrin päästä kotoani, joten lapsen hoitopäiväkin lyhenee entiseen verrattuna joka päivä (entinen työmatka oli n.40km suuntaansa).
Sitähän en tuossa tainnut aiemmin mainita, että koska mieheni tekee kolmivuorotyötä, niin lapsemme on käynyt hoidossa aina normaalia lyhyempiä päiviä (joko 8-14 tai 10:30-15) ja kaikki työvuorojen välivapaat ja pitkät vapaat lapsi on isänsä kanssa kotona. Eli hoitopäiviä kertyy normaalisti n.10-14kpl kuukaudessa. Eli tässäkin mielessä melkolailla syyllisyyttä tuntematta sitä on voinut töissä käydä, kun itselläni on aina ollut viikonloput vapaat.
En ole kateellinen tai ylenkatso kotona viihtyviä äitejä, mutta itse en tältä tosiaan kaikkea haluamaani haastetta ja virikettä saa. Ja juurikin tuo mieheni vuorotyö ja lähellä sijaitsevien tukiverkkojen (eli lapsenvahtien) puute tarkoittaa käytännössä sitä, että minkään viikottaisen/säännöllisen esim. iltaharrastuksen ylläpito ei onnistu. Väkisinkin sattuu "väärä" työvuoro vähän väliä johonkin saumaan ja kun ei lasta voi yksinkään kotiin jättää tai joka paikkaan mukaan ottaa, niin käymättä jää.
Nyt on sellainen olo, että on helppo hengittää ja jaksaa taas ihan erilailla pilke silmäkulmassa innostua esimerkiksi palikoilla rakentamisesta.
Onneksi olkoon työpaikasta! Itse olen kahden vuoden äitiyslomien aikana (kaksi lasta) tehnyt avoimessa yliopistossa kolmen vuoden opinnot siinä sivussa uutta alaa ja nyt töiden ohessa suorittelen rauhallisempaan tahtiin vielä pari viimeistä vuotta ja valmistun maisteriksi kokonaan uudelle alalle. Aivot tosiaan tuntuu surkastuvan lasten kanssa kotona, jos ei mitään järkevää tekemistä itselleen keksi.
olen kotona 6kk vauvan kanssa, puoleen vuoteen en ole nukkunut kokonaista yötä, isompi lapsi on ekalla koulussa. Kaikki omat harrastukset ravit yms jäi, yhden hevosen olen saanut kitkutellen pidettyä etten putoa ihan täysin pois aiemmasta elämästäni. Isovanhempia tai muita sukulaisia ei ole jotka voisivat auttaa, lapset on kaikkialla mukana, mies huitelee omissa harrastuksissaan eikä osallistu ollenkaan perhe-elämään. Jokainen päivä on suorittamista ja selviytymistä, äitiysloman loppumiseen on 3kuukautta ja aloitan silloin työt, pieni menee hoitoon. Rehellisesti sanottuna, elämä helpottuu aika paljon, tiedän sen jo entuudestaan vaikka voisi muuta kuvitella.
Kaikesta huolimatta nautin niistä hetkistä kun välillä vaan makoillaan ja tuijotellaan lasten kanssa, en jaksa ressata kotitöistä, teen niitä sitämukaa kun aika antaa myöden, miehen ei pitäisi mistään valittaa kun ei käy kotona kun nukkumassa mutta silti kehtaa mutista haravoinnista (lue haravoimattomuudesta) yms.
Ymmärrän aloittajaa ihan täysin, kuulostaa varsin normaalilta ihmiseltä. Nyt menen päikkäreille kun vauvakin nukkuu, kerta öisin en saa nukkua, isompi katselee piirrettyjä. Jos ois enemmän virtaa, vois tehdä kaikenlaista mutta nyt mennään näillä eväillä mitkä on ja ne ei kovin pitkälle riitä ;)
Anki
Se on puuduttavaa vielä noin pienen lapsen kanssa. Itse olen kotiäiti ja lapset 2v ja 5v. Isomman lapsen kanssa on enemmän sitä älyllistäkin haastetta jo, mutta myönnän, että kun lapsia oli vielä vain yksi ja sekin vauva/taaperoikäinen, niin kotiäitiys oli tylsää. Mutta ei enää. Itse saan älyllistä haastetta esimerkiksi ruuanlaitosta ja leipomisesta. Luen paljon erilaisia ruokakirjoja ja kokeilen haastaviakin ohjeita. Mutta ei varmaan kotiäitiys ole kaikkia naisia varten. Itse olen kokenut, että tämä aika lasten kanssa kotona on ihanaa, mutta kyllähän maailmaan monenlaisia kokemuksia ja näkemyksiä mahtuu :)
Ikävää lukea, että monilla ykyajan äideillä on käsitys, että vain työelämä tarjoasis älyllisiä virikkeitä.
Olin itse vuosia kotiäitinä ja nykyään olen uranainen, jolla on aikuiset lapset. Haastava työni sekä opiskelu eivät ole mitään siihen elämäsisältöön verrattuna ja niihin kokemuksiin verrattuna, mitä sain ja koin kotiäitivuosinani. Kotona ollessa voi nauttia elämästä ja päättää itse tekemisistään ja aikataulustaan, se on luksusta!
Kaikki lähtee asenteesta ja arvostuksista. Jos et arvosta kotiäitiyttä, on sinulle turhaa kenekään meistä antaa tekemisvinkkejä tms. mitä niillä on merkitystä. Vie lapsi hoitoon ja ala opiskelemaan, jos et muuta "älyllistä" keksi. Vuosien päästä tosin voit tuosta älyllisyydestä ja järkevyydesta olla eri mieltä, tosin silloin on jo liian myöhäistä.
Työelämässä olet yksi korvattava työntekijä, eikä sinulla ole siellä sen kummempaa merkystä. Äitinä olet ainutlaatuinen ja ainoa äiti lapsillesi.
Itse olin juuri 3,5 vuotta putkeen kotiäitinä kahden pienen lapsen kanssa ja nyt olen palannut takaisin töihin kesästä lähtien. Ekan lapsen kanssa viihdyin hyvin ja kun toka syntyi esikoisen ollessa 1v6kk ikäinen, niin ei käynyt aika pitkäksi. Meillä molemmat lapset on ollu huonosti nukkuvia, mulla meni 3 vuotta että sain nukkua kunnon yöunet. Jaksoin hyvin 3 vuotta, mutta sitten väsyin henkisesti...lapsilla oli eri rytmi keväällä, toinen heräsi klo 05 ja toinen nukahti klo 10 illalla, ei ollut mitään taukoa päivässä ja oli tosi paljon rankempaa olla 1- ja 2-vuotiaiden uhmaikäisten/täystuhotaapereiden kotiäiti 24/7. Keväällä huomasin, että olin jatkuvasti hermostunut, apaattinen (jopa masentunut), henkisesti niin väsynyt jatkuvaan valmiudessa oloon/huutamiseen/nukuttamiseen/syöttämiseen/äiti-äiti-vaatimuksiin, että tukka alko lähteä jo päästä :-(. Niinpä ilmoittauduin osa-aikaisesti töihin 4 päivänä viikossa ja AH MIKÄ IHANA AUTUUS! Herään nyt aivan yhtä aikaisin kuin kotona ollessa, nyt minulla on päivässä enemmän vaihtelua, jaksan olla lasten kanssa paremmin (en enää huuda tai raivoa) ja töissä on kahvitauot, työkaverit ja oma ihana työhuone ja HILJAISUUS, parisuhde kukoistaa ja rahatilanne on parempi. Mielestäni on paljon helpompaa töissä, en enää mistään hinnasta palaisi kotiäidiksi - ellei sitten ne lapset olisi osan aikaa päiväkodissa / kerhossa :-). Meillä esikoinenkin oli niin pieni, ettei sitä saanut edes kerhoon (täytti vasta 3v). Ja toisin kuin luulette, työni on kyllä kiireistä ja stressaavaa ja todellakin älyllisesti haastavaa, mutta silti mielestäni kotiäitiys on emotionaalisesti ja henkisesti PALJON rankempaa, kaikki kunnia niille kotiäideille, jotka sitä jaksavat! Ei mitään muuta työtä oleteta jaksavan 24/7 kuin kotiäidin työtä. Toisaalta, töissä olet aina korvattavissa, mutta kotona et.
Ei sinun tarvitse mennä valtavirran mukana vaan voi elää siten kun nauttii ja on tietenkin lapselle myös parhaaksi. Ei sinun tarvitse välttämättä mennä äiti-lapsi kerhoon, jos sinulla on "lapsellisia" ystäviä niin tavatkaa toisianne muutoin. Toivottavasti sinulla on joku oma harrastus, johon silloin tällöin voit keskittyä. Jos tykkäät liikunnasta, lapsen (pienenkin) voi ottaa mukaan monenlaiseen liikuntaan. Kyllä meitä "toisenlaisia" äitejäkin on. En itsekkään jaksanut seisoa leikkikentällä juoruamassa vaan lähdimme silloin tällöin lasten kanssa "muihin menoihin." Omista lapsistani tuli riittävän sosiaalisia aivan ilman äiti-lapsi-kerhoakin. Ko. kerhossa ei oikeasti mitään vikaa, mutta jos ei viihdy niin ei voi mitään ja kyllä lapsikin vaistoaa, jos äitiä "ahdistaa". Mielikuvitusta arjen pyörittämiseen, onnellisuus on meistä itsestä kiinni.
Vai älyllisen virikkeen puoli ontuu... Oma 2,5-vuotiaani on kyselyiässä ja vastaan päivittäin varmaankin sata kertaa kysymykseen "MIKSI?". Ihmettelyn aiheet vaihtelevat valaan hampaista kuolemaan ja mitä se oikeastaan edes tarkoittaa... Siinäpä sitten mietin -ruuanlaiton, pihahommien, kauppareissujen ja pyykkivuoren keskellä-, osaanko ensinnäkään vastata kysymykseen (vai katsonko googlesta...) ja jos osaan, miten muotoilen vastauksen parivuotiaan käsityskykyyn soveltuvaksi. Olisikin välillä helpottavaa päästä töihin, siellä kun voi välillä sentään olla ajattelematta mitään ja vain suorittaa :)
Hieno kommentti! Ei todellakaan normaalin pikkulapsen kanssa aika tule pitkäksi. Päinvastoin muutama lisätunti vuorokaudessa olisi tuolloin paikallaan.
koita viettää omaa aikaa kun mies on kotona, käy lenkillä, aloita uusi harrastus, käy ystävien kanssa keskenään kahvilla tai oluella, päivät ei tunnu niin raskailta kun tietää että on mahdollisuus ihan vain omaan aikaan.