teinidiabetikon äiti

Tästä ei varmaankaan ole paljon apua, mutta kerron omasta kokemuksestani.
Sairastuin 13-vuotiaana ykköstyypin diabetekseen. En suostunut mittailemaan sokereitani enkä aina huolehtinut edes pistoksista. Sillä tavoin uskottelin itselleni ja muille olevani " normaali ". En halunnut olla erilainen kuin muut. Äitini teki kovasti töitä sen eteen, että hoitaisin itseäni. Hän yritti puhua järkeä, vahtia mittauksia/pistoksia, pelotteli, lahjoi ja teki kaikkensa. Mutta minä typerässä pienessä mielessäni olin vain vihainen. Kuinka äiti saattoi HALUTA TEHDÄ minusta sairaan?Miksi äiti meni sanomaan kavereille ja poikaystävälle että minulla on diabetes? Mokomakin. En itse silloin ymmärtänyt tilannettani täysin, enkä halunnut hyväksyä sitä. Vasta vuosia myöhemmin aloin kiinnostua omasta hyvinvoinnistani ja aloin hoitaa itseäni kunnolla.
En osaa auttaa sinua tilanteessasi. Sinun täytyy vain yrittää ymmärtää tytärtäsi, on todella kova pala nuorelle ihmiselle sairastua elinikäiseen sairauteen (jonka kanssa tosin pystyy elämään hyvinkin normaalia elämää!). Ja myös sinua kehottaisin lukemaan aiheesta. Sinun pitää vaan jaksaa kannustaa ja tukea tytärtäsi, sekä opastaa hoidossa ynnä muissa.
Voimia teille.

Oon ite diabeetikko nuori ja nyt menee huonosti keskiarvo on jo melkein 13 ja ei meinais jaksaa hoitaa. Mut ollaan pistämässä terapeutti ryhmään jutteleen miksi en jaksaa hoitaa ja mikä auttaa. mun äiti sano mulle et mä kuolen jos mä en hoida itteeni, se piti jo kans vähän aatteeleen. Ja diabetes ei sairaus pahimmasta päästä mut jos ei hoida ni sit muuttuu pahemmax. Lääkärit sano mulle et mun on ittellänikin parempi olo ku on verensokerit hyviä ja pysyy muutenkin terveempänä. Puhu nuorelles, kyl sekin varmaa pian tajuu et se on vaan pakko. Ja lääkärit sun muut siel sairaalas osaa auttaa. Ja sä rupeet vaan sit pitään teho tarkkailuu kysyt aina että otitko verensokerin, mitä oli, paljonko pistit, merkkasitko vihkoon. Ja tarkistat mittarista että oliko se mitä sanottiin. Siinnä voi kyl mennä monesti hermot kummaltakin mut se on pientä siihen verrattuna jos nuores kuolee tohon tai saa jokun vaurion. Koita vaan jaksaa!

Tuo jankuttaminen ei auta yhtään mitään. Se vain saa nuoren kapinoimaan entistä enemmän. Mulla itelläni on diabetes, HBA1C tällä hetkellä vähän vaille 14. Tiedän, että kohta minulla on kaikki mahdolliset lisä sairaudet, mutta minä en yhsinkertaisesti jaksa enää. En jaksa! Ja ajatus siitä, että kannan tätä sairautta mukanani loppu elämäni.... Minä haluaisin olla taas normaali. Ei pistoksia, ei mittauksia, ei lääkärikäyntejä ja ruokavalion tarkkailua. Tai niin minä yritänkin elää, mutta välillä on pakko laittaa insuliinia kun sokeri mittari näytää HI:tä ja olo on aivan kauhea. Ei tästä nyt varmaan kellekään mitään apua ollut, mutta sen tiedän että jankuttaminen ei auta. Äitini on tehnyt sitä jo vuosi kausia, mutta turhaan.

www.diabetes.fi -> kohtauspaikka. tuolta löytyy varmaan enemmän kohtalotovereita.

tervehdys! itselläni alkoi diabetes 14vuotiaana.ja oli samanlaisia juttua minullakin ettei jaksais hoitaa ,mutta kannattaa tyttärellesi puhua tosiasioita että ymmärtäis miten vakavasta asiasta on kyse.minullakin on näkö huonontunut noiden laser hoitojen tähden ja tossa 2002 meni omat munuaiset ja jouduin dialyysi hoitoon (tosi rankka kokemus)tänä keväänä sain munuais siirrännäisen ja elämän laatu parani toivottavasti? että muuta en osaa antaa neuvoja kuin keskustella niin että tyttäresi tosiaan tajuaa että hänen parastaan ajatellaan. tv kaikkea kokenut ps.syksyn jatkeita ja koita jaksaa