Mielenterveyteen panostaen!
Vastaukseni “Epätavallisia asioita” kysymykseen. Toisin kuin pyydettiin vastaan hiukan pidemmällä vastauksella:
Itse entisenä "ongelmanuorena" tiedän millaista on olla syrjäytynyt.
Aloittaisin syrjäytymiseen puuttumisen ennaltaehkäisevästi päiväkoti-ikäisistä. Huolestuttavan suuret 21/3 ryhmät (ensimmäinen numero kuvaa lapsia ja toinen hoitajia) on järjestettävä lähemmäs muotoa 20/4. Päiväkoti-iässä lapsen minäkuva kehittyy valtavasti. Lapsen tarpeet on otettava huomioon yksilökohtaisesti. Tämä ennaltaehkäisee tulevaisuudessa syntyvää syrjäytymiseen johtavaa itsetunnon heikkenemistä.
Nuorten mielenterveyteen tulee panostaa. Kerron oman kokemukseni lyhyesti esimerkkinä.
Harrastin liikuntaa 5-vuotiaasta lähtien, useita tunteja jokainen päivä. Oli jääkiekkoa, jääpalloa, jalkapalloa ja nyrkkeilyä. Liikuntaa riitti aivan jokaiselle päivälle. 12-vuotiaana alkoivat kaverit kiinnostamaan enemmän, urheilu jäi vähemmälle. Aloitin tupakoinnin ja join ensimmäisen kerran alkoholia ja ymmärtämättäni aivan liikaa (jäin kiinni ja kotiarestia viikkoja). 8.luokalla jouduinkin aloittamaan psykologilla ja psykiatrilla käymisen, jossa kävinkin ahkerasti. Suurin syy minkä takia halusin käydä siellä usein oli se, että pääsin "lintsaamaan" luvallisesti koulusta. Psykologin vastaanotolta menin aina suoraan keskustaan hengailemaan kavereiden kanssa. Näihin aikoihin myös alkoivat krooniset nukahtamis- ja univaikeudet, joihin sainkin jo silloin unilääkkeet. Oli myös käytössä muutamia masennuslääkkeitä. Koulussa en jaksanut istua tunneilla alkuunkaan, kun jatkuvasti väsytti eikä mikään jäänyt mieleen. Koulun tunneilla istuminen oli tuskaa, kun kokoajan oli päässä miljoona muuta asiaa joita tehdä. Tästä seurasi se, että joudun käymään 9.luokan uusiksi yksityisopetuksessa, koska muusta luokasta oli liikaa häiriötä.
Ongelmat jatkuivat. 15-vuotiaana eksyin autovarkaan seuraan, josta seurasi yhden yön jälkeen tuhansien eurojen ulosotot. 18-vuotiaana lähdin kaksoistutkintoa suorittamaan. Se meni aluksi ihan ok, mutta joidenkin viikkojen kuluttua alkoi tökkimään. Keskeytin koulun ja lähdin töihin muutamiksi kuukausiksi. Tämän jälkeen kokeilin vielä kahteen kertaan jatkaa ammattikoulua. Molemmat kerrat keskeytyivät ja kävin tämänkin vuoksi psykiatrilla. Papereihin kirjattiin opintojen loppumisen syyksi “keskittymiskyvyn puute”.
2008 sain suoritettua vartijakortin, tein töitä n.6kk kunnes alkoi vaikea masennus jakso sekä paniikkia ja ahdistuneisuutta. Psykiatri määräsi lääkkeitä a:sta ö:hön (reilun vuoden sairasloma), ja huomasinkin, että ainoat lääkkeet joista sain edes hetkellisen helpotuksen olivat bentsodiatsepiinit, muut lääkkeet vain lamauttivat minua ja lisäsivät voimattomuuttani ja haluani saada lisää rauhoittavia. Kävin lukuisilla lääkäreillä hakemassa lisää rauhoittavia. Kommunikointi yksityisten ja kunnallisen välillä on täysi nolla. Ja niin minä olin suurannos riippuvainen rauhoittaviin lääkkeisiin.
Kun poikani syntyi, oli pakko herätä. Kun poika oli muutaman kuukauden ikäinen, sain haettua apua omaisten tukemana. Kävin läpi psykiatrisen avo-osaston josta minut "heitettiin ulos" koska olin liian aktiivinen ollakseni vakavasti masentunut. Siitä jatkoin Hangonkadun katkaisuasemalle. Jaksoin olla siellä n.2vk. Olin ainoa joka oli siellä lääkkeiden takia, muut olivat alkoholista katkolla. Lopetin hoidon seinään ja kärsin voimakkaat vieroitusoireet, papereiden mukaan mahdollinen vieroitusoire nopeasta lopettamisesta (epileptinen kohtaus).
Rupesin sitten vieroitusoireiden jälkeen tutkimaan oireitani ja löysin tietoa sairaudesta add(keskittymishäiriö). Kävin asiasta juttelemassa psykiatrin kanssa, ja hän pyysi tulemaan uudestaan lapsuuden tietojen kanssa. Äitini oli mukana seuraavalla kerralla ja kävikin ilmi, että se oli hyvinkin mahdollinen diagnoosi. Psykiatri kirjoitti lähetteen HYKS:n neuropsykiatrian puolelle, jossa kävi ilmi, että minulla on ADHD. Sain oikeanlaisen lääkityksen tukemaan elämääni ja itse koen, että se on minun elämääni helpottanut huomattavasti. Jo se, että tiesi sairautensa nimen helpotti. ADHD:ta en itse pidä sairautena vaan ominaisuutena ja rikkautena.
Alkujen aluksi, jos olisin saanut oikeanlaista apua ja hoitoa, olisi se ollut yhteiskunnalle merkittävästi edullisempaa ja olisin ehkä päässyt peruskoulua pidemmälle. Mutta olen ylpeä elämänkoulusta, josta kovin moni ei ole päässyt enää nousemaan.
Pidän siis erittäin tärkeänä, että nuorille tarjotaan ensisijaisesti muuta kuin pelkkää lääkkeellistä hoitoa.
Nuorilla on oltava jotain yhteistä ja kannustavaa tekemistä.
->
Vastaukseni “Epätavallisia asioita” kysymykseen. Toisin kuin pyydettiin vastaan hiukan pidemmällä vastauksella:
Itse entisenä "ongelmanuorena" tiedän millaista on olla syrjäytynyt.
Aloittaisin syrjäytymiseen puuttumisen ennaltaehkäisevästi päiväkoti-ikäisistä. Huolestuttavan suuret 21/3 ryhmät (ensimmäinen numero kuvaa lapsia ja toinen hoitajia) on järjestettävä lähemmäs muotoa 20/4. Päiväkoti-iässä lapsen minäkuva kehittyy valtavasti. Lapsen tarpeet on otettava huomioon yksilökohtaisesti. Tämä ennaltaehkäisee tulevaisuudessa syntyvää syrjäytymiseen johtavaa itsetunnon heikkenemistä.
Nuorten mielenterveyteen tulee panostaa. Kerron oman kokemukseni lyhyesti esimerkkinä.
Harrastin liikuntaa 5-vuotiaasta lähtien, useita tunteja jokainen päivä. Oli jääkiekkoa, jääpalloa, jalkapalloa ja nyrkkeilyä. Liikuntaa riitti aivan jokaiselle päivälle. 12-vuotiaana alkoivat kaverit kiinnostamaan enemmän, urheilu jäi vähemmälle. Aloitin tupakoinnin ja join ensimmäisen kerran alkoholia ja ymmärtämättäni aivan liikaa (jäin kiinni ja kotiarestia viikkoja). 8.luokalla jouduinkin aloittamaan psykologilla ja psykiatrilla käymisen, jossa kävinkin ahkerasti. Suurin syy minkä takia halusin käydä siellä usein oli se, että pääsin "lintsaamaan" luvallisesti koulusta. Psykologin vastaanotolta menin aina suoraan keskustaan hengailemaan kavereiden kanssa. Näihin aikoihin myös alkoivat krooniset nukahtamis- ja univaikeudet, joihin sainkin jo silloin unilääkkeet. Oli myös käytössä muutamia masennuslääkkeitä. Koulussa en jaksanut istua tunneilla alkuunkaan, kun jatkuvasti väsytti eikä mikään jäänyt mieleen. Koulun tunneilla istuminen oli tuskaa, kun kokoajan oli päässä miljoona muuta asiaa joita tehdä. Tästä seurasi se, että joudun käymään 9.luokan uusiksi yksityisopetuksessa, koska muusta luokasta oli liikaa häiriötä.
Ongelmat jatkuivat. 15-vuotiaana eksyin autovarkaan seuraan, josta seurasi yhden yön jälkeen tuhansien eurojen ulosotot. 18-vuotiaana lähdin kaksoistutkintoa suorittamaan. Se meni aluksi ihan ok, mutta joidenkin viikkojen kuluttua alkoi tökkimään. Keskeytin koulun ja lähdin töihin muutamiksi kuukausiksi. Tämän jälkeen kokeilin vielä kahteen kertaan jatkaa ammattikoulua. Molemmat kerrat keskeytyivät ja kävin tämänkin vuoksi psykiatrilla. Papereihin kirjattiin opintojen loppumisen syyksi “keskittymiskyvyn puute”.
2008 sain suoritettua vartijakortin, tein töitä n.6kk kunnes alkoi vaikea masennus jakso sekä paniikkia ja ahdistuneisuutta. Psykiatri määräsi lääkkeitä a:sta ö:hön (reilun vuoden sairasloma), ja huomasinkin, että ainoat lääkkeet joista sain edes hetkellisen helpotuksen olivat bentsodiatsepiinit, muut lääkkeet vain lamauttivat minua ja lisäsivät voimattomuuttani ja haluani saada lisää rauhoittavia. Kävin lukuisilla lääkäreillä hakemassa lisää rauhoittavia. Kommunikointi yksityisten ja kunnallisen välillä on täysi nolla. Ja niin minä olin suurannos riippuvainen rauhoittaviin lääkkeisiin.
Kun poikani syntyi, oli pakko herätä. Kun poika oli muutaman kuukauden ikäinen, sain haettua apua omaisten tukemana. Kävin läpi psykiatrisen avo-osaston josta minut "heitettiin ulos" koska olin liian aktiivinen ollakseni vakavasti masentunut. Siitä jatkoin Hangonkadun katkaisuasemalle. Jaksoin olla siellä n.2vk. Olin ainoa joka oli siellä lääkkeiden takia, muut olivat alkoholista katkolla. Lopetin hoidon seinään ja kärsin voimakkaat vieroitusoireet, papereiden mukaan mahdollinen vieroitusoire nopeasta lopettamisesta (epileptinen kohtaus).
Rupesin sitten vieroitusoireiden jälkeen tutkimaan oireitani ja löysin tietoa sairaudesta add(keskittymishäiriö). Kävin asiasta juttelemassa psykiatrin kanssa, ja hän pyysi tulemaan uudestaan lapsuuden tietojen kanssa. Äitini oli mukana seuraavalla kerralla ja kävikin ilmi, että se oli hyvinkin mahdollinen diagnoosi. Psykiatri kirjoitti lähetteen HYKS:n neuropsykiatrian puolelle, jossa kävi ilmi, että minulla on ADHD. Sain oikeanlaisen lääkityksen tukemaan elämääni ja itse koen, että se on minun elämääni helpottanut huomattavasti. Jo se, että tiesi sairautensa nimen helpotti. ADHD:ta en itse pidä sairautena vaan ominaisuutena ja rikkautena.
Alkujen aluksi, jos olisin saanut oikeanlaista apua ja hoitoa, olisi se ollut yhteiskunnalle merkittävästi edullisempaa ja olisin ehkä päässyt peruskoulua pidemmälle. Mutta olen ylpeä elämänkoulusta, josta kovin moni ei ole päässyt enää nousemaan.
Pidän siis erittäin tärkeänä, että nuorille tarjotaan ensisijaisesti muuta kuin pelkkää lääkkeellistä hoitoa.
Nuorilla on oltava jotain yhteistä ja kannustavaa tekemistä.
->
Vastaukset 1
Vanhimmat
lisäys:
Jos työttömänä tai opiskemassa oleva nuori tekee työtä, ei häntä tule rankaista siitä ottamalla pois opintotukia/työttömyystukia jne.
Näiden tukien tulorajoja tulee ehdottomasti nostaa, koska kurjat opiskeluolot sekä huono kannustus tekemään lähinnä pätkätyötä tukevat syrjäytymiseen.
Ennaltaehkäisemällä syrjäytymistä ja tukemalla lapsia ja nuoria säästämme tulevaisuudessa huomattavia suuria varojamme, jotka tulevat muuttumaan velasta pääomaksi.